Sen tietäminen, että tiedämme
Muiden todistus saattaa panna alulle halun uskoon ja todistukseen ja ravita sitä, mutta loppujen lopuksi jokaisen yksilön täytyy saada itse tietää.
Vuosia sitten eräs mies oli syytettynä vakavasta rikoksesta. Syyttäjäpuoli esitteli kolme todistajaa, joista kukin oli nähnyt miehen tekevän rikoksen. Puolustus esitteli sitten kolme todistajaa, joista kukaan ei ollut nähnyt kyseisen rikoksen tapahtuneen. Yksinkertainen valamiehistö oli hämmentynyt. Todistajien lukumäärän perusteella todistusaineisto näytti valamiehistön mielestä jakautuneen tasapuolisesti. Mies julistettiin syyttömäksi. Sillä ei tietenkään ollut mitään merkitystä, että lukemattomat miljoonat eivät koskaan olleet nähneet kyseisen rikoksen tapahtuneen. Tarvittiin vain yksi todistaja.
Evankeliumin suunnitelman nerokkuus on siinä, että loppujen lopuksi tarvitaan vain yksi todistaja, mutta tuon todistajan täytyy olla sinä itse. Muiden todistus saattaa panna alulle halun uskoon ja todistukseen ja ravita sitä, mutta loppujen lopuksi jokaisen yksilön täytyy saada itse tietää. Kukaan ei voi pysyvästi kestää lainavalon turvin.
Palautettu evankeliumi ei ole sen todellisempi tänä päivänä kuin silloin, kun eräs poika käveli yksinään ulos pyhästä lehdosta vuonna 1820. Totuus ei ole koskaan ollut riippuvainen niiden lukumäärästä, jotka hyväksyvät sen. Josephin lähtiessä lehdosta maan päällä oli vain yksi ihminen, joka tiesi totuuden Isä Jumalasta ja Hänen Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta. On kuitenkin välttämätöntä, että jokainen saa tietää itse ja viedä sen palavan todistuksen mukanaan seuraavaan elämään.
Kun 23-vuotias Heber J. Grant asetettiin Tooelen vaarnan johtajaksi, hän kertoi pyhille uskovansa, että evankeliumi on totta. Presidentti Joseph F. Smith, neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, kysyi: ”Heber, sanoit uskovasi evankeliumiin koko sydämestäsi – – mutta et esittänyt todistustasi siitä, että tiedät sen olevan totta. Etkö tiedä ehdottoman varmasti, että tämä evankeliumi on totta?”
Heber vastasi: ”En tiedä.” Joseph F. Smith kääntyi sitten John Taylorin, kirkon presidentin, puoleen ja sanoi: ”Suosittelen, että peruutamme iltapäivällä sen, mitä teimme tänä aamuna. Kenenkään ei mielestäni pitäisi johtaa vaarnaa, ellei hänellä ole täydellistä ja pysyvää tietoa tämän työn jumalallisuudesta.”
Presidentti Taylor vastasi: ”Joseph, Joseph, Joseph, [Heber] tietää sen aivan yhtä hyvin kuin sinäkin. Hän ei vain tiedä sitä, että hän tietää sen.”
Muutaman viikon kuluessa nuori Heber J. Grant oivalsi tuon todistuksen, ja hän vuodatti kiitollisuuden kyyneleitä siitä täydellisestä, pysyvästä ja ehdottomasta todistuksesta, jonka hän sai elämäänsä.1
On suuri asia tietää se – ja tietää, että tietää sen ja että sitä valoa ei ole lainattu muilta.
Vuosia sitten johdin lähetyskenttää, jonka keskuspaikka oli Yhdysvaltain Keskilännessä. Eräänä päivänä ollessani muutaman lähetyssaarnaajamme kanssa keskustelin erään toisen kristillisen uskonnon arvostetun edustajan kanssa. Tämä ystävällinen sielu puhui oman uskontonsa historiasta ja opista ja toisti lopulta tutut sanat: ”Armosta teidät on pelastettu. Jokaisen miehen ja naisen täytyy uskoa Kristukseen voidakseen tulla pelastetuksi.”
Läsnäolijoiden joukossa oli uusi lähetyssaarnaaja. Hän ei lainkaan tuntenut muita uskontoja. Hänen oli pakko kysyä: ”Mutta, hyvä herra, mitä tapahtuu pienelle vauvalle, joka kuolee, ennen kuin hän on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen ja uskoakseen Kristukseen?” Oppinut mies painoi päänsä alas ja sanoi katse maassa: ”Pitäisi olla jokin poikkeus. Pitäisi olla jokin takaovi. Pitäisi olla jokin keino, mutta sellaista ei ole.”
Lähetyssaarnaaja katsahti minuun ja sanoi kyyneleet silmissään: ”Hyvänen aika, lähetysjohtaja, meillä todella on totuus, eikö olekin!”
Hetki, jolloin tajuaa todistuksen; kun tietää sen, että tietää – on suloinen ja suurenmoinen. Tuo todistus, jos sitä ravitaan, pysyy päälläsi kuin viitta. Kun näemme valon, se ympäröi meidät. Ymmärryksen valot sytytetään sisältäpäin.
Keskustelin kerran erään hienon nuoren miehen kanssa, joka ei ollut meidän uskoamme, vaikka olikin osallistunut suurimpaan osaan jumalanpalveluksistamme yli vuoden ajan. Kysyin, miksi hän ei ollut liittynyt kirkkoomme. Hän vastasi: ”Koska en tiedä, onko se totta. Se voi mielestäni hyvinkin olla totta, mutta en voi nousta todistamaan, kuten te teette, että todella tiedän sen olevan totta!”
Kysyin: ”Oletko lukenut Mormonin kirjan?” Hän vastasi lukeneensa sitä.
Kysyin, oliko hän rukoillut kirjasta. Hän vastasi: ”Olen maininnut sen rukouksissani.”
Kerroin ystävälleni, että niin kauan kuin hän luki ja rukoili välinpitämättömästi, hän ei koskaan saisi tietää, ei ikimaailmassa. Mutta kun hän päättäisi ajankohdan paastotakseen ja rukoillakseen, totuus tulisi palamaan hänen sydämessään ja hän saisi tietää, että hän tietää. Hän ei sanonut minulle enää mitään, mutta hän kertoi vaimolleen seuraavana aamuna, että hän paastoaisi. Hänet kastettiin seuraavana lauantaina.
Jos haluatte tietää, että te tiedätte tietävänne, teidän on maksettava hinta. Te yksin voitte maksaa tuon hinnan. Liittoja varten on sijaisia, mutta todistuksen saamiselle ei sellaisia ole.
Alma puhui kääntymyksestään näin kauniisti: ”Minä olen paastonnut ja rukoillut monta päivää, jotta voisin itse tietää nämä asiat. Ja nyt minä tiedän itse, että ne ovat totta, sillä Herra Jumala on ilmoittanut ne minulle.” (Alma 5:46.)
Kun todistuksen tajuaa, sen saaneella on palava halu kertoa todistuksesta muille. Kun Brigham Young nousi kasteen vesistä, hän sanoi: ”Herran henki oli päälläni, ja minusta tuntui, että luuni kuihtuisivat sisälläni, ellen puhuisi ihmisille – –. Ensimmäinen pitämäni puhe kesti yli tunnin. Avasin suuni, ja Herra täytti sen.”2 Aivan kuin tuli, joka ei pala, ellei liekki ole paljaana, todistus ei voi pysyä, ellei sitä ilmaista.
Brigham Young sanoi myöhemmin Orson Prattista: ”Jos veli Orson pilkottaisiin pieniksi palasiksi, jokainen pala julistaisi mormonismin olevan totta.”3 Isä Lehi ylisti jaloa poikaansa Nefiä näin: ”Mutta katso, ei hän itse vaan hänessä oleva Herran Henki aukaisi hänen suunsa puhumaan, niin ettei hän voinut sitä sulkea” (2. Nefi 1:27).
Tilaisuus ja vastuu lausua todistus tapahtuu ensiksi perhepiirissä. Lasten tulisi voida muistaa valo silmissämme, todistuksemme kaiku korvissaan ja tunne sydämessään todistaessamme rakkaimmalle kuulijakunnallemme, että Jeesus oli todella Jumalan oma Poika ja Joseph oli Hänen profeettansa. Jälkeläistemme täytyy tietää, että me tiedämme, koska me kerromme sen heille usein.
Varhaiset kirkon johtajat maksoivat suuren hinnan perustaessaan tämän taloudenhoitokauden. Ehkäpä tapaamme heidät seuraavassa elämässä ja kuuntelemme heidän todistustaan. Kun meidät kutsutaan todistamaan, mitä me sanomme? Seuraavassa elämässä tulee olemaan hengellisiä lapsukaisia ja hengellisiä jättiläisiä. Iankaikkisuus on pitkä aika elää ilman valoa, etenkin jos puolisomme ja jälkeläisemme elävät myös pimeydessä, koska meissä ei ollut valoa emmekä siksi voineet valaista heidän lamppujaan.
Meidän tulisi polvistua joka aamu ja ilta ja pyytää Herralta, ettemme koskaan menettäisi uskoamme, todistustamme tai hyveellisyyttämme. Tarvitaan vain yksi todistaja, mutta sen täytyy olla sinä itse.
Minulla on todistus. Se haluaa tulla kuulluksi. Todistan, että elävän Jumalan voima on tässä kirkossa. Tiedän, mitä tiedän, ja todistukseni on totta. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.