2002
Toinen tuhlaajapoika
Heinäkuu 2002


Toinen tuhlaajapoika

Jumala ei arvosta eikä rakasta meitä ketään vähemmän kuin jotakuta toista. Todistan, että Hän rakastaa meitä jokaista – epävarmuuksinemme, pelkoinemme, minäkuvinemme kaikkineen.

Yksi mieleenpainuvimmista vertauksista, mitä Vapahtaja koskaan kertoi, on kertomus typerästä nuoremmasta veljestä, joka meni isänsä luo, pyysi osansa perinnöstään, lähti kotoa ja tuhlasi perintönsä viettämällä pyhien kirjoitusten mukaan ”holtitonta elämää”.1 Hänen rahansa ja ystävänsä katosivat pikemmin kuin hän aavistikaan – kuten aina käy – ja tilinteon päivä tuli – kuten se aina tulee. Yhä kehnommaksi muuttuvassa tilassaan hänestä tuli viimein sikopaimen, niin nälkäinen, niin köyhä ja ihmisarvonsa menettänyt, että hän ”olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa”. Mutta niitäkään ei hänelle annettu.

Sitten pyhät kirjoitukset kertovat rohkaisevasti: ”Poika meni itseensä.” Hän päätti etsiä tien kotiin toivoen, että hänet otettaisiin isänsä talouteen edes palvelijaksi. Lempeä kuva tämän pojan innokkaasta, uskollisesta isästä juoksemassa ottamaan poikaa vastaan ja sulkemassa hänet syliinsä on yksi liikuttavimmista ja armahtavimmista kohtauksista koko pyhissä kirjoituksissa. Se kertoo jokaiselle Jumalan lapselle, olipa hän eksyksissä tai ei, kuinka paljon Jumala haluaa meidän palaavan Hänen käsivarsiensa suojiin.

Mutta tämä nuoremman veljen tarina voi viedä meidät niin mukanaan, että ellemme ole tarkkoja, saatamme unohtaa kertomuksen vanhemmasta pojasta, sillä Vapahtajan kertomuksen ensimmäisessä lauseessa sanotaan: ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa” – ja Hän olisi voinut lisätä, ”jotka molemmat olivat eksyksissä ja joiden molempien piti tulla kotiin”.

Nuorempi poika on palannut, hänen ylleen on puettu parhaat vaatteet ja hänelle on pantu sormus sormeen, kun vanhempi poika tulee kuvaan mukaan. Hän on velvollisuudentuntoisesti ja uskollisesti työskennellyt pellolla ja on nyt palaamassa sieltä. Tämän kertomuksen ydin on molempien kotiinpaluu, vaikka he palaavatkin hyvin erilaisista paikoista.

Kun vanhempi poika lähestyy taloa, hän kuulee musiikkia ja naurua.

”Hän huusi luokseen yhden palvelijoista [huomatkaa, että hänellä on palvelijoita] ja kysyi, mitä oli tekeillä.

Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’

Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä.”

Tunnette keskustelun, jonka he sitten kävivät. Varmastikin tämän isän tuska eksyneestä lapsesta, joka oli karannut kotoa ja piehtaroinut sikojen kanssa, syvenee hänen oivaltaessaan, että tämä vanhempi, viisaampi veli, nuoremman pojan lapsuudensankari, kuten isoveljet aina ovat, on vihainen siitä, että hänen veljensä on tullut kotiin.

Ei. Korjaan sanojani. Tämä veli ei ole niinkään vihainen siitä, että toinen veli on tullut kotiin, kuin siitä, että hänen vanhempansa ovat siitä niin iloisia. Tuntien, ettei häntä arvosteta, ja säälien itseään ehkä vähän enemmän kuin tämä velvollisuudentuntoinen poika – ja hän on todella velvollisuudentuntoinen – unohtaa hetkeksi, ettei hänen ole koskaan tarvinnut kokea saastaa tai epätoivoa, pelkoa tai itseinhoa. Hän unohtaa hetkeksi, että jokainen vasikka maatilalla on jo hänen aivan kuten viitat komerossa ja jokainen sormus laatikossa. Hän unohtaa hetkeksi, että hänen uskollisuutensa on aina palkittu ja tullaan aina palkitsemaan.

Ei, häneltä, jolla on käytännöllisesti katsoen kaikki ja joka on uutteruudellaan todellakin ansainnut sen kaiken, puuttuu juuri se, mikä tekisi hänestä kokonaisen Herran miehen, jollainen hän melkein on. Hänellä ei ole vielä sääliä ja armoa, lempeää näkemystä huomata, että kyse ei ole kilpailijan palaamisesta. Kyse on hänen veljestään. Isä vetosi häneen, että hän ymmärtäisi, että veli oli kuollut ja heräsi eloon. Veli oli eksyksissä ja oli nyt löytynyt.

Tämä nuorempi veli oli todellakin ollut vanki – synnin, typeryyden ja sikolätin vanki. Mutta vanhempi velikin elää jonkinlaisessa vankeudessa. Hän ei ole vielä kyennyt murtautumaan oman itsensä vankilasta. Häntä vainoaa kateuden karsasilmä valta.2 Hänestä tuntuu, että isä on pitänyt häntä itsestäänselvyytenä ja että veli on vienyt hänen osansa, vaikka kumpikaan ei pidä paikkaansa. Hän on langennut kuvitteellisen loukkauksen uhriksi. Näin hän muistuttaa kreikkalaisen mytologian Tantalosta, joka seisoi leukaansa myöten vedessä mutta oli siitä huolimatta janoissaan. Mies, joka on tähän mennessä ilmeisesti ollut hyvin tyytyväinen elämäänsä ja hyvään onneensa, tunteekin äkkiä olevansa onneton vain siksi, että toisellakin henkilöllä on ollut hyvää onnea.

Kuka on se, joka kuiskaa korvaamme hyvin hienovaraisesti, että toiselle annettu lahja vähentää meidän saamiamme siunauksia? Kuka saa meidät tuntemaan, että jos Jumala hymyilee jollekulle muulle, niin Hänen varmasti täytyy jotenkin rypistää otsaansa meille? Te ja minä tiedämme, kuka näin toimii – hän, joka on kaikkien valheiden isä.3 Lucifer, yhteinen vihollisemme, jonka huuto läpi ajan käytävien on aina ja kaikille sama: ”Anna minulle kunniasi.”4

On sanottu, että kateus on synti, jota kukaan ei kiirehdi tunnustamaan, mutta se, kuinka laajalle levinnyt tämä taipumus voi olla, käy ilmi vanhasta tanskalaisesta sananlaskusta: ”Jos kateus olisi kuume, koko maailma sairastaisi.” Chaucerin Canterburyn tarinoissa esiintyvä pappi suree sitä, että se on niin laajalle ulottuvaa – se voi pahastua mistä tahansa, myös jokaisesta hyveestä ja kyvystä, ja se voi kokea loukkauksena minkä tahansa, myös jokaisen hyvyyden teon ja ilon.5 Kun muut näyttävät kasvavan silmissämme suuremmiksi, me ajattelemme, että silloin me varmaankin olemme itse pienempiä. Ja niinpä me valitettavasti toisinaan käyttäydymme juuri niin.

Miten tämä tapahtuu, etenkin, kun me haluaisimme kovasti, ettei niin kävisi? Luulen, että yksi syy on se, että me kohtaamme joka päivä yhden- jos toisenkinlaisia houkutuksia, jotka vakuuttavat meille, että se, mitä meillä on, ei riitä. Joku tai jokin on aina kertomassa meille, että meidän täytyy olla komeampia tai rikkaampia, suositumpia tai ihaillumpia kuin mitä me itse tunnemme olevamme. Meille kerrotaan, ettemme ole keränneet riittävästi omaisuutta tai ettemme ole käyneet tarpeeksi hauskoissa paikoissa. Meitä pommitetaan sanomalla, että maailman mittapuun mukaan meidät on vaa’alla punnittu ja kevyiksi havaittu.6 Joinakin päivinä tuntuu kuin meidät olisi lukittu johonkin soppeen suuressa ja avarassa rakennuksessa, jonka televisiossa näytetään yhtä ainoaa loputonta saippuaoopperaa nimeltään Turhat kuvittelut.7

Mutta Jumala ei toimi sillä tavoin. Tämän kertomuksen isä ei piinaa lapsiaan. Hän ei vertaa heitä armottomasti naapureihinsa. Hän ei edes vertaa heitä toisiinsa. Hänen rakkaudenosoituksensa yhtä kohtaan ei edellytä sitä, että hän ottaisi pois tai kieltäisi rakkautensa toiselta. Hän on jumalallisen antelias molemmille pojilleen. Hän osoittaa rakkautta molemmille lapsilleen. Uskon, että Jumala on kanssamme samalla tavoin kuin rakas vaimoni Pat on kanssani laulamisessani. Pat on lahjakas musiikintuntija, jonkinlainen musikaalinen nero, mutta minä en saisi oikeasta nuotista kiinni tarranauhallakaan. Mutta kuitenkin tiedän, että hän rakastaa minua aivan erityisellä tavalla, kun yritän laulaa. Tiedän sen, koska voin nähdä sen hänen silmistään. Ne ovat rakkauden silmät.

Eräs huomioitsija on kirjoittanut: ”Maailmassa, joka jatkuvasti vertaa ihmisiä ja sijoittelee heitä joko enemmän tai vähemmän älykkäiden joukkoon, joko enemmän tai vähemmän viehättävien joukkoon, joko enemmän tai vähemmän menestyvien joukkoon, ei ole helppoa todella uskoa [jumalalliseen] rakkauteen, joka ei tekisi samoin. Kun kuulen jotakuta ylistettävän”, hän kirjoittaa, ”on vaikeata olla ajattelematta itseäni vähemmän ylistettävänä; kun luen muiden ihmisten hyvyydestä ja ystävällisyydestä, on vaikeata olla miettimättä, olenko itse yhtä hyvä ja ystävällinen kuin he; ja kun näen, kuinka tietyille ihmisille annetaan pokaaleja, palkintoja ja kunnianosoituksia, en voi olla kysymättä itseltäni, miksi niin ei tapahtunut minulle.”8 Ellemme ole varovaisia, voimme huomata, kuinka tämä maailman liioittelema taipumus saa meidät lopulta muodostamaan närkästyneen, halveksuvan kuvan Jumalasta ja kauhean, tuhoisan näkemyksen itsestämme. Useimpien ”älä” -käskyjen tarkoitus on estää meitä loukkaamasta muita, mutta olen varma siitä, että käskyn ”älä tavoittele” on tarkoitus estää meitä loukkaamasta itseämme.

Miten me voimme voittaa tällaisen taipumuksen, joka on niin yleinen melkein jokaisessa? Ensinnäkin, me voimme tehdä niin kuin nämä kaksi poikaa ja aloittaa matkamme takaisin Isän luo. Meidän tulee tehdä se mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman nöyrinä. Matkan varrella voimme laskea monia siunauksiamme ja antaa kiitosta muiden saavutuksista. Ja mikä parasta, me voimme palvella muita, mikä on tehokkain koskaan keksitty tapa oppia rakkautta. Mutta lopulta nämäkään eivät riitä. Kun me eksymme, me voimme ”mennä itseemme”, mutta emme ehkä aina pysty ”löytämään itseämme” emmekä ainakaan lopulta ”pelastamaan itseämme”. Vain Isä ja Hänen ainosyntyinen Poikansa voivat sen tehdä. Pelastus on vain heissä. Niinpä me rukoilemme, että He auttavat meitä, että He juoksevat vastaan ja sulkevat meidät syliinsä sekä vievät meidät juhlaan, jonka He ovat valmistaneet.

Sen he tekevät! Pyhät kirjoitukset ovat täynnään lupauksia siitä, että Jumalan armossa on kyllin.9 Tämä on alue, jossa kenenkään ei tarvitse näyttää kynsiään eikä kilpailla. Nefi julistaa, että Herra ”rakastaa [koko] maailmaa” ja on antanut pelastuksen vapaana lahjana.

”Onko Herra kieltänyt ketään pääsemästä osalliseksi hänen hyvyydestänsä?” Nefi kysyy. Ei! ”Vaan kaikille ihmisille, toiselle samoin kuin toisellekin, on annettu siihen oikeus, eikä ketään ole kielletty.”

”Tulkaa minun tyköni, te kaikki maan ääret”, Hän pyytää, ja ”ostakaa maitoa ja hunajaa rahatta ja hinnatta.”10 Kaikille, toiselle samoin kuin toisellekin, on annettu siihen oikeus. Vaeltakaa rauhassa. Vaeltakaa luottavaisina. Vaeltakaa ilman pelkoa ja kateutta. Olkaa varmoja taivaallisen Isän yltäkylläisyydestä teitä kohtaan alati.

Kun me teemme tämän, me voimme auttaa muita rukoilemalla heille siunauksia aivan kuten he rukoilevat meidän puolestamme. Me voimme riemuita jokaisesta lahjasta ja kyvystä, olipa se kenellä tahansa, tehden siten elämästä täällä enemmän sellaista kuin se tulee olemaan taivaassa.

Meidän on hyödyllistä aina muistaa Paavalin ytimekäs hyveiden tärkeysjärjestys – ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”11 Paavali muistuttaa meitä siitä, että me kaikki muodostamme Kristuksen ruumiin, ja että kaikki jäsenet, olivatpa he miellyttäviä tai heikkoja, ovat rakastettuja, välttämättömiä ja tärkeitä. Me huomaamme hänen pyyntönsä syvällisyyden, että ”ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan. [Kun] yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja [kun] yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa”.12 Tämä verraton neuvo auttaa meitä muistamaan, että sana generosity, ’anteliaisuus’, on peräisin samasta sanasta kuin sana genealogy, ’sukututkimus’, ja molemmat tulevat latinan sanasta genus, joka tarkoittaa samasyntyistä tai samanlaista, saman perheen tai suvun jäsentä.13 Meidän on aina helpompi olla anteliaita, kun me muistamme, että tämä suosion saaja on todellakin yksi meistä.

Veljet ja sisaret, todistan, että Jumala ei arvosta eikä rakasta meitä ketään vähemmän kuin jotakuta toista. Todistan, että Hän rakastaa meitä jokaista – epävarmuuksinemme, pelkoinemme, minäkuvinemme kaikkineen. Hän ei mittaa kykyjämme tai ulkonäköämme, Hän ei mittaa ammattiamme tai omaisuuttamme. Hän kannustaa jokaista juoksijaa lausuen, että kilpailua käydään syntiä vastaan, ei toisiamme vastaan. Tiedän, että jos me olemme uskollisia, meitä jokaista odottaa ”vanhurskauden viitta”14 ja vaatteet, jotka on valkaistu Karitsan veressä.15 Rohkaiskaamme toisiamme pyrkimyksessämme voittaa tämä palkinto. Tämä on vilpitön rukoukseni Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Viitteet

  1. Ks. Luuk. 15:11–32.

  2. Ks. William Shakespeare, Kootut draamat, suom. Paavo Cajander, 1953–1958, 9 osaa, osa 1, s. 54; Venetian kauppias, 3. näytös, 2. kohtaus, rivi 110.

  3. Ks. 2. Ne. 2:18.

  4. KH Moos. 4:1.

  5. Ks. Geoffrey Chaucer, Canterburyn tarinoita, 1975.

  6. Ks. Dan. 5:27.

  7. Ks. 1. Ne. 12:18.

  8. Henri J. M. Nouwen, The Return of the Prodigal Son, 1992, s. 103.

  9. Ks. Et. 12:26; Moro. 10:32; LK 17:8.

  10. Ks. 2. Ne. 26:24–28, kursivointi lisätty.

  11. 1. Kor. 13:13.

  12. Ks. 1. Kor. 12:25–26.

  13. Olen kiitollinen Henri Nouwenille, joka osoitti tämän etymologisen yhteyden.

  14. Ks. Jes. 61:10; 2. Ne. 4:33; 9:14.

  15. Ks. Ilm. 7:14.