2002
Lapset
Heinäkuu 2002


Lapset

Uskonkäsityksissämme, opetuksissamme on neuvoja, käskyjä, jopa varoituksia, että meidän tulee suojella ja rakastaa lapsiamme, huolehtia heistä ja opettaa heitä ”kulkemaan totuuden – – teitä”.

Vanhin A. Theodore Tuttle ja minä pidimme kauan sitten sakramenttikokouksen Cuzcossa, korkealla Andien vuoristossa Perussa. Kokouspaikkana oli pitkä kapea huone, jonka ovi avautui suoraan kadulle. Oli ilta ja oli hyvin kylmä.

Vanhin Tuttlen puhuessa ovelle ilmestyi pieni poika, kenties kuusivuotias. Hänellä ei ollut muuta vaatetusta kuin resuinen paita, joka ulottui polviin asti.

Vasemmalla puolellamme oli pieni pöytä ja sillä sakramenttileipälautanen. Tämä resuinen katulapsi näki leivän ja hivuttautui hitaasti seinänviertä sitä kohti. Hän oli jo miltei pöydän luona, kun käytävän vieressä istuva nainen näki hänet. Ankaralla päänliikkeellä hän karkotti pojan ulos pimeään. Voihkaisin mielessäni.

Myöhemmin poika palasi. Hän hiipi seinänviertä ja katsahti minuun leivän luota. Hän oli lähellä sitä kohtaa, josta nainen taas näkisi hänet. Ojensin käteni, ja hän tuli juosten luokseni. Otin hänet syliini.

Tavallaan symbolisena eleenä istutin pojan sitten vanhin Tuttlen tuolille. Loppurukouksen jälkeen hän suureksi surukseni syöksyi ulos yöhön.

Kun palasin kotiin, kerroin hänestä presidentti Spencer W. Kimballille. Hän liikuttui syvästi ja puhui siitä konferenssissa. Hän puhui siitä muillekin ja sanoi minulle useammin kuin kerran: ”Tuolla kokemuksella on paljon suurempi merkitys kuin olet vielä käsittänytkään.”

En ole milloinkaan unohtanut tuota pientä katulasta. Monasti Etelä-Amerikassa käydessäni olen etsinyt hänen kasvojaan ihmisten joukosta. Kun hän palaa mieleeni, hänen mukanaan tulee muita.

Ollessani toisen maailmansodan jälkeen eräänä kylmänä yönä juna-asemalla Etelä-Japanissa kuulin koputusta junan ikkunasta. Laiturilla oli poika, jolla oli samanlainen resuinen paita, turvonneen leuan ympärille kiedottu riepu ja pää rupien peitossa. Hänellä oli ruostunut säilykepurkki ja lusikka, orvon kerjäläisen tuntomerkki. Kun yritin saada ovea auki antaakseni hänelle rahaa, juna lähti liikkeelle. En milloinkaan unohda tuota nälkäistä pikkupoikaa, joka kylmässä seisten ojensi tyhjää säilykepurkkia.

Liittovaltion intiaanikoulun sairaalassa oli pieni sairas ekaluokkalainen, jolla oli kuumetta ja nuha. Avasin hänelle paketin, jonka hänen äitinsä oli lähettänyt satojen mailien päästä reservaatista. Pahvilaatikossa, jonka kyljessä oli auton varaosien etiketti ja jonka äiti oli epäilemättä saanut reservaatin kauppa-asemalta, oli ohutta navahojen maissileipää ja lampaanlihakimpaleita – joululahja hänen pienelle pojalleen.

Näin hiljattain uutisissa tutun pitkän pakolaisjonon. Kuten tavallista heidän joukossaan oli lapsia kantavia lapsia. Eräs lapsi istui äitinsä kantaman suuren nyytin päällä. Heidän kulkiessaan hitaasti ja ääneti ohitse, tyttö vilkaisi kameraan. Nuo vakavat pienet mustat kasvot ja mustat suuret silmät tuntuivat kysyvän: ”Miksi?”

Lapsissa kohtaavat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. He ovat äärettömän kallisarvoisia. Joka kerta kun lapsi syntyy, maailma uudistuu viattomuudessa.

Ajattelen alati lapsia ja nuoria ja heidän vanhempiaan ja rukoilen heidän puolestaan.

Olin hiljattain vammaisten lasten sakramenttikokouksessa. Jokaisella oli näkö- tai kuulovamma, tai heidän henkinen kehityksensä oli hidastunut. Kunkin vierellä oli kumppaniksi pyydetty teini-ikäinen. He lauloivat ja soittivat meille. Eturivissä meitä vastapäätä oli nuori tyttö, joka nousi seisomaan ja tulkitsi puheet viittomakielellä niille takanamme istuville, joilla ei ollut kuuloa.

Jenny lausui lyhyen todistuksen. Sitten molemmat hänen vanhempansa puhuivat. He kertoivat äärimmäisestä tuskasta, jota he olivat tunteneet saatuaan tietää, ettei heidän lapsensa voisi milloinkaan elää normaalia elämää. He kertoivat sen jälkeisistä loputtomista päivittäisistä koettelemuksista. Kun toiset tuijottivat tai nauroivat, Jennyn veljet kietoivat kätensä suojelevasti hänen ympärilleen. Sitten äiti kertoi meille siitä rakkaudesta, ehdottomasta ilosta, jota Jenny toi perheeseen.

Nuo vanhemmat ovat oppineet, että ”paljon ahdistuksen jälkeen tulee siunaus” (LK 103:12). Näin, että vastoinkäymiset olivat yhdistäneet heitä ja jalostaneet heidät puhtaaksi kullaksi – todellisiksi myöhempien aikojen pyhiksi.

He kertoivat meille, että Jenny adoptoi isiä. Niinpä kätellessäni häntä sanoin: ”Minä olen isoisä.”

Jenny katsahti ylös minuun ja sanoi: ”Näen kyllä miksi!”

Pyhissä kirjoituksissa, julkaisuissamme, uskonkäsityksisämme tai opetuksissamme ei ole mitään, mikä oikeuttaisi vanhempia tai ketään muutakaan laiminlyömään tai pahoinpitelemään tai ahdistelemaan omia tai kenenkään muunkaan lapsia.

Pyhissä kirjoituksissa, julkaisuissamme, uskonkäsityksissämme, opetuksissamme on neuvoja, käskyjä, jopa varoituksia, että meidän tulee suojella ja rakastaa lapsiamme, huolehtia heistä ja opettaa heitä ”kulkemaan totuuden – – teitä” (Moosia 4:15). Heidän pettämisensä on täysin käsittämätöntä.

Pieniin lapsiin liittyvät varoitukset ja rangaistukset kuuluvat ilmoitusten ankarimpiin. Jeesus sanoi: ”Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen” (Matt. 18:6).

Profeetta Mormonin aikana eräät, jotka eivät ymmärtäneet, että pienet lapset ovat tahrattomia Jumalan edessä (ks. Moosia 3:21) ja että heillä on ”elämä Kristuksessa” (Moro. 8:12), halusivat kastaa pieniä lapsia. Mormon sanoi, että he kielsivät ”Kristuksen armon ja [tekivät] tyhjäksi hänen sovituksensa ja hänen lunastuksensa voiman” (Moro. 8:20).

Mormon nuhteli heitä ankarasti ja sanoi: ”Se, joka luulee, että pienet lapset tarvitsevat kasteen, on katkeruuden sapessa ja kiinni vääryyden siteissä, sillä hänellä ei ole uskoa, toivoa eikä rakkautta; jos hänet sen tähden otettaisiin pois hänen vielä näin ajatellessaan, hänen täytyisi joutua helvettiin. – –

Katso, minä puhun rohkeasti, koska olen siihen saanut valtuuden Jumalalta.” (Moro. 8:14, 16.)

Vasta kun lapsi saavuttaa sen vastuullisen iän, jonka Herra on asettanut kahdeksaan ikävuoteen (ks. LK 68:27), heidän kasteensa on tarpeen. Ennen tuota ikää he ovat viattomia.

Lapsia ei saa jättää vaille huomiota, eikä heitä saa laiminlyödä. Heitä ei ehdottomasti saa pahoinpidellä eikä ahdistella. Lapsia ei saa hylätä eikä vieraannuttaa avioerolla. Vanhempien vastuulla on huolehtia lapsistaan.

Herra on sanonut: ”Kaikilla lapsilla on oikeus saada elatuksensa vanhemmiltaan, kunnes ovat tulleet täysi-ikäisiksi” (LK 83:4).

Meidän tulee huolehtia heidän fyysisistä, hengellisistä ja emotionaalisista tarpeistaan. Mormonin Kirja opettaa: ”Ettekä te salli, että teidän lapsenne kulkevat nälkäisinä tai alastomina, ettekä te salli, että he rikkovat Jumalan lakeja ja taistelevat ja riitelevät keskenänsä ja palvelevat perkelettä, joka on synnin päämies eli se paha henki, josta meidän isämme ovat puhuneet, ja joka on kaiken vanhurskauden vihollinen” (Moosia 4:14).

Mikään ei ole verrattavissa vastuulliseen isään, joka vuorostaan opettaa vastuullisuutta lapsilleen. Mikään ei ole verrattavissa lasten kanssa läsnä olevaan äitiin, joka lohduttaa heitä ja vahvistaa heitä. Rakkaus, turva ja lempeys ovat kaikki jotakin äärimmäisen arvokasta.

Herra on sanonut: ”Minä olen käskenyt teitä kasvattamaan lapsenne valkeudessa ja totuudessa” (LK 93:40).

Aivan liian usein toinen vanhemmista jää yksin kasvattamaan lapsia. Herralla on keinonsa vahvistaa tuota vanhempaa tekemään yksin sen, mikä pitäisi olla molempien vanhempien vastuulla. Se, että kumpi tahansa vanhemmista tahallisesti hylkää lapsensa, on hyvin vakava virhe.

Mieleeni tulee usein eräs toinenkin poika. Tapasimme hänet seminaarin päättäjäisjuhlassa eräässä syrjäisessä kaupungissa Argentiinassa. Hän oli hyvin puettu ja ravittu.

Oppilaat tulivat käytävää pitkin korokkeelle. Siellä oli kolme melko korkeaa porrasaskelmaa. Tämä poika ei voinut nousta ensimmäiselle, koska hänen jalkansa olivat liian lyhyet. Hän oli kääpiö.

Silloin huomasimme kahden reippaan nuoren miehen tulevan hänen takanaan ja astuvan hänen kummallekin sivulleen ja nostavan hänet kauniisti korokkeelle. Tilaisuuden päätyttyä he nostivat hänet jälleen alas ja astelivat pois hänen kanssaan. He olivat hänen ystäviään ja huolehtivat hänestä. Tämä poika ei voinut nousta ensimmäiselle askelmalle ilman ystäviensä apua.

Ne, jotka tulevat kirkkoon, tulevat ikään kuin hengellisessä mielessä lapsina. He tarvitsevat jotakuta – ystävää – joka nostaisi heitä ylös.

Jos suunnittelemme kasteen jälkeiset askelmat niin että ne käyvät ainoastaan niille, joilla on voimakkaat, pitkät jalat, me jätämme huomiotta sen, mitä Herra on sanonut ilmoituksissa. Profeetat ovat sanoneet meille, että meidän pitäisi olla toisten opettajia ja opettaa Jumalan sanan alkeita, sillä ne sopivat niille, jotka tarvitsevat ”maitoa, [eivätkä] kestä vahvaa ruokaa. – –

Vahva ruoka on tarkoitettu aikuisille. He ovat totuttaneet aistinsa siihen ja harjaannuttaneet ne erottamaan hyvän ja pahan.” (Hepr. 5:12, 14.)

Apostoli Paavali kirjoitti: ”Annoin teille ravinnoksi maitoa, en vahvaa ruokaa, sillä sitä te ette olisi vielä kestäneet. Ette kestä sitä vielä nytkään.” (1. Kor. 3:2.)

Vuonna 1830, juuri ennen kirkon perustamista annetussa ilmoituksessa Herra varoitti: ”Sillä he eivät voi nyt sietää vahvaa ruokaa, vaan maitoa heidän on saatava; sen vuoksi he eivät saa tietää tätä, etteivät hukkuisi” (LK 19:22).

Meidän on varottava, ettemme tee ensimmäisestä askelmasta liian korkeaa tai suunnittele sitä niille, joilla on voimakkaat, pitkät jalat, ja jätä muita vaille ystävää, joka nostaisi heitä.

Kun eräät opetuslapset nuhtelivat niitä, jotka toivat pieniä lapsia Jeesuksen luokse, Hän sanoi: ”Antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni. Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta.” (Matt. 19:14.)

Kun opetuslapset kysyivät, millaisia miehiä heidän pitäisi olla, Jeesus asetti pienen lapsen heidän keskelleen (ks. Matt. 18:2–3). Meidän on ”tultava pienen lapsen kaltaisiksi, sillä muuten [me emme] mitenkään voi periä Jumalan valtakuntaa” (3. Ne. 11:38).

Mielessäni, sydämessäni ja sielussani on syvä huoli lapsista ja heidän vanhemmistaan.

Vuosien varrella olen ihmetellyt, mitä presidentti Kimball tarkoitti, kun hän muistutti minua tuosta Cuzcon katulapsesta ja kun hän sanoi toistuvasti: ”Tuolla kokemuksella on paljon suurempi merkitys kuin olet vielä käsittänytkään.” Eräänä päivänä hän lisäsi: ”Sinulla oli kansakunta sylissäsi.”

Olen nyt 77-vuotias ja ymmärrän, mitä presidentti Kimball näki; tiedän, mitä hän tarkoitti. Tuo poika Cuzcossa ja tuo japanilainen poika ja muut lapset kautta maailman vaikuttavat syvällisesti ajatuksiini ja tunteisiini ja mitä vakavimpiin rukouksiini. Ajattelen jatkuvasti pieniä lapsia ja heidän vanhempiaan, joilla on vaikea tehtävä kasvattaessaan heitä näinä yhä vaarallisemmiksi käyvinä aikoina.

Veljieni tavoin olen matkustanut kaikkialla maailmassa. Veljieni tavoin minulla on ollut luottamustehtäviä koulukasvatuksen, liike-elämän, valtiovallan ja kirkon piirissä. Olen kirjoittanut kirjoja. Veljieni tavoin olen saanut kunnianosoituksia, oppiarvoja, todistuksia, plaketteja. Sellaiset kunnianosoitukset liittyvät asemaan eivätkä ole ansaittuja.

Kun arvioin näiden asioiden arvoa, niin se, mikä on minulle tärkeämpää kuin mikään niistä – edes kaikki yhdessä – arvokkainta minulle on, kuinka poikamme ja tyttäremme ja heidän aviomiehensä ja vaimonsa kohtelevat lapsiaan ja kuinka lastenlapsemme vuorostaan kohtelevat pienokaisiaan.

Mitä tulee sen suhteen ymmärtämiseen, joka meillä on taivaalliseen Isäämme, niin se, mitä vaimoni ja minä olemme oppineet vanhempina ja isovanhempina ja mikä on arvokkainta tietoa, sen olemme oppineet lapsiltamme.

Olen saanut tämän siunauksen lahjana vaimoltani. Herra on sanonut sellaisista naisista: Vaimo ”annetaan miehelle, jotta he lisääntyisivät ja täyttäisivät maan minun käskyni mukaan ja sen lupauksen täyttämiseksi, jonka Isäni antoi ennen maailman perustamista, sekä heidän korotuksekseen iankaikkisissa maailmoissa, jotta he saavat synnyttää ihmissieluja; sillä tässä jatkuu minun Isäni työ, jotta hänet kirkastettaisiin” (LK 132:63).

Kun tämän kaltaisista naisista tulee äitejä lapsille, me ymmärrämme, miksi Herra sanoi ilmoituksessa, ”että heidän isiensä kädestä suuria vaadittaisiin” (LK 29:48).

Todistan, että evankeliumi on totta, ja sen voimana on siunata lapsia. Rukoilen hartaasti, että lapset ja nuoret ja heidän vanhempansa saisivat Pyhän Hengen lahjan, että se olisi heille oppaana ja turvana, että se todistaisi heidän sydämessään siitä, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, Isän Ainosyntyinen. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.