2002
’Uskon onnistuvani, tiesin onnistuvani’
Marraskuu 2002


”Uskon onnistuvani, tiesin onnistuvani”

Meillä kaikilla ei ole samanlaisia kokemuksia, taipumuksia eikä voimia, mutta – – meitä kaikkia pidetään vastuussa meille annettujen lahjojen ja mahdollisuuksien käytöstä.

Rakkaat veljeni pyhässä pappeudessa, rukoilen teiltä ymmärtämystä, kun puhun tälle suurelle kuulijakunnalle tänä iltana. Kirkon presidentti, presidentti Gordon B. Hinckley, on suorittanut joitakin ylikäymättömiä tehtäviä. Kuitenkin hän oli kerran nuori Aaronin pappeuden haltija, kuten monet teistä. Te Aaronin pappeuden nuoret miehet olette kirkon tulevia johtajia. Tänä iltana haluan kohdistaa puheeni pääasiassa teille. Teidän tulee ymmärtää, että menestys – niin omanne kuin kirkonkin – riippuu päättäväisyydestänne tehdä Herran työtä. Te kaikki tarvitsette uskoa ja luottavaisuutta kulkea eteenpäin.

Jokaiselle miehelle ja pojalle, joka kuuntelee tänä iltana, on uskottu suurin voima maan päällä – Jumalan pyhä pappeus. Se on voima toimia vanhurskaasti Herran nimessä Jumalan valtakunnan rakentamiseksi maan päälle. Muistutan teitä siitä, ”että pappeuden oikeudet on liitetty erottamattomasti taivaan voimiin ja ettei taivaan voimia voida hallita eikä käyttää muuten kuin vanhurskauden periaatteiden mukaan”.1 Pappeus on jumalallinen valtuus toimia Hänen nimessään, ja Herra pitää meitä tilivelvollisina tämän suuren valtuuden käyttämisestä.

Kuulin ihmeellisen kertomuksen Pienestä sinnikkäästä veturista ensi kerran, kun olin noin kymmenvuotias. Kertomus kiinnosti minua lapsena, koska junan vaunut olivat täynnä leikkieläimiä, klovnileluja, linkkuveitsiä, palapelejä ja kirjoja sekä syötäviä herkkuja. Mutta junaa vuoren yli vetänyt veturi menikin rikki. Kertomuksessa paikalle tuli suuri matkustajajunan veturi, jota pyydettiin vetämään vaunut vuoren yli, mutta se ei alentunut vetämään pientä junaa. Paikalle tuli toinenkin veturi, mutta se ei nöyrtynyt auttamaan pikku junaa vuoren yli, koska se oli tavarajunan veturi. Paikalle tuli vanha veturi, mutta se ei auttanut, vaan sanoi: ”Olen niin väsynyt, niin väsynyt.”

Sitten kiskoja pitkin tuli pieni sininen veturi, ja sitä pyydettiin vetämään vaunut vuoren yli sen toisella puolella oleville lapsille. Pikku veturi vastasi: ”Minä olen vain ratapihan pieni vaihtotyöveturi – – enkä vielä koskaan ole jaksanut kiivetä vuorten yli.” Mutta sitä huolestutti pettymyksen tuottaminen vuoren toisella puolella oleville lapsille, elleivät he saisikaan kaikkea hyvää, mitä vaunuissa oli. Niinpä se sanoi: ”On-nis-tuu … on-nis-tuu … on-nis-tuu.” Ja se kytkeytyi pikku junaan. ”Tu-uf, tu-uf, tu-uf, puhisi pieni sininen veturi. On-nis-tuu … on-nis-tuu … on-nis-tuu … on-nis-tuu … on-nis-tuu … on-nis-tuu … on-nis-tuu.” Tällaisella asenteella pikku veturi pääsi vuoren laelle ja laskeutui rinnettä toiselle puolelle sanoen: ”On-nis-tuin … on-nis-tuin … on-nis-tuin … on-nis-tuin … on-nis-tuin … on-nis-tuin.”2

Aika ajoin me kaikki joudumme kokeilemaan kykyjämme ja tekemään enemmän kuin uskomme pystyvämme. Mieleeni tulee presidentti Theodore Rooseveltin lausahdus: ”Olen vain tavallinen mies, mutta sellaisena teen peijakkaan paljon kovemmin työtä kuin muut.”3 Me kehitämme kykyjämme ajattelemalla ensin, että osaamme. Tunnemme kaikki vertauksen talenteista. Mestari antoi yhdelle palvelijalle viisi talenttia, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, ”kullekin hänen kykyjensä mukaan”.

”Se, joka oli saanut viisi talenttia, ryhtyi heti toimeen: hän kävi niillä kauppaa ja hankki voittoa toiset viisi talenttia.

Samoin se, joka oli saanut kaksi talenttia, voitti toiset kaksi.

Mutta se, joka oli saanut vain yhden talentin, kaivoi maahan kuopan ja kätki sinne isäntänsä rahan.”

Pitkän ajan kuluttua isäntä vaati tilityksiä. Viisi talenttia saanut kertoi hankkineensa viisi talenttia lisää ja sai kiitoksen: ”Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi.” Myös kaksi talenttia saanut ansaitsi kaksi talenttia lisää ja sai lupauksen, että hänestä tehtäisiin paljon haltija. Mutta yhden talentin saanut palautti ainoan talenttinsa sanoen: ”Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies. Sinä leikkaat sieltä, minne et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, minne et ole siementä viskannut.

Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan.”4 Tehdessään tiliä taloudenhoidostaan tämä laiska palvelija syytti isäntäänsä luonteensa vioista.5 Hän olisi ainakin voinut panna rahan kiertoon ja ansaita sillä korot, sen sijaan että kaivoi sen maahan. Hänen talenttinsa otettiin häneltä ja annettiin miehelle, jolla oli kymmenen talenttia. Sitten Herra sanoo meille: ”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on.”6

Saatamme ihmetellä, oliko oikeudenmukaista ottaa talentti siltä, jolla oli kaikkein vähiten, ja antaa se sille, jolla oli eniten. Herra selittää kuitenkin heti alussa, että jokaisella oli kykyjä.7

Jotkut meistä ovat liian tyytyväisiä siihen, mitä me jo teemme. Me vain ”syömme, juomme ja nautimme elämästä”, vaikka ympärillämme on runsaasti kasvu- ja kehitysmahdollisuuksia. Menetämme mahdollisuuksia rakentaa Jumalan valtakuntaa, koska meillä on passiivinen käsitys, että joku muu huolehtii siitä. Herra sanoo meille, että Hän antaa enemmän niille, joilla on halua. Heidän yrityksensä tuottavat tulosta kuten sen pienen sinisen veturinkin sinnikkyys, joka veti junan vuoren yli. Mutta niiltä, jotka sanovat ”meillä on tarpeeksi, heiltä otetaan pois sekin, mitä heillä on”.8

Herra uskoo kaikille palvelijoilleen, jokainen pappeudenhaltija mukaan luettuna, hengellisiä talentteja. Herra, joka antaa meille näitä talentteja, sanoo: ”On-nis-tut … on-nis-tut.” Meillä kaikilla ei ole samanlaisia kokemuksia, taipumuksia eikä voimia, mutta meillä on erilaisia mahdollisuuksia käyttää näitä hengellisiä lahjoja, ja me kaikki tulemme olemaan vastuussa meille annettujen lahjojen ja mahdollisuuksien käytöstä.

Kirkon historiassa on kertomuksia pappeudenhaltijoista, joilla oli paljon kykyjä. Muutamat olivat loistavia mutta myös arvaamattomia ja epäluotettavia ja menettivät siten ne hengelliset lahjat ja talentit, joilla Herra oli heitä hyvin runsaasti siunannut. Haluaisin kertoa teille yhdestä sellaisesta miehestä.

Samuel Brannan vei eräitä pyhiä Brooklyn-laivalla Kap Hornin ympäri. He pysähtyivät vähäksi aikaa Havaijiin ennen tuloaan San Franciscon lahdelle. Hän vakuuttui siitä, ettei pyhien pääjoukon pitäisi asettua Kalliovuorille vaan että heidän pitäisi jatkaa Kaliforniaan. Niinpä hän matkusti itään ja tapasi ensimmäisen Brigham Youngin johtaman siirtolaisjoukon Green Riverillä Wyomingissa. Hän käytti kaikkia suostuttelutaitojaan yrittäessään saada Brigham Youngia käyttämään hyväkseen niitä mahdollisuuksia, joita hän uskoi Kalifornian tarjoavan. Brigham Young vastasi: ”Jos menemme Kaliforniaan, emme voi olla siellä enempää kuin viisi vuotta. Jääkäämme sen sijaan vuorille, niin voimme kasvattaa omat perunamme ja syödä ne, ja minä aion jäädä tänne.”9 Brannan jäi pyhien pääjoukon keskuuteen muutamaksi päiväksi, mutta koska hän oli itsepäinen ja itsekeskeinen, hän lähti takaisin Kaliforniaan elokuussa 1847.

Suuren veturin tavoin, joka ei alentunut vetämään vaunuja vuoren yli, Sam Brannan ei keskittynyt Jumalan valtakunnan rakentamiseen. Sen sijaan hän tunsi vetoa liike-elämään ja rahantekoon. Hänestä tuli Kalifornian ensimmäinen miljonääri, jolla oli lukuisia yrityksiä ja suuri maaomaisuus. Koska hän oli ollut oman pyhien ryhmänsä johtaja, presidentti Young pyysi häntä tekemään tiliä kymmenyksistä, jotka hän oli kerännyt kirkon jäseniltä Kaliforniassa, myös niiltä, jotka olivat olleet kultaryntäyksessä, mutta sitä hän ei tehnyt. Eikä hän käyttänyt noita rahoja kirkon vahvistamiseen eikä jäsenten auttamiseen siellä.

Aikansa Brannan menestyi erittäin hyvin perustaessaan yrityksiä ja hankkiessaan maata omaksi hyödykseen, mutta lopulta tulivat kovat ajat. Hänen perheensä ei pysynyt yhdessä. Hän kuoli yksinäisyydessä, fyysisesti, hengellisesti ja taloudellisesti murtuneena miehenä. Kuuteentoista kuukauteen kukaan ei halunnut haudata hänen ruumistaan. Lopulta se vietiin San Diegon Mount Hope -hautausmaalle. Sam Brannan sai aikaan paljon elämässään, mutta sen lopussa hän maksoi hirveän hinnan siitä, ettei kunnioittanut taloudenhoitajantehtäväänsä pappeudessa eikä seurannut Jumalan profeettaa.10

Meidän, joilla nyt on vastuu tämän kirkon pappeudesta, täytyy seurata ja tukea profeettaamme, presidentti Gordon B. Hinckleyä.

Pienen veturin tavoin, joka onnistui, meidän täytyy olla oikeilla raiteilla ja kehittää kykyjämme. Meidän täytyy muistaa, että pappeutta voidaan käyttää ainoastaan vanhurskaisiin tarkoituksiin. Kun sitä käytetään ”pienimmälläkään vääryydellä, katso, taivaat vetäytyvät; Herran Henki tulee murheelliseksi, ja kun se on vetäytynyt, se on sen miehen pappeuden eli valtuuden loppu”.11

Pysyäksemme oikeilla raiteilla meidän täytyy kunnioittaa ja tukea niitä, joilla on pappeuden avaimet johtamiseen. Meitä muistutetaan siitä, että ”monet ovat kutsuttuja, mutta harvat ovat valittuja”.12 Milloin me olemme valittuja? Me olemme Herran valitsemia vasta kun olemme tehneet parhaamme pyhittämällä työmme ja lahjamme tämän pyhän työn edistämiseksi. Työmme ohjeena täytyy aina olla ne vanhurskaat periaatteet, jotka Herra on antanut Opin ja liittojen luvussa 121:

”Mitään valtaa ja vaikutusvaltaa ei voi eikä saa pitää yllä pappeuden avulla, ainoastaan taivuttelemalla, pitkämielisyydellä, lempeydellä, sävyisyydellä ja vilpittömällä rakkaudella,

ystävällisyydellä ja puhtaalla tiedolla, joka avartaa sielua suuresti vailla teeskentelyä ja vailla vilppiä.”13

Pappeus on annettu toisten elämän siunaamiseksi. Presidentti David O. McKay sanoi: ”Pappeus on olemukseltaan iankaikkinen. Kun se saa ilmaisunsa elämässä, se ilmentää voimaa. Voimme ajatella pappeuden voimasta, että se on olemassa mahdollista tarvetta varten kuin täytetty vesisäiliö. Sellainen voima muuttuu toiminnalliseksi ja hyvää tuottavaksi vain kun vapautettua voimaa käytetään laaksoissa, pelloilla, puutarhoissa ja onnellisissa kodeissa; voiman periaate tulee siten ilmi vasta kun sitä käytetään ihmisten elämässä ja se kääntää heidän sydämensä ja toiveensa Jumalan puoleen ja kehottaa heitä palvelemaan lähimmäisiään.”14 Ellemme palvele muita, silloin meille ei ole hyötyä pappeudesta, sillä se ei ole passiivinen voima. Veljet, olkaa anteliaita siunaamisen voiman kanssa, joka tulee pappeuden kautta, etenkin oman perheenne jäsenille. Muistakaa, että Herra on sanonut: ”Kenet sinä siunaat, minä siunaan.”15

Valmistautuessamme siihen hetkeen, jolloin teemme Herralle tiliä omasta pappeuden taloudenhoidostamme, missä olemme? Muistakaa, että ”portin vartija on Israelin Pyhä; eikä hän käytä siihen palvelijaa”.16

Toivon, ettemme olisi suuren matkustajajunan veturin kaltaisia, liian ylpeitä ottamaan vastaan meille annettuja tehtäviä. Rukoilen, ettemme ole kuin seuraavan tunnetun runon minä, joka sanoi:

Isä, missä tänään työtä teen?

Sydän tulvi rakkautta.

Hän pientä paikkaa osoitti

ja sanoi: ”Tuo kaipaa hoitoa.”

Minä vastasin: ”Ei, sitä tahdo en!

Eihän kukaan voi huomata,

vaikka kuinka hyvin toimisin

noin pienessä paikassa.”

Hänen sanansa ei ollut ankara,

oli hellyyttä vastauksessa:

”Voi pienoinen, tutkihan sydäntäsi,

ketä mahdatkaan palvella?

Nasaret oli pieni paikka vaan,

niin oli myös Galilea.”17

Toivon myös, ettemme ole rahtijunan veturin kaltaisia, haluttomia kulkemaan ”toista virstaa” palvellen. Mestari opetti meille, että ”jos joku pakottaa sinut kulkemaan virstan, kulje hänen kanssaan kaksi”.18 Elämämme antoisimpia hetkiä ovat ne ”toisen virstan” tunnit, jolloin ruumis sanoo haluavansa rentoutua, mutta parempi minämme tulee esiin ja sanoo: ”Tässä olen, lähetä minut.”19

Vai sanommeko me vanhan veturin tavoin, että olemme liian väsyneitä – tai liian vanhoja! Muistutan teitä siitä, että presidentti Hinckley on 92 ja paahtaa yhä täysillä!

Toivon, että me kaikki voisimme olla kuin pieni veturi, ”joka onnistui”. Se ei ollut kovin iso, ja sitä oli käytetty vain vaunujen järjestelyyn, eikä se ollut milloinkaan mennyt vuoren yli, mutta se halusi palvella. Tuo pieni veturi kytkeytyi pysähtyneeseen junaan, puuskutti vuoren laelle ja laskeutui toiselle puolelle ja sanoi: ”Uskoin onnistuvani.” Meidän jokaisen täytyy kiivetä vuorille, joilla emme ole milloinkaan ennen käyneet.

Veljet, suuri on työmme ja raskaita ovat pappeusvelvollisuutemme. Toivon ja rukoilen, että voimme mennä eteenpäin tässä pyhässä työssä nöyrästi, rukoillen ja yhtenäisinä Herran Hengen opastuksella ja presidentti Gordon B. Hinckleyn johdolla, Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Viitteet

  1. OL 121:36.

  2. Watty Piper, Sinnikäs sininen veturi, suomentanut Hanna Autio, 1992.

  3. Dictionary of Humorous Quotations, toim. Evan Esar, s. 151.

  4. Matt. 25:15, 16–18, 21, 24–25.

  5. Ks. James E. Talmage, Jeesus Kristus, 1982, s. 408.

  6. Matt. 25:29.

  7. Ks. Matt. 25:15.

  8. Ks. 2. Nefi 28:30.

  9. Kirkon presidenttien opetuksia: Brigham Young, 1997, s. 105.

  10. Ks. John K. Carmack, ”California: What Went Right and What Went Wrong”, Nauvoo Journal, kevät 1998; Paul Bailey, ”Sam Brannan and the Sad Years”, Improvement Era, huhtikuu 1951, s. 232–234, 282–287.

  11. OL 121:37.

  12. OL 121:34.

  13. OL 121:41–42.

  14. Pathways to Happiness, 1957, s. 23.

  15. OL 132:47.

  16. 2. Nefi 9:41.

  17. Meade McGuire, lainattu artikkelissa Thomas S. Monson, ”Velvollisuuden kutsu”, Valkeus, 1986, konferenssiraportti 156. vuosikonferenssista, s. 37.

  18. 3. Nefi 12:41.

  19. 2. Nefi 16:8.