2002
Ilon ääni lapsillemme
edellinen seuraava

Ilon ääni lapsillemme

Tämä on meidän velvollisuutemme, tämä on meidän mahdollisuutemme – ahkerasti opettaa lapsillemme oppia Jeesuksen Kristuksen evankeliumin totuudesta ja todistaa heille siitä.

Pidän huutomerkeistä! Käytän niitä usein kirjoittaessani muistilappuja itselleni ja muille. Se on keino, jolla voi osoittaa innostusta ja sitoutumista. Yhdessä pyhien kirjoitusten lempikohdassani on käytetty huutomerkkiä.

”Nyt, mitä me kuulemme evankeliumissa, jonka olemme saaneet? Ilon äänen!” Tässä jakeessa sekä neljässä sitä seuraavassa jakeessa on vielä neljätoista huutomerkkiä lisää. Niissä sanotaan muun muassa seuraavaa:

”Laupeuden äänen taivaasta ja totuuden äänen maasta, – – suuren ilon ilosanoman. – –

Kuinka kirkkaudellinen onkaan ääni, jonka me kuulemme taivaasta julistavan korvissamme kirkkautta ja pelastusta – – !”1 – ja taas huutomerkki.

Me voimme kuulla ilon äänen, joka tuo toivon ja ilon huudahduksia meidän elämäämme. Ilo, jota saamme todistuksestamme Vapahtajasta, voi höystää elämämme jokaista osa-aluetta, kun pyrimme tulemaan Kristuksen tykö.

Entä lapsemme? Kuulevatko he evankeliumissa ilon ja toivon huudahduksia? Eräässä Alkeisyhdistyksen luokassa Joseph Smithin ensimmäistä näkyä käsitelleen oppiaiheen jälkeen lapsia pyydettiin piirtämään kuva, jonka he voisivat viedä mukanaan kotiin ja näyttää perheelleen. Lapsille oli kerrottu siitä pimeydestä, jonka Joseph koki ennen Isän ja Pojan ilmestymistä. Eräs kuusivuotias tyttö otti mustan väriliidun ja alkoi piirtää. Hän väritti paperin alaosan ja paperin toisen sivun niin mustaksi kuin pystyi. Kun opettaja kysyi häneltä, mitä kuva esitti, hän kertoi, että hän piirsi Joseph Smithiä pimeydessä.

Tytön opettaja kysyi: ”Tiedätkö, että kun taivaallinen Isä ja Jeesus ilmestyivät, kaiken pimeyden täytyi poistua? Taivaallinen Isä ja Jeesus ovat aina voimallisempia kuin Saatana, ja He suojelevat sinua.” Lapsi kääntyi takaisin paperinsa puoleen. Ylänurkkaan hän piirsi kahden hahmon ääriviivat. Ja sitten hän vaihtoi mustan väriliitunsa kirkkaan keltaiseen ja täytti koko loppuosan paperista valolla.

Juuri tämän valon, palautetun evankeliumin valon, ”ilon äänen”, vanhemmat voivat auttaa lapsiaan tuntemaan. Vastustaja on todellinen, mutta lapset voivat tuntea sitä rauhaa ja iloa, joka tulee, kun he harjoittavat uskoa Jeesukseen Kristukseen. Lapsemme eivät voi kokea tätä valoa, ellemme me opeta heille evankeliumia.

Herra käski vanhempia kasvattamaan lapsensa ”valossa ja totuudessa”.2 Hän kehotti meitä opettamaan myös lapsiamme ”rukoilemaan ja vaeltamaan oikeamielisesti Herran edessä”3 ja ”ymmärtämään oppia parannuksesta, uskosta Jeesukseen Kristukseen – –, ja kasteesta ja Pyhän Hengen lahjasta”.4 Kun opetamme lapsille evankeliumin totuuksia, me autamme virittämään heidän korvansa, mielensä ja sydämensä niin, että he tunnistavat ”ilon äänen” ja haluavat olla kelvollisia saamaan iankaikkisen ilon.

Tästä löytyy esimerkki Mormonin kirjasta. Enosin isä ”kasvatti ja ojensi [häntä] Herran tahdon mukaan”. Tämä suurenmoinen siunaus sai Enosin julistamaan: ”Siunattu olkoon sen tähden minun Jumalani nimi.”5 Sitten Enos selittää: ”Sanat, joita olin usein kuullut isäni puhuvan iankaikkisesta elämästä ja pyhien ilosta, painuivat syvälle sydämeeni.”6

Eräs ystävä kertoi kokemuksesta, joka hänellä oli pienenä lapsena yhdessä kirkon seurakunnassa, jossa hän oli ainoa lapsi Alkeisyhdistyksessä. Viikko toisensa jälkeen hänen äitinsä piti koti-Alkeisyhdistystä samana päivänä ja samaan kellon aikaan. Tytär odotti innolla sitä, että saisi istua sohvalla äitinsä kanssa ja kuulla Jeesuksen Kristuksen evankeliumista ja oppia, kuinka elää sen mukaan. Äidin muistikirjaan merkitsemät huolelliset muistiinpanot kertovat, että koti-Alkeisyhdistyksen kokouksiin sisältyi aina rukouksia, lauluja ja oppiaihe.

Tämän äidin sydämen haluna oli, että hänen pienessä tyttäressään kehittyisi todistus Jeesuksesta Kristuksesta ja että tytär tuntisi evankeliumin iloa. Hän tarjosi tyttärelleen samaa, mikä oli ollut lapsena niin tärkeää hänelle itselleen. Tämä pieni tyttö, nykyään uskollinen, liittoja solminut nainen, muistelee lapsuuttaan tuntien syvää arvostusta siitä, kuinka innostuneesti ja sitoutuneesti hänen äitinsä kertoi hänelle Vapahtajasta. Tämän äidin uutteruudesta koitui hänen tyttärensä ilo – ja taas huutomerkki.

Elävät profeetat ovat selkeitä puhuessaan pyhästä velvollisuudestamme opettaa lapsiamme.7 Ensimmäisen presidenttikunnan kirjeessä meitä kehotetaan ”asettamaan perherukouksen, perheillat, evankeliumin opiskelun ja opettamisen sekä perheen tervehenkisen toiminnan etusijalle. Olivatpa muut pyyteet tai toiminnat miten kelvollisia ja asiallisia tahansa, niiden ei saa sallia syrjäyttää Jumalan antamia velvollisuuksia, jotka vain vanhemmat ja perheet voivat asianmukaisesti täyttää.”8

Elämä voi tosiaan olla kiivastahtista vanhemmille, ja se on muuttumassa sellaiseksi myös lapsille. Olisi helppo sanoa, ettei aikaa ole tarpeeksi kaikkeen. Kun katson taaksepäin sitä aikaa, joka kului aivan liian nopeasti, voin nyt nähdä, että jokainen päivä oli täynnä kallisarvoisia pieniä hetkiä täynnä mahdollisuuksia auttaa lapsiamme kuulemaan ”ilon äänen” evankeliumissa. Lapset oppivat meiltä koko ajan. He oppivat, mikä on tärkeää, yhtä lailla sen perusteella, mitä me päätämme tehdä, kuin sen perusteella, mitä me jätämme tekemättä. Välinpitämättömät ja epäsäännölliset perherukoukset, pyhien kirjoitusten tutkiminen ja perheillat eivät riitä vahvistamaan lapsiamme. Missä lapset oppivat evankeliumia ja sellaisia tasovaatimuksia kuten siveys, nuhteettomuus ja rehellisyys, elleivät kodissa? Näitä arvoja voidaan vahvistaa kirkossa, mutta parhaiten ja tehokkaimmin niitä pystyvät opettamaan vanhemmat omille lapsilleen.

Se, että ymmärrämme, keitä nämä lapset ovat ja mitkä ovat heidän mahdollisuutensa Jumalan valtakunnassa, voi auttaa meitä saamaan suuremman halun kohdata haasteet kärsivällisemmin – rakastavammin. Herra auttaa meitä opettamaan lapsiamme, jos me itse teemme kaiken voitavamme. Perheet ovat ikuisia, ja Vapahtaja haluaa meidän onnistuvan. Kun tavoittelemme Hengen ohjausta, me voimme saada sitä lohtua, opastusta ja vahvistusta, jota tarvitsemme täyttääksemme vastuullisen tehtävämme ja saadaksemme vanhemmuuden siunaukset.

Jumalallisesti innoitetut kirkon ohjelmat sekä ne henkilöt, jotka on kutsuttu palvelemaan lapsiamme, voivat auttaa meitä. Mieheni ja minä olemme kiitollisia niistä piispoista, pappeusjohtajista ja apujärjestöjen johtajista sekä koti- ja kotikäyntiopettajista, jotka ovat auttaneet vahvistamaan perhettämme. Olipa meillä omassa kodissamme lapsia tai ei, jokaisella meistä voi olla tärkeä tehtävä auttaa vanhempia.

Lapset ovat hyvin kykeneviä oppimaan merkittäviä valtakunnan asioita. Kun kuuntelemme heitä, pystymme paremmin ymmärtämään, kuinka he soveltavat käytäntöön sitä, mitä he oppivat evankeliumista. Isä selitti nelivuotiaalle tyttärelleen, että perhe oli käyttänyt suurimman osan päivästä kodin siivoamiseen, ja nyt jokainen huone oli siisti, yhtä lukuun ottamatta.

”Tiedätkö sinä, mikä huone ei ole siisti?” isä kysyi tyttäreltään.

”Minun”, tytär vastasi nopeasti.

”Tiedätkö ketään, joka voisi auttaa sinua huoneesi siivoamisessa?” isä kysyi odottaen tyttären vastaavan, että tämä itse voisi.

Sen sijaan tytär vastasikin: ”Isä, minäpä tiedän, että aina kun pelottaa tai on huolissaan tai tarvitsee apua, voi polvistua ja pyytää taivaallista Isää auttamaan.”

On mielenkiintoista huomata, että kun kuuntelemme lapsiamme, hekin voivat opettaa meitä. Toinen isä kertoi kokemuksesta, joka hänellä oli ollut kahdeksanvuotiaan tyttärensä kanssa. Hän sanoi: ”Mietiskellessäni sitä, mitä sanoisin sakramenttikokouspuheessani aiheesta ’Lasten kaltaiseksi tuleminen’, kysyin tyttäreltäni, miksi meidän on tarpeen tulla pienten lasten kaltaisiksi. Hän vastasi: ’Koska me olemme kaikki pieniä lapsia verrattuna Jeesukseen, ja koska pienillä lapsilla on hyvä mielikuvitus.’”

Tyttären vastauksen loppuosasta yllättyneenä isä kysyi, miksi me tarvitsemme hyvää mielikuvitusta. Tytär vastasi: ”Jotta osaamme kuvitella Jeesuksen Getsemanen puutarhassa ja ristillä, ja kun nautimme sakramentin, me voimme ajatella Häntä.”

Kuten kaikessa Vapahtaja näytti meille esimerkin siitä, kuinka meidän tulee rakastaa ja opettaa lapsiamme. Pyhissä kirjoituksissa kerrotaan, että ilmestyessään nefiläisille tällä pallonpuoliskolla ja puhuessaan heille ”hän itki, – – ja hän otti heidän pienet lapsensa yksitellen ja siunasi heidät ja rukoili Isää heidän puolestaan”.9

Viitatessaan tähän tapahtumaan presidentti Gordon B. Hinckley sanoi: ”Ei ole sen herkempää ja kauniimpaa kuvaa kaikissa pyhissä kirjoituksissa kuin tämä yksinkertainen kuvaus, joka kertoo Vapahtajan rakkaudesta pieniä lapsia kohtaan.”10

Avain evankeliumin tehokkaaseen opettamiseen kotona on kutsua Herran Henki luoksemme. Yksi parhaimpia neuvoja, joita mieheni ja minä saimme lastemme kasvatuksen myrskyisinä aikoina, oli se, että tekisimme kaiken voitavamme kutsuaksemme Hengen kotiimme ja pitääksemme Hänet siellä. Ilman Hengen ohjausta lapset eivät voi oppia hengellisiä asioita ja kokea hengellisiä tuntemuksia.

Me vanhemmat voimme usein lausua lapsillemme todistuksemme Jeesuksesta Kristuksesta. Todistuksen lausuminen, tapahtuipa se perheillassa tai opetushetken aikana, kutsuu Hengen luoksemme. Presidentti Boyd K. Packer neuvoo meitä myös: ”Opettakaa nuoriamme lausumaan todistus – lausumaan todistus siitä, että Jeesus on Kristus, että Joseph Smith on Jumalan profeetta, että Mormonin kirja on tosi.”11

Presidentti Gordon B. Hinckley vakuuttaa meille: ”Kaikista elämän iloista mikään ei vedä vertoja onnellisena isänä tai äitinä olemisen ilolle. Kaikista velvollisuuksista, joitten kanssa me painimme, mikään ei ole niin vakava. Lapsen kasvattaminen rakkauden, turvallisuuden ja uskon ilmapiirissä on kaikista haasteista antoisin.”12

Minä tiedän – huutomerkin kera – että lapset voivat saada todistuksen Hengen kautta, joka tuo heidän sydämeensä vakaumuksen ja sitoumuksen! Todistan, että tämä on meidän velvollisuutemme, tämä on meidän mahdollisuutemme – ahkerasti opettaa ja todistaa lapsillemme Jeesuksen Kristuksen evankeliumin totuudesta, jotta hekin voisivat kuulla ”ilon äänen”. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Viitteet

  1. OL 128:19, 23; ks. myös jakeet 20–22.

  2. OL 93:40.

  3. OL 68:28.

  4. OL 68:25.

  5. En. 1.

  6. En. 3.

  7. Ks. ”Perhe – julistus maailmalle”, Valkeus, lokakuu 1998, s. 24.

  8. Ensimmäisen presidenttikunnan kirje 11. helmikuuta 1999.

  9. 3. Nefi 17:21.

  10. ”Pelastakaa lapset”, Valkeus, tammikuu 1995, s. 56.

  11. Ben B. Banksin lainaamana artikkelissa ”Antakaa aikaa lapsillenne”, Valkeus, tammikuu 1994, s. 28.

  12. ”Pelastakaa lapset”, s. 56.