2002
Me vaellamme uskossa
Heinäkuu 2002


Me vaellamme uskossa

Me kuljemme kohti tuntematonta, mutta usko valaisee tien. Jos vaalimme tuota uskoa, meidän ei tarvitse milloinkaan vaeltaa pimeydessä.

Täällä, missä puhumme, on kaunis huhtikuinen lepopäivän aamu. Tulppaanit ovat nousseet maasta ja puhkeavat pian kukkaloistoon. Epäilyksen talvi on vaihtunut toiveikkaaseen kevääseen. Tiesimme, että se saapuisi. Tämä uskomme perustui aikaisempien vuosien kokemukseen.

Sama koskee hengen ja sielun asioita. Jokaisen miehen tai naisen eläessä elämäänsä tulee synkkiä epäilyksen, masennuksen ja pettymyksen aikoja. Sellaisissa tilanteissa muutamat näkevät eteenpäin uskon valossa, mutta monet kompastuvat pimeässä ja jopa eksyvät.

Tänä aamuna haluan vedota uskonne puolesta, uskon, joka ”on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Hepr. 11:1), kuten Paavali sitä kuvasi.

Kääntymisensä aikana kirkkoa tutkiva henkilö kuulee vain vähän kirkosta. Hän saattaa lukea vähän. Hän ei ymmärrä eikä voi ymmärtää kaiken suurenmoisuutta. Mutta jos hän etsii vakavissaan, jos hän on valmis laskeutumaan polvilleen ja rukoilemaan sitä, Henki koskettaa hänen sydäntään, kenties hyvin kevyesti. Se osoittaa hänelle oikean suunnan. Hän näkee vähän jotakin sellaista, mitä ei ole ennen nähnyt. Ja uskossa, huomasipa hän sitä itse tai ei, hän astuu muutaman varovaisen askeleen. Sitten hänelle avautuu toinen kirkkaampi näkymä.

Kauan sitten olin työssä rautatieyhtiössä, jonka kiskot kulkivat näiden läntisten vuorien solissa. Matkustin usein junalla. Siihen aikaan käytettiin höyryvetureita. Nuo suuret rautahirviöt olivat valtavan kokoisia sekä nopeita ja vaarallisia. Ihmettelin usein, kuinka veturinkuljettaja uskalsi lähteä pitkälle matkalle yön selkään. Sitten opin ymmärtämään, ettei se ollutkaan yksi pitkä matka vaan pikemminkin lyhyen matkan jatkuva sarja. Veturissa oli voimakas valonheitin, joka valaisi tien 400–500 metrin päähän. Veturinkuljettaja näki ainoastaan tuon matkan, ja se riitti, sillä se oli aina hänen edessään läpi yön uuden päivän koittoon asti.

Herra on puhunut tästä. Hän on sanonut: ”Ja se, mikä ei rakenna, ei ole Jumalasta, ja se on pimeyttä.

Se, mikä on Jumalasta, on valkeus, ja se, joka ottaa vastaan valkeuden ja pysyy Jumalassa, saa lisää valkeutta, ja tämä valkeus kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka.” (LK 50:23–24.)

Ja niin on meidän iankaikkisen matkammekin laita. Astumme askeleen kerrallaan. Niin tehdessämme me kuljemme kohti tuntematonta, mutta usko valaisee tien. Jos vaalimme tuota uskoa, meidän ei tarvitse milloinkaan vaeltaa pimeydessä.

Sallinette minun kertoa teille miehestä, jonka tunnen. En mainitse hänen nimeään, ettei hänen tarvitse joutua hämilleen. Hänen vaimonsa mielestä heidän elämästään puuttui jotakin. Kerran vaimo puhui erään sukulaisen kanssa, joka oli kirkon jäsen. Sukulainen ehdotti, että hän kutsuisi luokseen lähetyssaarnaajat. Vaimo kutsui. Mutta hänen miehensä oli töykeä heitä kohtaan ja kielsi heitä tulemasta uudelleen.

Kului kuukausia. Kerran eräs toinen lähetyssaarnaaja löydettyään tiedot tuosta tapaamisesta päätti toverinsa kanssa yrittää uudestaan. Hän oli kookas vanhin Kaliforniasta, ja hänellä oli leveä hymy.

Lähetyssaarnaajat kolkuttivat oveen; mies tuli avaamaan. Voisivatko he tulla hetkeksi sisään? he kysyivät. Mies antoi luvan.

Lähetyssaarnaaja sanoi jotakin tähän tapaan: ”Voisitko sanoa, osaatko rukoilla.” Mies vastasi osaavansa Isä meidän -rukouksen. Lähetyssaarnaaja sanoi: ”Se on hyvä, mutta, saanko kertoa, kuinka henkilökohtainen rukous pidetään.” Hän jatkoi selittämällä, että laskeudumme polvillemme nöyrin mielin taivaan Jumalan edessä. Mies teki niin. Sitten lähetyssaarnaaja jatkoi: ”Puhuttelemme Jumalaa taivaallisena Isänämme. Sitten kiitämme Häntä Hänen siunauksistaan kuten terveydestämme, ystävistämme, ruoastamme. Sitten pyydämme Häneltä siunauksia. Ilmaisemme syvimmät toiveemme ja halumme. Pyydämme Häntä siunaamaan avun tarpeessa olevia. Teemme sen kaiken Hänen rakkaan Poikansa, Herran Jeesuksen Kristuksen, nimessä ja päätämme ’aameneen’.”

Se oli miehestä miellyttävä kokemus. Hän oli saanut hiukan valoa ja ymmärrystä, uskon kosketuksen. Hän oli valmis seuraavaan askeleeseen.

Lähetyssaarnaajat opettivat häntä kärsivällisesti, rivi rivin päälle. Hän edistyi hänen uskonsa kasvaessa kajastavaksi ymmärryksen valoksi. Ystävät hänen seurakunnastaan tulivat hänen tuekseen ja vastasivat hänen kysymyksiinsä. Miehet pelasivat tennistä hänen kanssaan, ja hän ja hänen perheensä saivat päivälliskutsuja heidän koteihinsa.

Mies kastettiin, ja se oli jättimäinen uskon askel. Seurakunnanjohtaja pyysi häntä neljän pojan partiojohtajaksi. Se johti muihin tehtäviin, ja uskon valo vahvistui hänen elämässään jokaisen uuden mahdollisuuden ja kokemuksen myötä.

Tämä on jatkunut. Nykyisin tämä veli on kyvykäs ja rakastettu vaarnanjohtaja, johtaja, jolla on paljon viisautta ja ymmärrystä ja ennen kaikkea paljon uskoa.

Jokaisen tämän kirkon jäsenen haasteena on astua seuraava askel, ottaa vastaan tehtävä, johon hänet kutsutaan, vaikkei hän tuntisikaan olevansa sen mittainen, ja tehdä niin uskossa odottaen täysin, että Herra valaisee tien hänen edessään.

Sallinette minun esittää kertomuksen eräästä naisesta São Paulossa Brasiliassa. Hän kävi työssä koulun ohella voidakseen huolehtia perheestään. Esitän tämän kertomuksen hänen omilla sanoillaan. Hän kertoo:

”Siinä yliopistossa, jossa opiskelin, oli sellainen määräys, ettei tentteihin laskettu opiskelijoita, joilla oli velkaa. Tämän vuoksi kun sain palkkani, panin ensin erilleen kymmenys- ja lahjoistusrahat, ja varasin loput koulumaksuihin ja muihin kuluihin.

Muistan, kuinka kerran – – jouduin suuriin taloudellisiin vaikeuksiin. Sain palkkani torstaina. Kun laadin kuukausibudjettia, huomasin, etteivät rahat riittäisi sekä kymmenyksiin että yliopistomaksuihin. Minun olisi valittava niiden välillä. Kahden kuukauden välein pidettävät tentit alkaisivat seuraavalla viikolla, ja ellen osallistuisi niihin, vuoden opinnot olisivat menneet hukkaan. Se oli todella piinallista. – – Sydäntäni särki. Minulla oli edessäni tuskallinen päätös, enkä tiennyt, mitä tehdä. Pohdin kahta eri vaihtoehtoa: maksaako kymmenykset vai ollako ottamatta riskiä koulussa vaadittavien opintosuoritusten saamisen suhteen.

Tämä tunne vaivasi sieluani ja piti minua vallassaan lauantaihin asti. Silloin muistin, että kun minut kastettiin, olin luvannut noudattaa kymmenysten lakia. Olin hyväksynyt velvollisuuden, jota en ollut saanut lähetyssaarnaajilta vaan taivaalliselta Isältäni. Silloin ahdistus alkoi hellittää ja tilalle tuli miellyttävä rauhan ja päättäväisyyden tunne. – –

Kun sinä iltana rukoilin, pyysin Herraa antamaan anteeksi päättämättömyyteni. Sunnuntaina ennen sakramenttikokouksen alkua otin yhteyden piispaan ja maksoin kymmenykset ja lahjoitukset suurta tyydytystä tuntien. Se oli suurenmoinen päivä. Olin onnellinen ja rauhassa itseni sekä taivaallisen Isän kanssa.

Seuraavana päivänä olin toimistohuoneessani; yritin keksiä keinon osallistua tentteihin, jotka alkaisivat keskiviikkona. Mitä enemmän ajattelin, sitä kaukaisemmalta ratkaisu tuntui. Olin siihen aikaan työssä asianajotoimistossa, ja työnantajani oli ehdottomin ja ankarin henkilö, jonka olin koskaan tavannut.

Työpäivä oli lopuillaan, kun työnantajani tuli tuomaan minulle päivän viimeisiä töitä. Sitten hän sanoi salkku kädessään näkemiin. – – Yhtäkkiä hän pysähtyi ja kysyi minua katsoen: ’Miten opintosi edistyvät?’ Se yllätti minut, enkä ollut uskoa korviani. Pystyin vastaamaan vapisevalla äänellä vain: ’Kaikki on ihan hyvin.’ Hän katsoi minua mietteliäästi ja hyvästeli uudestaan. – –

Yhtäkkiä sihteeri tuli huoneeseen ja sanoi, että olin hyvin onnekas! Kun kysyin, miten niin, hän vastasi ainoastaan: ’Työnantaja sanoi juuri, että tästä lähtien yhtiö maksaa kaikki yliopistomaksusi ja kirjasi. Ennen kuin lähdet, käväise luonani kertomassa kuluista, niin että voin antaa sekin sinulle huomenna.’

Sihteerin lähdettyä polvistuin siinä paikassa itkien ja hyvin nöyränä ja kiitin Herraa Hänen anteliaisuudestaan. – – Sanoin taivaalliselle Isälleni, ettei Hänen olisi tarvinnut siunata minua niin suuresti. Yhden kuukauden maksut olisivat riittäneet, sunnuntaina maksamani kymmenykset olivat hyvin pienet verrattuina saamaani summaan! Tuon rukouksen aikana mieleeni tulivat Malakian kirjan sanat: ’Koetelkaa minua tällä tavalla, sanoo Herra Sebaot. – Silloin saatte nähdä, että minä avaan taivaan ikkunat ja vuodatan teille sateen runsaan siunauksen.’ (Mal. 3:10.) Siihen mennessä en ollut milloinkaan tuntenut tuon raamatunkohdan sisältämän lupauksen suuruutta enkä sitä, että tuo käsky oli todella osoitus Jumalan, taivaallisen Isämme rakkaudesta lapsiaan kohtaan täällä maan päällä.”

Usko on juuri se asia, joka antaa voimaa tälle työlle. Se ilmenee kaikkialla, minne tämä kirkko on perustettu, tässä suuressa maailmassa. Sitä ei ole rajoitettu yhteen maahan eikä yhteen kansakuntaan eikä yhteen kieleen eikä yhteen kansaan. Sitä on kaikkialla. Me olemme uskova kansa. Me vaellamme uskossa. Me kuljemme eteenpäin iankaikkisella matkallamme askel kerrallaan.

Suuri on Herran lupaus uskollisille kaikkialla. Hän on sanonut:

”Minä, Herra, olen laupias ja armollinen niitä kohtaan jotka minua pelkäävät, ja iloitsen saattaessani kunniaan ne, jotka palvelevat minua vanhurskaudessa ja totuudessa loppuun asti.

Suuri on oleva heidän palkkansa ja iankaikkinen on oleva heidän kirkkautensa.

Ja heille minä olen ilmoittava kaikki salaisuudet, kaikki valtakuntani kätketyt salaisuudet menneiltä päiviltä, ja aikojen kuluessa – –.

Vieläpä iankaikkisuuden ihmeet he tulevat tuntemaan. – –

Ja heidän viisautensa on oleva suuri ja heidän ymmärryksensä ulottuva taivaaseen, ja heidän edessään viisaitten viisaus häviää ja ymmärtäväisten ymmärrys tehdään mitättömäksi,

sillä Hengelläni minä olen heitä valistava, ja voimallani minä teen heille tiettäväksi tahtoni salaisuudet — senkin, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole vielä ihmisen sydämeen noussut.” (LK 76:5–10.)

Kuinka kukaan voisi muuta pyytää? Kuinka suurenmoista onkaan tämä työ, jossa olemme mukana. Kuinka ihmeellisiä ovatkaan Kaikkivaltiaan tiet, kun vaellamme uskossa Hänen edessään.

Tutkijan usko on kuin palanen tuoretta puuta, joka heitetään liekehtivään tuleen. Liekkien kuumuudessa se kuivuu ja alkaa palaa. Mutta jos se vedetään pois, se ei jaksaa palaa yksin. Sen lepattava liekki sammuu. Mutta jos se jätetään tuleen, se alkaa vähitellen palaa kirkkaasti. Pian se on osa liekehtivää tulta ja voi sytyttää muita tuoreempia puita.

Ja niin tämä suuri uskon työ, veljeni ja sisareni, menee eteenpäin ylentäen ihmisiä kautta tämän laajan maailman saamaan yhä suurempaa ymmärrystä Herran teistä sekä kokemaan suurempaa onnea, joka tulee Hänen esimerkkinsä seuraamisesta.

Jumalan, iankaikkisen Isämme, kasvot hymyilkööt yhä tälle Hänen valtakunnalleen ja antakoon Hän sen menestyä, kun me Hänen lapsensa vaellamme uskossa. Tämä on nöyrä rukoukseni Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.