2007
Pienestä lähtee se, mikä on suurta
edellinen seuraava


Pienestä lähtee se, mikä on suurta

Herran Jeesuksen Kristuksen opetuslapsina meillä on vastuullinen tehtävä huolehtia veljistämme ja sisaristamme ja palvella heitä.

Mabuhay Filippiinien ihanalta ja ihmeelliseltä kansalta. Yhden vanhimmista ja syvällisimmistä kysymyksistä, mitä on lausuttu tämän maapallon historian aikana, esitti Kain – mielenkiintoista sinänsä – vastauksena Jumalan tiedusteluun pian sen jälkeen kun hän oli surmannut veljensä Abelin: ”Olenko minä veljeni vartija?”1 Tämä kysymys ansaitsee vakavaa tutkiskelua niiltä, jotka pyrkivät tekemään Herran tahdon. Yksi vastauksista löytyy Alman opetuksista:

”Ja nyt, – – te haluatte tulla Jumalan lammastarhaan ja tulla nimitetyiksi hänen kansakseen ja olette halukkaita kantamaan toistenne kuormia, jotta ne olisivat keveitä;

niin, ja olette halukkaita suremaan surevien kanssa, niin, ja lohduttamaan niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa.”2

Herran Jeesuksen Kristuksen opetuslapsina meillä on vastuullinen tehtävä huolehtia veljistämme ja sisaristamme ja palvella heitä. Kertoessaan vertausta laupiaasta samarialaisesta Jeesus Kristus paitsi saattoi vihamiehensä ymmälle myös esitti suurenmoisen opetuksen kaikille, jotka pyrkivät seuraamaan Häntä. Meidän tulee laajentaa vaikutuspiiriämme. Meidän palvelemisemme ei saa olla riippuvainen rodusta, ihonväristä, asemasta tai ihmissuhteista. Annettiinhan käsky auttaa heikkoja, nostaa hervonneita käsiä ja vahvistaa voimattomia polvia3 ilman siihen liittyviä rajoituksia.

Monet uskovat, että palveleminen on merkityksellistä vain silloin, kun siihen sisältyisi huolellisia suunnitelmia ja sitä varten perustettaisiin komitea. Vaikka monista näistä arvokkaista hankkeista on apua, niin suuri osa nykypäivän maailmassa tarvittavasta palvelutyöstä liittyy päivittäiseen kanssakäymiseemme toistemme kanssa. Löydämme usein näitä mahdollisuuksia omasta kodistamme, naapurustostamme ja seurakunnastamme.

Seuraava neuvo, jonka petollinen Pora antoi veljenpojalleen Malille C. S. Lewisin teoksessa Paholaisen kirjeopisto, kuvaa yleistä ongelmaa, joka nykyaikana kiusaa monia meistä: ”Sille et mahda mitään, että potilaasi sielussa on tiettyä hyvyyttä, jos pahuuttakin. Koko asia on siinä, että pahuus on suunnattava lähimpiin naapureihin, joita hän tapaa joka päivä, ja hyvyys työnnettävä etäiseen ulkopiiriin, kohdistumaan ihmisiin, joita hän ei tunne. Silloin pahuudesta tulee täysin todellinen ja hyvyydestä etupäässä kuviteltu.”4

Tunnetun kirkon laulun sanat määräävät täydellisen hoitokeinon:

Onko kenenkään kuorma keveämpi,

Kun kanssani jakaa sen sai?

Saiko heikot ja sairaat mun apuani?

Heidät matkallain huomasin kai?

Siis herää ja tee muutakin

Kuin haaveile kruunustas vain.

Teot rakkauden jalon vain sieluun tuo valon,

Suo ilon sun osakses ain.5

Seuraavassa on tapahtumia, joita minulla on ollut etuoikeus olla näkemässä ja jotka ovat opettaneet minulle, kuinka yksinkertaiset palvelukset voivat auttaa meitä ja niitä, joihin meidän suodaan vaikuttaa. Taivaallinen Isämme asettaa rakastavia henkilöitä tärkeisiin risteyskohtiin auttamaan meitä niin ettemme jää yksin pimeään hapuilemaan. Nämä miehet ja naiset auttavat esimerkillään ja kärsivällisyydellään ja rakkaudellaan. Tämä on kokemukseni.

Muistan yhden erityisen tärkeän risteyskohdan – päätöksen lähteä kokoaikaiseen lähetystyöhön. Seisoin siinä risteyksessä hyvin, hyvin pitkän aikaa. Kun kaikin keinoin yritin päättää, kumman tien valitsisin, niin perheeni, ystäväni ja pappeusjohtajani tarjoutuivat avukseni. He kannustivat ja kehottivat minua ja lausuivat lukemattomia rukouksia puolestani. Kokoaikaisessa lähetystyössä oleva sisareni kirjoitti minulle säännöllisesti eikä antanut periksi.

Yhä nykyäänkin minua kannattelevat harteillaan hyvät miehet ja naiset. Luulenpa, että meitä kaikkia kannatellaan siten. Jossakin määrin me kaikki olemme toisistamme riippuvaisia voidaksemme päästä takaisin taivaalliseen kotiimme.

Evankeliumin sanomasta kertominen on yksi antoisimpia tapoja, joilla voimme palvella niitä, jotka eivät ole uskoamme. Muistan lapsuudesta henkilön, jota nimitän yksinkertaisesti Fred-sedäksi.

Kun olin kuusivuotias, Fred-setä oli pahin painajaiseni. Hän oli meidän naapurimme ja hän oli aina juovuksissa. Yksi hänen mieluisia ajanvietteitään oli heitellä kiviä meidän taloamme kohti.

Koska äitini osasi laittaa hyvää ruokaa, pienen seurakuntamme naimattomat aikuiset kävivät meillä usein. Eräänä päivänä kun Fred-setä oli selvin päin, nämä jäsenet osoittivat hänelle ystävällisyyttä ja kutsuivat hänet meille. Tämä asioiden uusi käänne kauhistutti minua. Hän ei ollut enää vain kotimme ulkopuolella vaan sisäpuolella. Tätä tapahtui muutamia kertoja, kunnes viimein he onnistuivat saamaan Fred-sedän suostutelluksi kuuntelemaan lähetyssaarnaajia. Hän otti evankeliumin vastaan ja meni kasteelle. Hän palveli kokoaikaisessa lähetystyössä, palasi kotiin kunniakkaasti palvelleena, jatkoi opiskeluaan ja solmi avioliiton temppelissä. Hän on nykyään vanhurskas aviomies, isä ja pappeusjohtaja. Kun Fred-setää katsoo nykyään, olisi vaikea uskoa, että hän aiheutti aikanaan painajaisia erään kuusivuotiaan pojan elämässä. Toivon meidän aina herkästi huomaavan tilaisuudet kertoa evankeliumista.

Äitini oli suurenmoinen esimerkki siitä, kuinka toisia voi auttaa pönkittämällä heitä hiukan. Hän antoi meille monia tärkeitä opetuksia. Se opetus, jolla on ollut kestävin vaikutus elämääni, oli äitini halu auttaa ketä tahansa puutteessa olevaa, joka kävi kodissamme. Minua kiusasi se, että näin monien heistä lähtevän mukanaan ruokaamme, vaatteitamme ja jopa rahojamme. Koska olin nuori ja olimme köyhiä, en pitänyt näkemästäni. Kuinka äiti saattoi antaa muille, kun omalla perheellämmekään ei ollut riittävästi? Oliko väärin huolehtia ensin meidän omista tarpeistamme? Emmekö ansainneet mukavampaa elämää?

Vuosien ajan kamppailin näiden kysymysten kanssa. Paljon myöhemmin elämässä käsitin viimein, mitä äitini opetti. Silloinkaan kun hän taisteli lamauttavan sairauden vaikutuksia vastaan, hän ei lakannut antamasta puutteessa oleville.

”Ja nyt, älkää väsykö tekemään hyvää, sillä te laskette suuren työn perustusta. Ja pienestä lähtee se, mikä on suurta.”6 Muiden palvelemisen ei tarvitse tapahtua suurisuuntaisissa tilanteissa. Usein juuri yksinkertainen päivittäinen teko antaa lohtua, kohottaa, kannustaa, tukee ja ilahduttaa muita.

Rukoukseni on, että löytäisimme aina tilaisuuksia palvella. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Viitteet

  1. 1. Moos. 4:9; Moos. 5:34.

  2. Moosia 18:8–9.

  3. OL 81:5.

  4. ”Paholaisen kirjeopisto”, suom. Tyyni Tuulio, 1980, s. 33.

  5. ”Tänään olenko hyvää mä tehnyt lain”, MAP-lauluja, 144.

  6. OL 64:33.