2002
’Jotta he olisivat yhtä’ meidän kanssamme
edellinen seuraava

”Jotta he olisivat yhtä” meidän kanssamme

Emme ole yhtä Jumalan ja Kristuksen kanssa, ennen kuin heidän tahtonsa ja halunsa tulee suurimmaksi toiveeksemme.

Kun Jeesuksen palvelutehtävä kuolevaisuudessa lähestyi loppuaan ja Hän tiesi, että ”oli tullut se hetki” (Joh. 13:1), Hän kokosi apostolinsa erääseen yläkerran huoneeseen Jerusalemissa. Heidän aterioituaan ja Jeesuksen pestyä heidän jalkansa ja opetettuaan heitä Hän lausui suurenmoisen esirukouksen näiden apostolien ja kaikkien niiden puolesta, jotka uskoisivat Häneen. Hän rukoili Isää näin:

”Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun.

Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.

Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä.

Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä.” (Joh. 17:20–23.)

Kuinka ihmeellistä onkaan ajatella, että meidät on kutsuttu tuohon täydelliseen ykseyteen, joka vallitsee Isän ja Pojan välillä. Kuinka niin voi tapahtua?

Pohtiessamme tätä kysymystä käy selväksi, että meidän on aloitettava tulemalla yhdeksi oman itsemme kanssa. Olemme kaksitahoisia olentoja, joilla on liha ja henki, ja joskus tunnemme, ettemme ole sopusoinnussa tai että olemme ristiriidassa. Henkeämme valaisee omatunto, Kristuksen valo (ks. Moroni 7:16; OL 93:2), ja se tottelee luonnollisesti Pyhän Hengen kuiskauksia ja haluaa seurata totuutta. Mutta ne halut ja houkutukset, joiden alaisena liha on, voittavat ja hallitsevat henkeä, jos niiden annetaan tehdä niin. Paavali sanoi:

”Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta.

Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain,

mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki.” (Room. 7:21–23.)

Nefi kuvaili samankaltaisia tunteita.

”Kuitenkin, huolimatta Herran suuresta hyvyydestä, kun hän on näyttänyt minulle suuret ja ihmeelliset tekonsa, sydämeni huudahtaa: Oi, minä kurja ihminen! Niin, minun sydämeni murehtii lihani tähden, sieluni suree pahojen tekojeni tähden.

Minä olen saarroksissa kiusausten ja syntien tähden, jotka niin helposti kietoutuvat minuun.” (2. Nefi 4:17–18.)

Mutta sitten, Vapahtajan muistaen, Nefi ilmaisi tämän toiveikkaan päätelmän: ”Kuitenkin minä tiedän, keneen olen turvannut” (2. Nefi 4:19). Mitä hän tarkoitti?

Jeesuksella oli myös liha ja henki, mutta Hän ei antanut myöten kiusaukselle. (Ks. Moosia 15:5.) Me voimme kääntyä Hänen puoleensa pyrkiessämme ykseyteen ja sisäiseen rauhaan, koska Hän ymmärtää. Hän ymmärtää kamppailumme, ja Hän ymmärtää myös, kuinka kamppailu voitetaan. Kuten Paavali sanoi:

”Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan; hän vain ei langennut syntiin” (Hepr. 4:15).

Mikä tärkeintä, me voimme kääntyä Jeesuksen puoleen saadaksemme apua sielumme sisäisen ykseyden palauttamiseen, kun olemme langenneet syntiin ja tuhonneet sielunrauhamme. Pian sen jälkeen kun Jeesus oli esirukouksessaan anonut, että meistä tulisi ”täydellisesti yhtä”, Hän kärsi ja antoi henkensä sovittaakseen synnin. Hänen sovitustyönsä voima voi pyyhkiä pois synnin vaikutukset. Kun me teemme parannuksen, Hänen sovittava armonsa vanhurskauttaa ja puhdistaa meidät. (Ks. 3. Nefi 27:16–20.) On kuin emme olisikaan langenneet, kuin emme olisikaan antautuneet kiusaukseen.

Kun me pyrimme päivä päivältä ja viikko viikolta kulkemaan Kristuksen tietä, meidän henkemme pääsee voitolle, sisäinen kamppailu väistyy syrjään ja kiusaukset lakkaavat vaivaamasta. Hengellisen ja fyysisen välillä on yhä suurempi sopusointu, kunnes fyysinen ruumiimme muutetaan, kuten Paavali sanoi, synnin käytössä olevista vääryyden aseista vanhurskauden aseiksi Jumalalle (ks. Room. 6:13).

Se, että meistä tulee yhtä itsemme kanssa, valmistaa meitä suurempaan siunaukseen tulla yhdeksi Jumalan ja Kristuksen kanssa.

Jeesus saavutti täyden ykseyden Isän kanssa alistamalla itsensä, lihan ja hengen, Isän tahtoon. Hänen palvelutehtävällään oli aina selvä päämäärä, koska Hänessä ei ollut minkäänlaista heikentävää tai häiritsevää epäröintiä. Jeesus sanoi Isäänsä viitaten: ”Minä teen kaiken hänen mielensä mukaan” (Joh. 8:29).

Isänsä tahdosta Jeesus antautui jopa kuolemaan sulauttaen Pojan tahdon Isän tahtoon (ks. Moosia 15:7). Se ei ollut mikään pieni asia. Hän sanoi, että tuo kärsimys

”sai minut, tosiaankin Jumalan, suurimman kaikista, vapisemaan tuskasta ja vuotamaan verta joka huokosesta ja kärsimään sekä ruumiissa että hengessä – ja minä toivoin, ettei minun tarvitsisi juoda katkeraa maljaa ja kavahtaa –

kuitenkin, kunnia olkoon Isän, minä join ja saatoin päätökseen valmisteluni ihmislasten hyväksi” (OL 19:18–19).

Nuo lauseet paljastavat, että Vapahtajan korkein tavoite on kirkastaa Isä. Isä on Pojassa siinä mielessä, että Isän kunnia ja Isän tahto ovat Pojan kaiken kattavana tavoitteena.

Viimeisellä aterialla apostoliensa kanssa Vapahtaja sanoi:

”Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri.

Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän.” (Joh. 15:1–2.)

Sitä, missä muodossa tuo puhdistaminen tapahtuu, mitä uhrauksia siihen saattaa sisältyä, emme todennäköisesti voi tietää etukäteen. Mutta jos kysyisimme rikkaan nuorukaisen tavoin: ”Mitä vielä puuttuu?” (Matt. 19:20), Vapahtajan vastaus olisi sama: ”Tule – ja seuraa minua” (Matt. 19:21). ”Ole opetuslapseni aivan kuten minä olen Isäni opetuslapsi, tule ’lapsen kaltaiseksi, alistuvaksi, sävyisäksi, nöyräksi, kärsivälliseksi, sellaiseksi, joka on täynnä rakkautta ja halukas alistumaan kaikkeen, mitä Herra näkee hyväksi panna [kannettavaksesi], niin kuin lapsi alistuu isänsä tahtoon’ (Moosia 3:19)”.

Presidentti Brigham Young puhui ymmärtävästi haasteestamme sanoessaan:

”Kaiken sen jälkeen, mitä on sanottu ja tehty, Hänen johdettuaan tätä kansaa niin pitkään, eikö teistä tunnu, että meiltä puuttuu uskoa Jumalaan? Voitteko tuntea sen itsessänne? Voitte kysyä: ’Veli Brigham, tunnetko sen itsessäsi?’ Tunnen. Ymmärrän, että minulta yhä puuttuu uskoa tietyssä määrin Häneen, johon panen turvani. Miksi? Koska minulla ei lankeemuksen seurausten tähden ole voimaa. – –

Sisimmässäni herää toisinaan jotakin sellaista, mikä – – erottaa selkeästi minun etuni taivaallisen Isäni edusta – jotakin sellaista, mikä tekee minun edustani jotakin muuta kuin taivaallisen Isäni edun.

Meidän tulisi tuntea ja ymmärtää niin pitkälle kuin mahdollista, niin pitkälle kuin langennut luontomme sallii, niin pitkälle kuin voimme saada uskoa ja tietoa ymmärtää itseämme, että palvelemamme Jumalan tahto on meidän tahtomme ja ettei meillä ole mitään muuta, ei ajassa eikä iankaikkisuudessa.” (Deseret News, 10. syyskuuta 1856, s. 212.)

Emme varmastikaan ole yhtä Jumalan ja Kristuksen kanssa, ennen kuin heidän tahtonsa ja halunsa tulee suurimmaksi toiveeksemme. Sellaista alistuvaisuutta ei saavuteta päivässä, mutta Pyhän Hengen kautta Herra kouluttaa meitä, jos olemme halukkaita, kunnes aikanaan voidaan oikeutetusti sanoa, että Hän on meissä aivan kuten Isä on Hänessä. Toisinaan vapisen miettiessäni, mitä se saattaa vaatia, mutta tiedän, että vain tässä täydellisessä ykseydessä voidaan löytää ilon täyteys. Olen kiitollisempi kuin voin sanoin kuvata, että minut on kutsuttu olemaan yhtä näiden pyhien Olentojen kanssa, joita kunnioitan ja palvelen taivaallisena Isänäni ja Lunastajanani.

Rukoukseni on, että Jumala kuulee Vapahtajan rukouksen ja johdattaa meitä kaikkia tulemaan yhdeksi heidän kanssaan. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.