2002
Isä, oletko hereillä?
edellinen seuraava

Isä, oletko hereillä?

Pohtivatko poikasi koskaan, oletko unessa, kun on kyse asioista, jotka ovat heille kaikkein tärkeimpiä?

Vähän aikaa sitten vanhin Pace, vanhin Condie ja minä tapasimme ensimmäisen presidenttikunnan. Kun astuimme huoneeseen, presidentti Hinckley katsoi meitä tarkkaan, ja sitten hän sanoi hymy huulillaan: ”Miten kolme valkotukkaista vanhaa miestä voi olla tämän kirkon Nuorten Miesten johtokunta?” Ainoa vastauksemme oli: ”Koska sinä kutsuit meidät olemaan sitä, presidentti.”

Nuoret miehet, me toivomme, että olette innoissanne ”Aaronin pappeus – uskollisuus Jumalalle” –ohjelmasta. Se on esitelty kaikille Aaronin pappeuden haltijoille kaikkialla maailmassa. Sen tarkoituksena on olla teille hengellisenä, fyysisenä, sosiaalisena ja henkisenä siunauksena. Vaatimukset ovat merkityksellisiä ja saavat teidät venymään melkein kykyjenne äärirajoille. Te pystytte asettamaan henkilökohtaisia tavoitteita ja saavuttamaan ne vanhempienne ja suurenmoisten johtajienne avulla. Tähän ohjelmaan kaikkialla kirkossa liittyy suurenmoista innostusta. Haluamme teidän jokaisen suorittavan sen ja saavan halutun ”Uskollisuus Jumalalle” -merkin.

Monia vuosia sitten vein ainoan poikamme hänen ensimmäiselle teltta- ja kalastusretkelleen – hän oli vielä pieni poika. Kanjonin reunamat olivat jyrkät ja laskeutuminen vaikeaa. Mutta kala söi hyvin. Aina kun kala tarttui koukkuun, annoin vavan innokkaalle pojalle, ja ilosta kiljuen hän kelasi rannalle kauniin taimenen. Myöhäisen iltapäivän varjoisassa viileydessä aloitimme kiipeämisen takaisin korkealla yläpuolellamme kohoavalle kanjonin harjalle. Hän kiipesi nopeasti vuorta ylös edelläni ja hoputti: nyt, isä. Lyödäänkö vetoa, että ehdin huipulle ennen sinua?” Haaste kyllä kuultiin, mutta siihen jätettiin viisaasti vastaamatta. Hänen pieni hahmonsa tuntui suorastaan lentävän yli, ali ja ohi jokaisen esteen, kun taas jokainen itse ottamani askel tuntui naurettavasti olevan viimeiseni, ja päästyään huipulle hän seisoi siellä kannustamassa minua. Syötyämme illallisen polvistuimme rukoukseen. Hänen lapsenäänensä kohosi päivämme päätteeksi suloisesti kohti taivasta. Sitten kömmimme suureen kahdenmaattavaan makuupussiimme ja jonkin aikaa toisiamme tönittyämme tunsin hänen pienen vartalonsa käpertyvän ja asettuvan tiukasti minua vasten etsien lämpöä ja suojaa yötä vastaan. Kun katsoin vieressäni olevaa poikaani, tunsin äkkiä rakkauden vyöryvän ylitseni sellaisella voimalla, että silmäni täyttyivät kyynelistä. Ja juuri sillä hetkellä hän kietoi pienet kätensä ympärilleni ja sanoi:

”Isä?”

”Niin, poika?”

”Oletko hereillä?”

”Kyllä, poikaseni, minä olen hereillä.”

”Isä, minä rakastan sinua miljoona, biljoona kertaa!”

Ja sitten hän nukahti. Mutta minä valvoin pitkälle yöhön ilmaisten suuren kiitollisuuteni niistä ihanista siunauksista, joita olin saanut pienen pojan hahmossa.

Nyt poikani on mies, jolla on oma poika. Aina silloin tällöin me käymme kolmisin kalassa. Katselen pientä punatukkaista pojanpoikaani isänsä vierellä ja näen taas sieluni silmin tuon ihmeellisen hetken kauan sitten. Niin viattomasti esitetty kysymys: ”Isä, oletko hereillä?” kaikuu vieläkin sydämessäni.

Esitän jokaiselle isälle saman syvällisen kysymyksen: ”Isä, oletko hereillä?” Pohtivatko poikasi koskaan, oletko unessa, kun on kyse asioista, jotka ovat heille kaikkein tärkeimpiä? Väitän, että on muutamia alueita, jotka osoittavat, olemmeko me ”hereillä” vai ”nukuksissa” poikiemme silmissä.

Ensiksi: rakkautemme Jumalaan ja se, miten olemme omaksuneet roolimme perheen johtajana Hänen käskyjensä pitämisessä. Joitakin vuosia sitten vaarnakonferenssin jälkeen tunsin innoitusta käydä tapaamassa erästä pappeusveljeä, joka oli jäänyt pois kirkosta. Tavatessamme hänet hän työskenteli puutarhassaan. Menin hänen luokseen ja sanoin: ”Rakas veli, Herra Jeesus Kristus on lähettänyt minut sinun luoksesi. Minä olen vanhin Hammond, yksi Hänen palvelijoistaan.”

Halasimme toisiamme latinalaisamerikkalaiseen tapaan ja astuimme sisään hänen ihastuttavaan pieneen kotiinsa. Hän pyysi vaimoaan ja kolmea lastaan liittymään seuraamme. Kaksi komeaa nuorukaista ja kaunis tyttö istuutuivat isänsä ja äitinsä viereen. Kysyin lapsilta, mitä he juuri sillä hetkellä haluaisivat enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Vanhin poika vastasi: ”Jos me kaikki voisimme palata kirkkoon perheenä, olisimme hyvin onnellisia – hyvin kiitollisia.” Me kerroimme heille, kuinka paljon Vapahtaja tarvitsi heitä ja kuinka Hän rakasti heitä. Me todistimme heille, ja sitten polvistuimme rukoukseen. Isä rukoili. Äiti itki. Nyt he ovat täysin aktiivisia. Lapset ovat ylpeitä isästään, ja he ovat onnellisia.

Jokaisen isän kirkossa tulee toimia patriarkkana kodissaan. Hänen tulee johtaa ja opastaa perhettään hengellisesti. Hän ei saa jakaa eikä siirtää velvollisuuksiaan äidille. Hänen tulee kutsua perheensä perherukoukseen, perheiltaan, lukemaan pyhiä kirjoituksia ja toisinaan isän puhutteluun. Hän on suojelija, puolustaja ja ystävällinen kurinpitäjä. Juuri isän tulee johtaa perheyksikköä ja yhdistää se sekä tehdä se kiinteämmäksi ottamalla vastaan Jumalan pappeuden ja toimimalla pappeuden valtuuteen liittyvien kutsumusten ja etuoikeuksien edellyttämällä tavalla. Isän suhde Jumalaan ja Hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen on yksi niistä majakoista, jotka johtavat hänen poikansa ja tyttärensä elämän myrskyjen halki.

Jos isä on todellinen Jeesuksen Kristuksen opetuslapsi, niin hänen poikansa seuraavat häntä kuin yö päivää. ”Isä, oletko hereillä?”

Toiseksi: suhde, joka meillä on vaimoomme – heidän äitiinsä. Vaikka ottaisimme huomioon kaiken muun mitä teemme, niin sillä, miten kohtelemme vaimoamme, voi hyvinkin olla suurin vaikutus poikiemme luonteeseen. Jos isä syyllistyy vahingoittamaan kumppaniaan sanallisesti tai fyysisesti edes jossakin määrin, hänen poikansa kantavat siitä hänelle kaunaa, ehkä jopa halveksivat häntä sen takia. Mutta on kiinnostavaa, että kun he ovat aikuisia ja naimisissa, he kohtelevat todennäköisesti omaa vaimoaan yhtä huonosti. Yhteiskunnassamme tarvitaan kipeästi isiä, jotka kunnioittavat vaimoaan ja kohtelevat häntä hienotunteisesti ja hellän rakastavasti.

Kuulin äskettäin isästä, joka ajattelemattomuuttaan nimitteli kaunista, älykästä vaimoaan ”typeräksi” ja ”tyhmäksi” mitä alentavimmalla tavalla jonkin pienen virheen takia, jonka vaimo oli viattomuuksissaan tehnyt. Lapset kuuntelivat noloina ja pelkäsivät äitinsä tähden. Äitiä väheksyttiin niiden edessä, joita hän rakasti eniten. Vaikka mies pyysi ja sai anteeksi, niin tuon järjettömän hetken tuska ja häpeä jäivät vielä elämään.

Me emme voi odottaa Herran Hengen siunaavan elämäämme, jos olemme edelleenkin vihaisia, tunteettomia ja julmia puolisoamme kohtaan. Me emme voi odottaa poikiemme oppivan kunnioittamaan äitiään ja kohtelemaan häntä lempeästi, ellemme ole heille sopivia esimerkkejä. Presidentti David O. McKay on sanonut: ”Tärkeintä, mitä isä voi tehdä lastensa hyväksi, on rakastaa heidän äitiään” (Theodore Hesburghin lainaamana julkaisussa Reader’s Digest, tammikuu 1963, s. 25; lainaus julkaisussa Richard Evans’ Quote Book, 1971, s. 11). ”Isä, oletko hereillä?”

Kolmanneksi: oikeudenmukainen ja rakkautta osoittava tapa pitää kuria. Liian usein me kohotamme kätemme lyödäksemme lapsiamme, koska olemme turhautuneita ja heikkoja, ja yleensä siksi, että yritämme suojella omaa itsekästä ylpeyttämme. Jokainen lapsi tarvitsee kurinpitoa. He eivät vain tarvitse sitä vaan he odottavat ja haluavat sitä. Kurinpito opastaa ja opettaa itsehillintää, mutta kaikessa kurinpidossa tulee olla mukana vanhurskasta arvostelukykyä ja puhdasta rakkautta.

Kun minä olin pieni poika, leskeksi jäänyt äitini piti minulle kuria ankarimmalla mahdollisella tavalla. Hän sanoi kyyneleet silmissään: ”Poikani, olen hyvin pettynyt sinuun.” Tuska sydämessäni oli enemmän kuin kykenin kestämään. Tuhat piiskaniskuakaan eivät olisi tuottaneet niin syvää kipua. Tiesin, että hän oli voinut nuhdella minua sillä tavoin vain siksi, että hän rakasti minua, sillä jos jostain olin varma, niin siitä, että äitini rakasti minua. Päätin, etten koskaan enää antaisi enkelimäiselle äidilleni aihetta pettymykseen enkä murheeseen. Uskon, että siinä suhteessa olen onnistunut.

Mitä kurinpitoon tulee, ”isä, oletko hereillä?”

Isät, on tärkeää, että me selviydymme mainitsemistani haasteista elämässämme, niin että poikamme kypsyisivät hengellisesti ja tunneperäisesti. Jos me niin teemme, niin silloin he eivät häpeä meitä, eivätkä he koskaan häpeä itseään. Heistä tulee kunnian miehiä, arvostettuja, rakastavia, halukkaita palvelemaan Vapahtajaa ja alistamaan tahtonsa Hänen tahtoonsa. Sitten me saamme riemuita siitä, että he ovat meidän ikuisesti. He kysyvät: ”Isä, oletko hereillä?”

Ja me vastaamme: ”Kyllä, poikaseni, olen hereillä.”

Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.