2007
Kirkon heikot ja vähäiset
edellinen seuraava


Kirkon heikot ja vähäiset

Herra ei arvosta ketään jäsentä muita enempää tai vähempää.

Kunnioitamme presidentti James E. Faustia. Kaipaamme häntä. Hänen rakas vaimonsa Ruth on kanssamme tänä aamuna, ja ilmaisemme rakkautemme hänelle. Toivotamme tervetulleiksi ne, jotka on nimitetty presidentti Hinckleyn esittämiin tehtäviin.

Puhuen meidän kaikkien puolesta, jotka olemme tänään saaneet tukenne, lupaamme tehdä parhaamme ollaksemme meille osoitetun luottamuksen arvoisia.

Olemme hyväksyneet kirkon johtavat auktoriteetit ja ylimmät virkailijat juhlallisen, pyhän menettelytavan mukaisesti. Tätä yleistä menettelytapaa käytetään aina silloin kun johtajia tai opettajia kutsutaan tehtäviin tai vapautetaan niistä tai kun vaarna, seurakunta, koorumi tai apujärjestö järjestetään uudelleen (ks. OL 124:123, 144; ks. myös OL 20:65–67; 26:2). Se on käytäntönä vain Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa.

Tiedämme aina, kuka on kutsuttu johtamaan tai opettamaan, ja meillä on mahdollisuus hyväksyä ehdotus tai vastustaa sitä. Se ei ollut ihmisen keksintö vaan annettiin ilmoituksissa: ”Kenenkään tehtäväksi [ei] anneta lähteä maailmaan saarnaamaan minun evankeliumiani eikä vahvistamaan minun kirkkoani, ellei hän ole jonkun sellaisen asettama, jolla on valtuus, ja ellei kirkko tiedä, että hänellä on valtuus ja että kirkon johtajat ovat asettaneet hänet asianmukaisella tavalla” (OL 42:11; kursivointi lisätty). Tällä tavalla kirkko on turvassa kaikilta petkuttajilta, jotka saattaisivat astua koorumin, seurakunnan, vaarnan tai kirkon johtoon.

Herran kirkossa on toinenkin ainutlaatuinen periaate. Kaikkiin opetus- ja johtotehtäviin kutsutaan kirkon jäseniä. Myös tämä on ilmoitettu pyhissä kirjoituksissa. Yksi ainoa jae Opissa ja liitoissa määritti ikuisesti kirkon johtamisjärjestyksen. Se oli ennenkuulumatonta ja epäilemättä kristillisten kirkkojen tavan vastaista niin siihen aikaan kuin nykyisinkin:

”Sen tähden, koska minä, Herra, tiesin suuren onnettomuuden, joka kohtaisi maan asukkaita, minä kutsuin palvelijaani Joseph Smith nuorempaa ja puhuin hänelle taivaasta ja annoin hänelle käskyjä – –

se, mikä maailmassa on heikkoa, on tuleva esiin ja nujertava mahtavat ja voimakkaat, – –

jotta jokainen ihminen puhuisi Jumalan, Herran, nimittäin maailman Vapahtajan, nimessä,

jotta myös usko lisääntyisi maan päällä,

jotta minun ikuinen liittoni vahvistettaisiin,

jotta heikot ja vähäiset julistaisivat minun evankeliumini täyteyttä maailman äärille ja kuninkaiden ja hallitsijoiden edessä.

Katso, minä olen Jumala ja olen sen puhunut; nämä käskyt ovat minusta, ja ne on annettu minun palvelijoilleni heidän heikkoudessaan heidän puhetapansa mukaan, jotta he tulisivat ymmärrykseen.” (OL 1:17, 19–24.)

Olen syvästi kiitollinen näistä pyhien kirjoitusten kohdista, jotka selittävät, että Herra käyttää sitä, ”mikä maailmassa on heikkoa”.

Jokaisen jäsenen velvollisuus on ottaa vastaan kutsu palvella.

Presidentti J. Reuben Clark jr on sanonut: ”Herran palveluksessa ei ole väliä, missä palvelee vaan miten. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa otetaan vastaan se paikka, johon asianmukaisesti kutsutaan. Sitä ei haeta, eikä siitä kieltäydytä.” (Julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1951, s. 154; ks. myös Dallin H. Oaksin lainaamana artikkelissa ’”Käyn minne vain tahdot Sä”’, Liahona, marraskuu 2002, s. 68.) Kirkossa ei ole ammattipapistoa. Johtotehtäviin kutsutaan kaikkialla maailmassa seurakunnan jäseniä. Meillä ei ole seminaareja ammattijohtajien kouluttamiseksi.

Kaiken, mitä kirkossa tehdään – johtamisen, opettamisen, tehtäviin kutsumisen ja asettamisen, rukoilemisen, laulamisen, sakramentin valmistamisen, neuvomisen ja kaiken muun – tekevät tavalliset jäsenet, ”se, mikä maailmassa on heikkoa”.

Näemme kristillisten kirkkojen yrittävän epätoivoisesti löytää tarpeeksi pappeja. Meillä ei ole tuota ongelmaa. Heti kun evankeliumia on julistettu ja kirkko on järjestetty, on ehtymätön määrä uskollisia veljiä ja sisaria, joilla on todistus ja jotka ovat halukkaita vastaamaan kutsuun palvella. He sitoutuvat Herran työhön ja elävät heiltä edellytettävien periaatteiden mukaan.

Jäsenet ovat saaneet kasteensa jälkeen Pyhän Hengen (ks. OL 33:15; 35:6). Pyhä Henki opettaa ja lohduttaa heitä. He ovat silloin valmiita saamaan opastusta, neuvoja ja ojennusta, mitä tahansa heidän tehtävänsä tai tarpeensa vaativatkin. (Ks. Joh. 14:26; OL 50:14; 52:9; 75:10.)

Tämä periaate vie kirkon kaikista maailman muista kristillisistä kirkoista poikkeavalle tielle. Huomaamme olevamme harvinaisessa tilanteessa, jossa meillä on loputon määrä opettajia ja johtajia kaikkien kansakuntien ja sukujen ja kielten ja kansojen keskuudessa kaikkialla maailmassa. Jäsenten keskuudessa vallitsee ainutlaatuinen yhdenvertaisuus. Kenenkään meistä ei tule pitää itseään toista arvokkaampana (ks. OL 38:24–25). ”Jumala [ei] erottele ihmisiä. Hän hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa hänen tahtoaan, kuului tämä mihin kansaan tahansa.” (Ap. t. 10:34–35; ks. myös Room. 2:11; OL 1:35; 38:16.)

Kun olin nuori mies, olin erään hyvin iäkkään sisaren kotiopettaja. Hän opetti minua ammentamalla elämänkokemuksestaan.

Kun hän oli pikkutyttö, presidentti Brigham Young vieraili Brigham Cityssä, mikä oli suuri tapaus hänen mukaansa nimetyssä kaupungissa. Häntä kunnioittaakseen Alkeisyhdistyksen lapset, kaikki valkoisiin puettuina, olivat asettuneet riviin kaupunkiin johtavalle tielle. Jokaisella oli kori ja siinä kukkia siroteltaviksi tielle kirkon presidentin vaunujen eteen.

Jokin herätti tytössä mielipahaa. Sen sijaan että olisi heitellyt kukkasiaan, hän potkaisi kivenmurikan vaunujen eteen ja sanoi: ”Hän ei ole hiukkaakaan parempi kuin minun isoisä Lovelund.” Se satuttiin kuulemaan, ja häntä toruttiin ankarasti.

Olen aivan varma siitä, että presidentti Brigham Young yhtyisi ensimmäisenä pikkuisen Janie Steedin mielipiteeseen. Hän ei pitäisi itseään isoisä Lovelundia tai ketään muutakaan kelvollista kirkon jäsentä arvokkaampana.

Herra itse oli hyvin selkeä: ”Ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja” (Matt. 20:27). Hänet ”on määrätty olemaan suurin riippumatta siitä, että hän on vähäisin ja kaikkien palvelija” (OL 50:26).

Vuosia sitten, kun sain ensi kerran tehtävän, jonka vuoksi kuvani oli sanomalehdissä, eräs lukionopettajani, selvästikin kerrassaan yllättyneenä, oli tokaissut: ”Tämä osoittaa, että ei ole koiraa karvoihin katsominen.”

Mielikuva tuosta koirasta kuvastaa sitä, kuinka riittämättömäksi olen tuntenut itseni ottaessani vastaan ne tehtävät, jotka ovat tulleet osakseni.

Nämä tunteet saavat aikaan sen, että sen jälkeen on mahdotonta tuntea olevansa ketään parempi, ei ketään.

Eräs toinen asia vaivasi minua pitkään. Olin 46 vuotta sitten 37-vuotias seminaarin valvoja. Tehtäväni kirkossa oli olla Lindonin seurakunnassa erään luokan apulaisopettaja.

Täydeksi yllätyksekseni minut kutsuttiin tapaamaan presidentti David O. McKaytä. Hän otti molemmat käteni omiinsa ja kutsui minut yhdeksi johtavista auktoriteeteista, kahdentoista apostolin koorumin apulaiseksi.

Muutaman päivän kuluttua saavuin Salt Lake Cityyn tapaamaan ensimmäistä presidenttikuntaa, jotta minut voitaisiin erottaa yhdeksi kirkon johtavista auktoriteeteista. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tapasin ensimmäisen presidenttikunnan – presidentti David O. McKayn ja hänen neuvonantajansa presidentti Hugh B. Brownin ja presidentti Henry D. Moylen.

Presidentti McKay selitti, että yksi kahdentoista apulaisen tehtävistä oli seistä kahdentoista apostolin koorumin rinnalla erityisenä todistajana ja todistaa siitä, että Jeesus on Kristus. Se, mitä hän sanoi seuraavaksi, yllätti minut täysin: ”Ennen kuin ryhdymme erottamaan sinua tehtävään, pyydän sinua lausumaan todistuksesi meille. Haluamme tietää, onko sinulla sellainen todistus.”

Tein parhaani. Lausuin todistukseni samalla tavoin kuin olisin voinut lausua sen seurakuntani paasto- ja todistuskokouksessa. Yllätyksekseni ensimmäisen presidenttikunnan veljet näyttivät olevan tyytyväisiä ja ryhtyivät erottamaan minua virkaan.

Se hämmästytti minua suuresti, sillä olin odottanut, että henkilöllä, joka kutsutaan sellaiseen virkaan, olisi poikkeuksellinen, erikoislaatuinen ja aivan erityisen vahva todistus ja hengellinen voima.

Se vaivasi minua pitkään, kunnes pystyin viimein ymmärtämään, että minulla oli jo se, mitä vaadittiin: luja todistus sydämessäni evankeliumin täyteyden palauttamisesta profeetta Joseph Smithin välityksellä, siitä, että meillä on taivaallinen Isä ja että Jeesus Kristus on meidän Lunastajamme. En ehkä tiennyt kaikkea siitä, mutta minulla oli todistus, ja olin halukas oppimaan.

Kenties olin samankaltainen kuin ne, joista puhutaan Mormonin kirjassa: ”Ja jokaisen, joka tulee minun luokseni särkynein sydämin ja murtunein mielin, minä kastan tulella ja Pyhällä Hengellä, samoin kuin lamanilaiset uskonsa tähden minuun kääntymisensä hetkellä kastettiin tulella ja Pyhällä Hengellä, eivätkä he sitä tienneet” (3. Nefi 9:20, kursivointi lisätty).

Vuosien myötä olen tullut huomaamaan, kuinka suunnattoman tärkeä tämä yksinkertainen todistus on. Olen oppinut ymmärtämään, että taivaallinen Isämme on henkemme Isä (ks. 4. Moos. 16:22; Hepr. 12:9; OL 93:29). Hän on isä, jolla on täydellisen lempeä isällinen rakkaus. Jeesus sanoi: ”Rakastaahan Isä itse teitä, koska te olette rakastaneet minua ja uskoneet, että olen tullut Jumalan luota” (Joh. 16:27).

Joitakin vuosia sitten olin presidentti Marion G. Romneyn kanssa tapaamassa lähetysjohtajia ja heidän vaimojaan Genevessä Sveitsissä. Hän kertoi heille, että ollessaan nuori lähetyssaarnaaja Australiassa 50 vuotta aiemmin hän oli mennyt myöhään eräänä iltapäivänä kirjastoon opiskelemaan. Kun hän tuli ulos, oli ilta. Hän kohotti katseensa tähtitaivaalle, ja silloin se tapahtui. Henki kosketti häntä, ja hänen sielussaan heräsi varma todistus.

Hän kertoi noille lähetysjohtajille, ettei hän tiennyt yhtään varmemmin silloin, ensimmäisen presidenttikunnan jäsenenä, kuin hän nuorena lähetyssaarnaajana Australiassa 50 vuotta aiemmin tiesi, että Isä Jumala elää, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, Isän Ainosyntyinen, ja että evankeliumin täyteys oli palautettu. Hän sanoi, että hänen todistuksensa oli muuttunut siten, että oli paljon helpompaa saada vastaus Herralta. Herra oli lähempänä, ja hän tunsi Herran paljon paremmin kuin 50 vuotta aiemmin.

On luonnollinen taipumus katsoa niitä, jotka on hyväksytty johtotehtäviin, ja pitää heitä tavallista jäsentä tärkeämpinä sekä arvokkaampina kirkossa tai perheelleen. Jostakin syystä tunnemme, että he ovat Herralle meitä tärkeämpiä. Niin ei kuitenkaan ole!

Vaimostani ja minusta olisi hyvin ikävää, jos kuvittelisimme yhdenkään lapsistamme ajattelevan, että luulemme olevamme tärkeämpiä kuin he perheelle tai kirkolle, tai ajattelevan, että jotakin tehtävää kirkossa pidetään suuremmassa arvossa kuin toista, tai että jotakin tehtävää pidetään vähemmän tärkeänä.

Äskettäin yksi pojistamme hyväksyttiin seurakunnan lähetystyönjohtajaksi. Hänen vaimonsa kertoi meille, kuinka innoissaan hän oli kutsusta. Se sopii hyvin hänen työnsä erittäin koviin vaatimuksiin. Hänessä on lähetystyön henki, ja hän voi käyttää hyvin espanjan kielen taitoaan, jota hän on ylläpitänyt lähetystyöajoistaan lähtien. Myös me olimme erittäin, erittäin mielissämme hänen tehtävästään.

Se, mitä poikani ja hänen vaimonsa tekevät pienten lastensa kanssa, ylittää kaiken, mitä he voisivat tehdä kirkossa tai sen ulkopuolella. Mikään palvelu ei voi olla Herralle tärkeämpää kuin heidän omistautumisensa toisilleen ja pienille lapsilleen. Ja niin on kaikkien muidenkin lastemme laita. Kaiken kirkon toiminnan lopullinen päämäärä keskittyy kotiin ja perheeseen.

Me kirkon johtavat auktoriteetit olemme aivan samanlaisia kuin te, ja te olette aivan samanlaisia kuin me olemme. Teillä on käytettävissänne samat ilmoituksen voimat perhettänne, työtänne ja tehtäviänne varten kuin meillä on.

On myös totta, että kirkossa asioilla on järjestyksensä. Kun teidät kutsutaan johonkin tehtävään, te saatte sitten ilmoitusta, joka kuuluu siihen tehtävään ja jota ei annettaisi muille.

Herra ei arvosta ketään jäsentä muita enempää tai vähempää. Niin ei vaan ole! Muistakaa, että Hän on isä – meidän Isämme. ”Jumala [ei] erottele ihmisiä.”

Me emme ole arvokkaampia Herran työn eteenpäin vierimisessä kuin veli ja sisar Toutai Paletu’a Nuku’alofassa Tongassa tai veli ja sisar Carlos CiFuentes Santiagossa Chilessä tai veli ja sisar Peter Dalebout Alankomaissa tai veli ja sisar Tatsui Sato Japanissa tai sadat muut, joita olen tavannut matkustaessani ympäri maailman. Niin ei voi olla.

Ja niin kirkko menee eteenpäin. Sitä kantavat harteillaan kelvolliset jäsenet, jotka elävät tavallista elämää tavallisissa perheissä Pyhän Hengen ja heissä olevan Kristuksen valkeuden opastamina.

Todistan, että evankeliumi on totta ja että sielujen arvo on suuri Jumalan silmissä – jokaisen sielun – ja että olemme siunattuja ollessamme kirkon jäseniä. Minulla on todistus, joka tekee minut kelvolliseksi siihen tehtävään, joka minulla on. Minulla on ollut se siitä lähtien, kun tapasin ensimmäisen presidenttikunnan monia vuosia sitten. Lausun sen teille Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.