2002
Valtakunnan rauha
Heinäkuu 2002


Valtakunnan rauha

Rauha – todellinen rauha, sellainen, joka tuntuu koko sielussa sen sisimpään ytimeen saakka – tulee vain sen kautta, että uskomme Herraan Jeesukseen Kristukseen.

Veljet ja sisaret, saanen meidän kaikkien puolesta ilmaista arvonantoni myös Apuyhdistyksen johtokunnalle ja neuvottelukunnalle, jotka ovat palvelleet meitä todella hyvin ja jotka on juuri äskettäin vapautettu.

Olemme lähestymässä jälleen yhden kohottavan ja innoittavan yleiskonferenssin päätöstä. Tunnen aina saavani hyvin suurta voimaa ja ymmärrystä näiden suurenmoisten päivien aikana, jolloin saamme opetusta ja kuulemme todistuksia. Tiedän, että useimmista teistä tuntuu samalta. Kenties se, mitä me tunnemme konferenssin aikana, on samaa, mitä Vapahtajan varhaiset opetuslapset kokivat, kun he seurasivat Häntä paikasta toiseen kuullakseen Hänen opettavan evankeliuminsa hyvää uutista.

Nuo ajat olivat Israelin lapsille monella tapaa masentavia. Rooman valtakunnan alaisuudessa uurastaessaan he kaipasivat vapautta ja rauhaa. He odottivat Messiasta. He olivat varmoja siitä, että Hän tulisi vapauttamaan heidät fyysisestä ja poliittisesta sorrosta. Ja jotkut olivat herkkiä Vapahtajan onnen ja rauhan evankeliumille, vaikka eivät vielä täysin ymmärtäneetkään sen koko hengellistä sisältöä.

Eräänä tiettynä päivänä Herran kuolevaisen palvelutehtävän alkuaikoina suuri ihmisjoukko seurasi Häntä Galileanjärvelle ja tungeksi Hänen ympärillään, kun Hän seisoi rannalla. Niinpä ”Hän siirtyi veneeseen. Hän istui järvellä veneessä, ja väkijoukko oli rannalla.

Hän opetti heille vertauksin monia asioita.” (Mark. 4:1–2.)

Sinä päivänä opetettiin suuria ja ihmeellisiä asioita, muun muassa vertaus kylväjästä (Mark. 4:3–20). Kun Herra oli opettanut ja neuvonut koko päivän, Hän ehdotti sen päätteeksi opetuslapsilleen, että he siirtyisivät Galileanjärven poikki vastarannalle.

Heidän purjehtiessaan yöllä ”nousi kova myrskytuuli ja aallot löivät veneeseen, niin että se oli täyttymäisillään.

Mutta Jeesus vain nukkui veneen perässä nojaten päänaluseen. Opetuslapset herättivät hänet ja sanoivat: ’Opettaja, etkö näe, me hukumme!’

Silloin hän nousi, nuhteli tuulta ja käski merta: ’Vaikene, ole hiljaa!’ Tuuli asettui, ja tuli aivan tyven.” (Mark. 4:37–39.)

Voitteko kuvitella, mitä apostolit ovat varmasti ajatelleet, kun he näkivät jopa luonnonvoimien – tuulen, sateen ja aaltojen – tottelevan heidän Mestarinsa rauhallista käskyä? Vaikka heidät oli vasta äskettäin kutsuttu pyhään apostolin tehtävään, he tunsivat Hänet ja he rakastivat Häntä ja uskoivat Häneen. He olivat jättäneet työnsä ja perheensä seuratakseen Häntä. Suhteellisen lyhyen ajan sisällä he olivat kuulleet Hänen opettavan uskomattomia asioita ja he olivat nähneet Hänen tekevän voimallisia ihmetekoja. Mutta tämä tapaus kävi yli heidän ymmärryksensä, ja heidän kasvojensa ilmeet ovat varmasti osoittaneet sen.

”Jeesus sanoi heille: ’Miksi te noin pelkäätte? Eikö teillä vieläkään ole uskoa?’

Silloin suuri pelko valtasi heidät ja he kyselivät toisiltaan: ’Mikä mies tämä oikein on? Häntähän tottelevat tuuli ja aallotkin.’” (Mark. 4:40–41.)

Sekasortoisina ja joskus pelottavinakin aikoina Vapahtajan lupaus äärettömästä ja iankaikkisesta rauhasta vetoaa meihin erityisellä voimalla, aivan kuten Hänen kykynsä tyynnyttää tyrskyävät aallot ovat varmasti vaikuttaneet syvästi niihin, jotka olivat Hänen kanssaan Galileanjärvellä tuona myrsky-yönä kauan sitten.

Niiden tavoin, jotka elivät Vapahtajan kuolevaisuudessa suorittaman palvelutyön aikaan, meidänkin keskuudessamme on joitakuita, jotka etsivät fyysistä rauhaa ja vaurautta merkkinä Hänen ihmeellisestä voimastaan. Joskus me emme pysty ymmärtämään sitä, että Jeesuksen lupaama ikuinen rauha on sisäistä rauhaa – uskon synnyttämää, todistuksen ankkuroimaa, rakkauden ravitsemaa sekä jatkuvan kuuliaisuuden ja parannuksenteon ilmentämää. Se on hengen rauhaa, joka kaikuu sydämen ja sielun kautta. Ihminen, joka todella tuntee ja kokee tätä sisäistä rauhaa, ei pelkää maailman ristiriitoja tai eripuraisuutta. Syvällä sisimmässään hän tietää, että kaikki on hyvin – ainakin mitä tulee todella merkityksellisiin asioihin.

Kuten presidentti Hinckley opetti veljiä eilen illalla, synnissä ei ole rauhaa. Saattaa olla huolettomuutta, suosiota, kuuluisuutta ja jopa vaurautta, mutta ei rauhaa. ”Jumalattomuus ei koskaan ole ollut onnea” (Al. 41:10). Ihminen ei voi tuntea rauhaa, jos hän elää ristiriidassa ilmoitetun totuuden kanssa. Rauhaa ei ole, jos on ilkeämielinen tai riidanhaluinen. Rauhaa ei ole rivoudessa, siveettömyydessä tai vapaamielisyydessä. Rauhaa ei ole, jos on riippuvainen huumeista, alkoholista tai pornografiasta. Rauhaa ei ole, jos jollakin tavalla pahoinpitelee muita, tapahtuipa se tunnetasolla, fyysisesti tai seksuaalisesti, sillä ne, jotka pahoinpitelevät muita, pysyvät henkisessä ja hengellisessä levottomuuden tilassa, kunnes tulevat Kristuksen tykö täydellisessä nöyryydessä ja tavoittelevat anteeksiantoa täydellisen parannuksen kautta.

Uskon, että jossakin vaiheessa jokainen kaipaa Jumalan rauhaa, ”joka ylittää kaiken ymmärryksen” (Fil 4:7). Se rauha tulee levottomaan sydämeemme vain silloin, kun seuraamme Kristuksen valkeutta, joka on ”jokaiselle annettu, jotta kukin osaisi erottaa hyvän pahasta” (Moro. 7:16), koska se johtaa meidät tekemään parannuksen synneistämme ja etsimään anteeksiantoa. Meillä kaikilla on halu oppia tuntemaan ”valtakunnan rauhaa” (LK 36:2) ja nauttia vanhurskauden hedelmää, joka on niiden kylvämää, ”jotka rauhaa rakentavat” (Jaak. 3:18). Meidän – jokaisen kodin, naapuriston ja yhteisön – pitää pyrkiä rauhaan, emmekä saa milloinkaan olla mukana yllyttämässä riitaan tai erimielisyyteen.

Kautta pyhien kirjoitusten historian Herra on luvannut rauhan seuraajilleen. Psalminkirjoittaja sanoi, että ”Herra antaa voiman kansalleen, rauhalla hän kansaansa siunaa” (Ps. 29:11). Jesaja viittasi Vapahtajaan nimellä ”Rauhan Ruhtinas” (Jes. 9:5). Ja Nefi näki ennalta jälkeläistensä ajan, jolloin ”Vanhurskauden Poika ilmestyy heille, ja hän parantaa heidät, ja hänen mukanaan he saavat rauhan” (2. Ne. 26:9).

Vain tunteja ennen kuin Herran Jeesuksen Kristuksen oli määrä aloittaa suurenmoinen mutta kauhea sovituksen tapahtumasarja, Hän antoi apostoleilleen tämän merkittävän lupauksen: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille.” (Joh. 14:27.)

Lupasiko Hän rakkaille tovereilleen sellaisen rauhan, jonka maailma tuntee – suojaa, turvallisuutta, josta puuttuvat kiistat ja koettelemukset? Epäilemättä historian aikakirjat tuntuisivat osoittavan muuta. Nuo ensimmäiset apostolit kokivat paljon koettelemuksia ja vainoa koko lopun elämänsä ajan, mikä oli todennäköisesti syynä siihen, että Herra lisäsi lupaukseensa rauhasta tämän ajatuksen: ”En sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27.)

”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha”, Hän jatkoi. ”Maailmassa te

olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.” (Joh. 16:33; kursivointi lisätty.)

Rauha – todellinen rauha, sellainen, joka tuntuu koko sielussa sen sisimpään ytimeen saakka – tulee vain sen kautta, että uskomme Herraan Jeesukseen Kristukseen. Kun taivaallisen Isämme lapset oivaltavat tämän kallisarvoisen totuuden ja ymmärtävät evankeliumin periaatteet ja elävät niiden mukaan, heidän sydämeensä ja sieluunsa voi tihkua suurenmoista rauhaa. Vapahtaja sanoi Joseph Smithin kautta: ”Se, joka tekee vanhurskauden tekoja, on saava palkkansa, rauhan tässä maailmassa ja iankaikkisen elämän tulevassa” (LK 59:23).

Joskus on hämmästyttävää nähdä se, mikä merkitys tällä rauhalla voi olla niiden elämässä, jotka ottavat sen vastaan. Kun vuosia sitten palvelin lähetysjohtajana Toronton lähetyskentällä Kanadassa, lähetyssaarnaajamme alkoivat opettaa erästä perhettä, joka oli hengellisessä pimeydessä. He olivat köyhiä ja kouluja käymättömiä, ja heidän ulkoinen olemuksensa osoitti välinpitämättömyyttä ja arvostuksen puutetta normaalia henkilökohtaista puhtautta ja siisteyttä kohtaan. Mutta he olivat hyviä ja kunniallisia ihmisiä – sellaisia sydämeltään rehellisiä ihmisiä, jollaisia aina rukoilemme lähetyssaarnaajiemme löytävän – ja he vastasivat hengelliseen kutsuun tuntiessaan ensimmäistä kertaa elämässään evankeliumin tarjoamaa rauhaa.

Kun sisar Ballard ja minä saimme kuulla, että he olivat päättäneet mennä kasteelle, menimme kastetilaisuuteen. Satuin seisomaan seurakunnan piispan vieressä, kun perhe saapui. Rehellisyyden nimessä minun täytyy sanoa, että he olivat aikamoinen näky. He näyttivät huolittelemattomilta, epäsiisteiltä ja jokseenkin nuhruisilta. Piispa, joka oli ollut jonkin aikaa poissa paikkakunnalta, ei ollut vielä tavannut seurakuntansa uusimpia jäseniä, ja niinpä tämä ensivaikutelma oli lievästi sanottuna vaisu. Kun he kävelivät eteenpäin, luulin havaitsevani piispan polvien alkavan tutista.

Asetin käsivarteni tämän hyvän piispan harteille osoittaakseni hänelle tukeani – sekä fyysisesti että hengellisesti. Tunsin innoitusta sanoa hänelle: ”Piispa, eikö tämä ole suurenmoista? Me teemme heistä hyviä myöhempien aikojen pyhiä!”

Piispa katsoi minuun ja hymyili. Mutta en tiennyt, hymyilikö hän siksi, että oli kanssani samaa mieltä, vai siksi, että ajatteli minun olevan jälleen yksi yli-innokas lähetyssaarnaaja.

Kastetilaisuus eteni ja perhe kastettiin. Päätimme seuraavana päivänä mennä tuon seurakunnan kokouksiin varmistaaksemme, että perhe saisi hyvän vastaanoton saapuessaan kokouksiinsa uusina kirkon jäseninä.

Kun perhe tuli kappeliin sakramenttikokoukseen, istuin korokkeella piispan vieressä. Perheen isällä oli yllään puhdas valkoinen paita. Se ei ollut tarpeeksi iso, jotta hän olisi pystynyt laittamaan kauluksen napin kiinni, ja hänellä oli solmio, jonka muistin nähneeni yhdellä lähetyssaarnaajistamme. Mutta hänen kasvonsa säteilivät onnea ja rauhaa. Äiti ja tyttäret näyttivät aivan kuin olisivat edellisen päivän jälkeen kokeneet muodonmuutoksen. Heidän mekkonsa eivät olleet hienot, mutta ne olivat puhtaat ja viehättävät. Myös heistä loisti sellainen erityinen evankeliumin säteily. Pienillä pojilla oli yllään valkoiset paidat, jotka olivat heille useita numeroita liian suuret, vaikka hihat oli kääritty ylös. Kaulassaan heillä oli solmiot, jotka ulottuivat melkein heidän polviinsa. Oli ilmeistä, että lähetyssaarnaajat olivat antaneet omat valkoiset paitansa ja solmionsa näille pikkupojille, jotta nämä voisivat tulla sakramenttikokoukseen asianmukaisesti pukeutuneina.

Perhe istui lähetyssaarnaajiensa vieressä, ja evankeliumin valkeus kirjaimellisesti loisti heistä. Alma kuvailee tätä sanomalla, että kasvonpiirteisiin on painunut Jumalan kuva (ks. Al. 5:14). Käännyin toistamiseen piispan puoleen ja sanoin: ”Näethän, piispa? Me teemme heistä pyhiä!”

Tuo yhdessä yössä tapahtunut fyysinen muodonmuutos oli tietenkin vain pinnallista verrattuna siihen suunnattomasti merkityksellisempään hengelliseen muutokseen, joka tuossa perheessä tapahtui, kun evankeliumin vaikutus tuli heidän sydämeensä ja elämäänsä. Lähetyssaarnaajien opettamisen ja sen jälkeen heidän hyvän piispansa ja seurakuntalaisten perehdyttämisen ansiosta koko perhe tuli esiin hengellisestä pimeydestä evankeliumin valoon ja totuuteen. Siinä valossa perhettä lämmitti, virvoitti ja elävöitti se rauha, joka tulee siitä, että tietää Herran Jeesuksen Kristuksen elävän. Evankeliumin valon totuudet, jotka palautettiin maan päälle profeetta Joseph Smithin kautta, alkoivat viitoittaa tälle perheelle tietä temppeliin, missä he vuotta myöhemmin saivat iankaikkiset siunauksensa.

Lainatakseni edelleen profeetta Jesajan profetioita: ”Herra itse on opettava sinun poikiasi, runsas on lastesi onni ja rauha” (Jes. 54:13).

Kun me kerran olemme maistaneet Jumalan rauhan suloista hedelmää, olemme luonnollisesti taipuvaisia jakamaan sitä muille. Fransiskus Assisilainen rakasti tunnetusti ”kaikkea luomakuntaa”, ja käytti suurimman osan elämästään palvellakseen ympärillään olevia köyhiä ja puutteenalaisia – mukaan lukien eläimiä. Rauha, jota hän palvelemisestaan sai, antoi hänelle voimaa ja sai hänet haluamaan saada muutkin sen vaikutuspiiriin. Hän kirjoitti:

Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale:

niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden,

missä loukkausta, toisin anteeksiannon,

missä epäilystä, auttaisin uskoon,

missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,

missä pimeyttä, loisin Sinun valoasi,

missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.

Oi jumalallinen Mestari, suo etten niinkään pyrkisi

tulla lohdutetuksi kuin olla lohduttaja,

tulla ymmärretyksi kuin ymmärtää,

tulla rakastetuksi kuin rakastaa;

sillä antaessamme me saamme,

antaessamme anteeksi me saamme anteeksi,

ja kuoleman kautta me synnymme iankaikkiseen elämään.

Useammin kuin kerran on Herra kehottanut seuraajiaan olemaan rauhantekijöitä ja luvannut, että sellaiset ”saavat Jumalan lapsen nimen” (Matt. 5:9). Tätä periaatetta toistetaan kaikkialla pyhissä kirjoituksissa, niin että vertausten ja julistuksen kautta siitä muodostuu malli rauhan periaatteesta:

  • ”Tarjoa vastapuolellesi sovintoa” (Matt. 5:25).

  • ”Rakastakaa vihamiehiänne” (Matt. 5:44).

  • ”Älkää tuomitko” (Matt 7:1).

  • ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt 22:39).

  • ”Älkää julistako ketään syylliseksi” (Luuk. 6:37).

  • ”Päästäkää vapaaksi” (Luuk. 6:37).

  • ”Rakastakaa toisianne” (Joh. 13:34).

Nämä ovat vain muutamia niistä pyhien kirjoitusten ohjeista, jotka osoittavat selvästi, ettei Jumalan rauhaa pidä kätkeä vain omaan talteen. Sen sijaan sitä pitää jakaa auliisti perheellemme, ystävillemme ja paikkakuntamme asukkaille. Sitä pitää jakaa kirkon jäsenille samoin kuin kirkkoomme kuulumattomille. Vaikka muut ihmiset eivät haluaisikaan itse maistaa palautetun evankeliumin täyteyden suloisuutta ja rauhaa, heitä varmasti siunataan sillä, että he näkevät sitä meidän elämässämme ja tuntevat evankeliumin rauhaa meidän lähellämme. Meidän esimerkkimme avulla rauhan sanoma kasvaa ja leviää.

”Eläkää rauhassa”, sanoi apostoli Paavali, ”niin rakkauden ja rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne” (2. Kor. 13:11).

Olen kiitollinen siitä, että voin todistaa teille, että Jeesus on Kristus ja että Hän on Jumalan Poika. Seuraamalla Häntä uskoen ja luottaen jokainen voi löytää suloisen sisäisen rauhan, jonka evankeliumi meille tarjoaa, aivan kuten meille on niin kauniisti opetettu tämän konferenssin aikana. Tästä todistan nöyrästi Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.