2007
Rouva Patton – kertomus jatkuu
edellinen seuraava


Rouva Patton – kertomus jatkuu

Olen varma siitä, että taivaallinen Isämme oli tietoinen hänen tarpeistaan ja halusi hänen kuulevan evankeliumin lohduttavia totuuksia.

Kaipaan tänään työtoveriani James E. Faustia ja ilmaisen rakkauteni hänen rakkaalle vaimolleen ja perheelleen. Olen varma siitä, että hän palvelee Herraa toisaalla. Toivotan tervetulleiksi vasta hyväksytyt johtavat auktoriteetit, presidentti Eyringin, vanhin Cookin ja vanhin Gonzálezin, ja vakuutan heille, että heillä on täysi tukeni.

Puhuin 38 vuotta sitten tabernaakkelissa temppeliaukiolla pidetyssä yleiskonferenssissa yhdestä lapsuudenystävästäni, Arthur Pattonista, joka kuoli nuorena. Puheen otsikko oli ”Rouva Patton, Arthur elää”.1 Osoitin puheeni Arthurin äidille, rouva Pattonille, joka ei ollut kirkon jäsen. Vaikkei minulla juuri ollutkaan toivoa, että rouva Patton todella kuulisi puheeni, halusin kertoa kaikille ääneni kantamilla olleille evankeliumin ihmeellisen toivon ja rakkauden sanoman. Viime aikoina olen tuntenut innoitusta viitata jälleen Arthuriin ja kertoa teille, mitä alkuperäisen puheeni jälkeen tapahtui.

Saanen ensin kertoa teille Arthurista. Hänellä oli vaaleat, kiharat hiukset ja korvasta korvaan ulottuva hymy. Hän oli luokan pisin poika. Arvelen tämän vaikuttaneen siihen, että vuonna 1940, kun vakava selkkaus, josta kehkeytyi toinen maailmansota, vallitsi suuressa osassa Eurooppaa, Arthur pystyi puijaamaan värvääjiä ja värväytymään merivoimiin vain 15 vuoden ikäisenä. Arthurille ja suurimmalle osalle pojista sota oli suuri seikkailu. Muistan, kuinka komealta hän näytti merivoimien univormussaan. Kuinka me toivoimmekaan olevamme vanhempia tai edes pidempiä, jotta mekin voisimme värväytyä.

Nuoruus on hyvin erikoinen aika elämässä. Kuten Longfellow kirjoitti:

Miten kaunis nuoruus on! Miten kirkkaasti kimaltaa

haaveet, ihanteet, unelmain maa.

Se on alkujen kirja ja kertomus loputon,

joka neito kun sankaritar ja ystävä joka mies on.2

Arthurin äiti oli hyvin ylpeä sinisestä tähdestä, joka koristi hänen olohuoneensa ikkunaa. Se osoitti jokaiselle ohikulkijalle, että hänen poikansa pukeutui maansa univormuun ja oli aktiivipalveluksessa. Kun kuljin talon ohi, hän avasi useasti oven ja kutsui minut sisään lukeakseen Arthurin uusimman kirjeen. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä; sitten minua pyydettiin lukemaan ääneen. Arthur oli leskiäidilleen kaikki kaikessa.

Voin yhä nähdä mielessäni rouva Pattonin karheat kädet, kun hän laittoi kirjeen huolellisesti takaisin kuoreensa. Ne olivat ahkerat kädet. Rouva Patton työskenteli siivoojana kaupungin keskustassa sijaitsevassa toimistorakennuksessa. Jokaisena elämänsä päivänä sunnuntaipäiviä lukuun ottamatta hänen voitiin nähdä kävelevän jalkakäytävää pitkin sanko ja harja kädessään, harmaat hiukset tiukalle sykerölle vedettyinä, hartiat työstä väsyneinä ja iän myötä kumaraan painuneina.

Vuoden 1944 maaliskuussa, sodan parhaillaan riehuessa, Arthur sai siirron hävittäjä USS Dorseylta lentotukialus USS White Plainsille. Kun alus oli Saipanissa eteläisellä Tyynellämerellä, se joutui hyökkäyksen kohteeksi. Arthur oli yksi niistä aluksella olleista, jotka hukkuivat.

Sininen tähti otettiin pois kunniapaikaltaan Pattonin kodin kadun puoleisesta ikkunasta. Se korvattiin kultaisella, mikä tarkoitti, että se, jota sininen tähti oli edustanut, oli kuollut taistelussa. Valo sammui rouva Pattonin elämästä. Hän hapuili täydellisessä pimeydessä ja syvässä epätoivossa.

Rukous sydämessäni lähestyin Pattonin talon tuttua pihakäytävää ja ihmettelin, mitä lohdutuksen sanoja vielä pelkän poikasen huulilta voisi tulla.

Ovi avattiin, ja rouva Patton syleili minua niin kuin olisi syleillyt omaa poikaansa. Koti muuttui pyhäköksi, kun murheen murtama äiti ja itsensä riittämättömäksi tunteva poika polvistuivat rukoukseen.

Noustuamme polviltamme rouva Patton katsoi kiinteästi silmiini ja sanoi: ”Tommy, minä en kuulu mihinkään kirkkoon, mutta sinä kuulut. Kerro minulle, herääkö Arthur eloon?” Todistin hänelle parhaan kykyni mukaan, että Arthur todellakin heräisi eloon.

Kun kerroin tämän kertomuksen yleiskonferenssissa silloin monia vuosia sitten, mainitsin, että olin menettänyt yhteyden rouva Pattoniin mutta että halusin vastata uudelleen hänen kysymykseensä ”Herääkö Arthur eloon?”

Viittasin maailman Vapahtajaan, joka kulki niiden kylien pölyisiä polkuja, joita me nyt kutsumme kunnioittavasti Pyhäksi maaksi; joka sai sokeat näkemään, kuurot kuulemaan, rammat kävelemään ja kuolleet heräämään henkiin; Häneen, joka lempeästi ja rakastavasti vakuutti meille: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.”3

Selitin, että elämän suunnitelma ja sen ikuisen kulun selitys tulevat meille taivaan ja maan Luojalta, Herralta Jeesukselta Kristukselta. Käsittääksemme kuoleman tarkoituksen meidän täytyy ymmärtää täysin elämän tarkoitus.

Kerroin, että Herra on ilmoittanut tällä taloudenhoitokaudella: ”Ja nyt, totisesti minä sanon teille: Minä olin alussa Isän luona ja olen Esikoinen.”4 ”Myös ihminen oli alussa Jumalan luona.”5

Profeetta Jeremia kirjoitti:

”Minulle tuli tämä Herran sana: – Jo ennen kuin sinut – – muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi.”6

Me saavumme tuosta loistavasta henkien maailmasta elämän suurelle näyttämölle osoittaaksemme olevamme kuuliaisia kaikille Jumalan käskyille. Kuolevaisuudessa me vartumme avuttomista vauvoista tiedonhaluisiksi lapsiksi ja edelleen pohdiskeleviksi aikuisiksi. Koemme iloa ja murhetta, täyttymystä ja pettymystä, menestystä ja epäonnistumista. Maistamme makean ja koemme karvaan. Tämä on kuolevaisuutta.

Sitten jokaista elämää kohtaa kokemus, joka tunnetaan kuolemana. Kukaan ei välty siltä. Jokaisen täytyy kulkea sen portista.

Useimmille tähän epämieluiseen vierailijaan, jota kutsumme kuolemaksi, liittyy jotakin synkkää ja salaperäistä. Kenties tuntemattoman pelko saa monet pelkäämään sen tulemista.

Arthur Patton kuoli äkisti. Toiset kuolevat hitaasti. Me tiedämme Jumalan ilmoitetun sanan kautta, että ”kaikkien ihmisten henget, niin pian kuin ne ovat lähteneet tästä kuolevaisesta ruumiista – –, otetaan kotiin sen Jumalan luokse, joka antoi heille elämän”7.

Vakuutin rouva Pattonille ja kaikille muille kuulijoille, että Jumala ei koskaan hylkäisi heitä – että Hän lähetti maailmaan Ainokaisen Poikansa opettamaan meille esimerkillään, millaista elämää meidän tulisi elää. Hänen Poikansa kuoli ristillä lunastaakseen koko ihmissuvun. Hänen sanansa surevalle Martalle ja opetuslapsilleen antavat nykyisin lohtua meille:

”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.”8

”Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan.

– – Tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.”9

Toistin Johannes ilmestyksensaajan ja apostoli Paavalin todistukset. Johannes kirjoitti:

”Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. – – Meri antoi kuolleensa.”10

Paavali julisti: ”Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi.”11

Selitin, että loistavaan ylösnousemuksen aamuun asti me kuljemme uskon varassa. ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.”12

Vakuutin rouva Pattonille, että Jeesus kutsui häntä ja kaikkia muita:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.

Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.”13

Osassa puhettani selitin rouva Pattonille, että sen kaltainen tieto tukisi häntä hänen syvässä surussaan – ettei hän koskaan olisi sen epäilijän surullisessa asemassa, jonka kuultiin sanovan poikansa menetettyään, katsellessaan arkun laskemista äiti maan syliin: ”Hyvästi, poikani. Hyvästi ikuisiksi ajoiksi.” Ennemminkin hän voisi pystypäin, täysin rohkeana ja horjumattomassa uskossa kohottaa katseensa katsoessaan yli sinisen Tyynenmeren kevyesti murtuvien aaltojen ja kuiskata: ”Näkemiin, Arthur, rakas poikani. Näkemiin – kunnes jälleen tapaamme.”

Lainasin Tennysonin sanoja ikään kuin Arthur olisi puhunut ne hänelle:

Auringonlasku ja iltatähtönen

ja yksi selkeä kutsu vain!

Vaan älkää seiskö surren, te saattajain,

kun avomerelle mä suuntaan purren. – –

Hämärän hetki ja ehtookellot maan,

sen jälkeen pimeys lankeaa!

Vaan älkää kantako mieltä ankeaa,

kun purteen astua saan.

Sillä vaikka meren virrat ja aava syli

ajan, paikan asemesta kauas vie,

niin toivon, Luotsini luokse viepi tie,

kun olen siirtynyt särkän yli.14

Kun silloin monia vuosia sitten päätin puheeni, lausuin rouva Pattonille erityisenä todistajana henkilökohtaisen todistukseni ja kerroin hänelle, että Isä Jumala tunsi hänet – että hän voisi olla yhteydessä Häneen vilpittömän rukouksen välityksellä; että Hänelläkin oli Poika, joka kuoli, Herra Jeesus Kristus; että Hän on Puolustajamme Isän luona, Rauhan Ruhtinas, Vapahtajamme ja jumalallinen Lunastajamme, ja että jonakin päivänä näkisimme Hänet kasvoista kasvoihin.

Toivoin, että sanomani rouva Pattonille tavoittaisi ja koskettaisi muita, jotka olivat menettäneet rakkaansa.

Ja nyt, veljeni ja sisareni, kerron teille tämän kertomuksen lopun. Puhuin 6. huhtikuuta 1969. Minulla oli edelleenkin hyvin vähän tai ei lainkaan toivoa siitä, että rouva Patton todella kuulisi puheen. Minulla ei ollut mitään syytä ajatella, että hän kuuntelisi yleiskonferenssia. Kuten olen maininnut, hän ei ollut kirkon jäsen. Ja sitten sain tietää, että oli tapahtunut jotakin ihmeen kaltaista. Tietämättä lainkaan, ketkä puhuisivat konferenssissa tai mistä aiheista he kenties puhuisivat, Kaliforniaan muuttaneen rouva Terese Pattonin myöhempien aikojen pyhiin kuuluvat naapurit kutsuivat hänet kotiinsa kuuntelemaan kanssaan konferenssikokousta. Hän otti heidän kutsunsa vastaan ja kuunteli sen vuoksi juuri sitä kokousta, jossa osoitin sanani henkilökohtaisesti hänelle.

Vuoden 1969 toukokuun ensimmäisellä viikolla sain hämmästyksekseni ja ilokseni kirjeen, joka oli leimattu Pomonassa Kaliforniassa ja päivätty 29. huhtikuuta 1969. Se oli rouva Terese Pattonilta. Luen teille osan tuosta kirjeestä:

”Rakas Tommy.

Toivon, ettet pane pahaksesi, vaikka kutsunkin sinua Tommyksi, sillä ajattelen sinua aina niin. En tiedä, kuinka kiittäisin sinua lohduttavasta puheesta, jonka pidit.

Arthur oli 15-vuotias värväytyessään merivoimiin. Hän sai surmansa kuukausi ennen 19-vuotispäiväänsä 5. heinäkuuta 1944.

Oli suurenmoista, että ajattelit meitä. En tiedä, kuinka kiittäisin sinua lohduttavista sanoistasi sekä Arthurin kuoltua että jälleen puheessasi. Vuosien mittaan minulla on ollut monia kysymyksiä, ja sinä olet vastannut niihin. Olen nyt saanut rauhan Arthurin suhteen.– – Jumala siunatkoon sinua ja pitäköön sinusta huolen aina.

Rakkain terveisin

Terese Patton”15

Veljeni ja sisareni, en usko, että oli sattumaa, että sain innoitusta esittää tuon erityisen sanoman vuoden 1969 huhtikuun yleiskonferenssissa. En myöskään usko, että oli sattumaa, että rouva Terese Pattonin naapurit kutsuivat hänet kotiinsa tuohon nimenomaiseen konferenssikokoukseen. Olen varma siitä, että taivaallinen Isämme oli tietoinen hänen tarpeistaan ja halusi hänen kuulevan evankeliumin lohduttavia totuuksia.

Vaikka rouva Patton on jättänyt kuolevaisuuden kauan sitten, olen tuntenut voimakasta innoitusta kertoa teille siitä, kuinka taivaallinen Isämme siunasi häntä, leskeä, ja huolehti hänestä hänen ahdingossaan. Todistan sieluni koko voimalla, että taivaallinen Isämme rakastaa meitä jokaista. Hän kuulee nöyrän sydämen rukoukset, Hän kuulee avunhuutomme, kuten Hän kuuli rouva Pattonin. Hänen Poikansa, Vapahtajamme ja Lunastajamme, puhuu tänään meille jokaiselle: ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen.”16

Kuuntelemmeko me tarkasti tuota kolkutusta? Kuulemmeko me tuon äänen? Avaammeko me tuon oven Herralle, niin että voimme saada avun, jonka Hän on niin valmis antamaan? Rukoilen, että teemme niin. Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.

Viitteet

  1. Julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1969, s. 126–129.

  2. Henry Wadsworth Longfellow, ”Morituri Salutamus”, julkaisussa The Complete Works of Longfellow, 1883, s. 259; ks. myös ”Selestinen matkanne”, Liahona, heinäkuu 1999, s. 114.

  3. Joh. 14:6.

  4. OL 93:21.

  5. OL 93:29.

  6. Jer. 1:4, 5.

  7. Alma 40:11.

  8. Joh. 11:25–26.

  9. Joh. 14:2–3.

  10. Ilm. 20:12–13.

  11. 1. Kor. 15:22.

  12. 1. Kor. 13:12.

  13. Matt. 11:28–29.

  14. Alfred Tennyson, ”Crossing the Bar”, julkaisussa Poems of the English Race, toim. Raymond Macdonald Alden, 1921, s. 362; ks. myös ”Yksinäisten pitkä jono”, Valkeus, lokakuu 1981, s. 86.

  15. Thomas S. Monsonin hallussa oleva henkilökohtainen kirjeenvaihto.

  16. Ilm. 3:20.