Aarretta etsimässä
Oppikaa menneestä, valmistautukaa tulevaisuutta varten, eläkää nykyisyydessä.
Poikavuosinani nautin Robert Louis Stevensonin Aarresaari-kirjan lukemisesta. Näin myös seikkailuelokuvia, joissa useiden henkilöiden hallussa oli osia vanhasta kartasta, joka näyttäisi tien kätkössä olevan aarteen luo, jos vain kartan osat voitaisiin löytää ja koota yhteen.
Muistan kuunnelleeni joka arki- iltapäivä radiosta viidentoista minuutin pituista ohjelmaa. Ohjelma, josta puhun, oli ”Jack Armstrong, amerikkalainen poika”. Ohjelma alkoi mainospätkällä: ”Oletko kokeillut Wheaties-aamiaismuroja – Amerikan parhaita?” Sitten radiosta kuului hyvin salaperäisellä äänellä viesti: ”Nyt lähdemme Jackin ja Bettyn mukaan, kun he lähestyvät tarunomaista salaista sisäänkäyntiä norsujen hautausmaalle, jonne on kätketty aarre. Mutta odottakaa – edessäpäin olevalla polulla vaanii vaara.”
Mikään ei olisi saanut minua pois sen ohjelman äärestä. Oli aivan kuin olisin itse ollut johtamassa kätketyn kallisarvoisen norsunluuaarteen etsintää.
Toisena ajankohtana ja toisenlaisessa ympäristössä maailman Vapahtaja puhui aarteesta. Vuorisaarnassaan Hän julisti:
”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.
Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta.
Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.”1
Palkkioksi ei luvattu aarretta, joka olisi norsunluuta, kultaa tai hopeaa. Aarre ei myöskään koostunut hehtaareista tai osake- ja arvopaperisalkusta. Mestari puhui rikkauksista, jotka olivat kaikkien ulottuvilla – nimittäin sanoin kuvaamattomasta ilosta täällä ja iankaikkisesta onnesta tämän jälkeen.
Olen päättänyt antaa teille tänään sen aarrekarttanne kolme osaa, joka johtaa teidät iankaikkiseen onneenne. Nämä osat ovat:
-
Oppikaa menneestä.
-
Valmistautukaa tulevaisuutta varten.
-
Eläkää nykyisyydessä.
Tarkastelkaamme kartan jokaista osaa.
Ensimmäiseksi, oppikaa menneestä.
Meillä jokaisella on perintö – olipa se saatu pioneeriesivanhemmilta, myöhemmiltä käännynnäisiltä tai muilta, jotka ovat osaltaan muovanneet elämäämme. Tämä perintö tarjoaa uhrauksin ja uskon turvin rakennetun perustan. Meillä on etuoikeus ja vastuullinen tehtävä rakentaa tälle lujalle ja vakaalle perustalle.
New Era -lehdessä oli vuonna 1974 Karen Nolenin kirjoittama tarina Benjamin Landartista, joka vuonna 1888 oli 15-vuotias ja taitava viulisti. Toisinaan elämä maatilalla Pohjois-Utahissa äidin ja seitsemän sisaruksen kanssa oli Benjaminille haaste, koska hänelle ei jäänyt viulunsa soittamiseen niin paljon aikaa kuin hän olisi halunnut. Joskus äiti pani viulun lukkojen taakse, kunnes Benjamin oli tehnyt kaikki omat työnsä maatilalla – niin suuresti viulunsoitto houkutteli Benjaminia.
Vuoden 1892 lopulla Benjaminia pyydettiin matkustamaan Suolajärven laaksoon esiintymiskokeeseen saadakseen paikan territorion orkesterissa. Hänelle tämä merkitsi toiveen täyttymistä. Useita viikkoja kestäneiden harjoitusten ja rukousten jälkeen hän matkusti maaliskuussa 1893 Suolajärven laaksoon kauan odotettua koe-esiintymistä varten. Kun orkesterinjohtaja herra Dean kuuli Benjaminin soittavan, hän sanoi Benjaminille tämän olevan taitavin viulisti, mitä hän oli koskaan kuullut Denverin länsipuolella. Benjaminia kehotettiin ilmoittautumaan Denverissä syksyllä alkaviin harjoituksiin, ja hän sai kuulla, että hän ansaitsisi riittävästi elättääkseen itsensä ja että palkasta riittäisi vähän lähetettäväksi kotiinkin.
Mutta viikko sen jälkeen kun Benjamin oli kuullut nämä hyvät uutiset, hänen piispansa kutsui hänet toimistoonsa ja kysyi, voisiko hän siirtää orkesterissa soittamista parilla vuodella eteenpäin. Piispa sanoi hänelle, että ennen kuin hän alkaisi ansaita rahaa, hän oli jotakin velkaa Herralle. Sitten piispa pyysi Benjaminia ottamaan vastaan lähetystyökutsun.
Benjaminista luopuminen mahdollisuudesta soittaa territorion orkesterissa tuntui miltei ylivoimaiselta, mutta hän tiesi myös, mikä olisi hänen päätöksensä. Hän lupasi piispalle, että jos olisi jokin keino hankkia rahat hänen lähetystyöpalveluaan varten, hän ottaisi kutsun vastaan.
Kun Benjamin kertoi kutsusta äidilleen, tämä ilahtui ikihyviksi. Äiti kertoi Benjaminille, että tämän isä oli aina halunnut palvella lähetystyössä, mutta oli saanut surmansa ennen tilaisuuden tarjoutumista. Kun he keskustelivat lähetystyön rahoittamisesta, äidin kasvot kuitenkin synkistyivät. Benjamin sanoi äidille, ettei antaisi tämän myydä enää yhtään maata. Äiti katseli hetken Benjaminia tutkivasti ja sanoi sitten: ”Ben, on yksi tapa, jolla voimme hankkia rahat. Tällä perheellä on yksi asia, joka on riittävän arvokas ja jonka avulla sinut voidaan lähettää lähetystyöhön. Sinun täytyy myydä viulusi.”
Kymmenen päivää myöhemmin, maaliskuun 23. päivänä 1893, Benjamin kirjoitti päiväkirjaansa: ”Heräsin tänä aamuna ja otin viuluni kotelosta. Koko päivän soitin rakastamaani musiikkia. Kun illalla alkoi hämärtää enkä enää nähnyt soittaa, asetin viulun koteloon. Se riittää. Huomenna lähden [lähetystyöhön].”
Neljäkymmentäviisi vuotta myöhemmin kesäkuun 23. päivänä 1938 Benjamin kirjoitti päiväkirjaansa: ”Suurin päätös, mitä olen koskaan tehnyt elämäni aikana, oli luopua sellaisesta, mitä suuresti rakastan, Jumalan hyväksi, jota rakastan vieläkin enemmän. Hän ei ole koskaan unohtanut tekemääni uhrausta.”2
Oppikaa menneestä.
Toiseksi, valmistautukaa tulevaisuutta varten.
Me elämme muuttuvassa maailmassa. Tekniikka on muuttanut miltei kaikkia elämämme alueita. Meidän täytyy pysyä ajan tasalla näiden edistysaskeleiden kanssa – näiden mullistavien muutosten kanssa – maailmassa, jollaisesta esivanhempamme eivät koskaan edes haaveilleet.
Muistakaa Herran lupaus: ”Jos te olette valmiita, te ette pelkää.”3 Pelko on edistymisen katkera vihollinen.
Meidän on välttämätöntä valmistautua ja suunnitella, jottemme haaskaisi elämäämme. Ilman tavoitetta ei voi olla todellista menestymistä. Yksi parhaista koskaan kuulemistani menestyksen määritelmistä kuuluu suurin piirtein näin: Menestys on arvokkaan ihanteen asteittain etenevää toteuttamista. Joku on sanonut, että ellei ihmisellä ole tavoitetta, hän saattaa käyttää koko elämänsä kentällä juoksemiseen pääsemättä koskaan yli maaliviivan.
Vuosia sitten eräässä romanttisessa ja kuvitteellisessa balladissa laulettiin näin: ”Kun toivot, toiveet toteen käy / Toivo siis sä vain / ei huolen häivää näy.”4 Haluan sanoa tässä ja nyt, ettei toivominen todellakaan korvaa perinpohjaista valmistautumista elämän koettelemuksiin. Valmistautuminen on kovaa työtä mutta ehdottoman tärkeää edistymisellemme.
Matkamme kohti tulevaisuutta ei ole tasaista moottoritietä, joka jatkuu täältä ikuisuuteen. Sen sijaan matkan aikana tulee eteen tienhaaroja ja risteyksiä, puhumattakaan yllättävistä kuopista tiessä. Meidän täytyy päivittäin rukoilla rakastavaa taivaallista Isäämme, joka haluaa meidän jokaisen onnistuvan elämässä.
Valmistautukaa tulevaisuutta varten.
Kolmanneksi, eläkää nykyisyydessä.
Toisinaan me annamme huomisen ympärillä pyörivien ajatustemme viedä liian suuren osan tästä päivästä. Menneistä unelmoiminen ja tulevaisuuden kaipaaminen saattavat tarjota lohtua, mutta ne eivät korvaa nykyisyydessä elämistä. Tämä on mahdollisuuksiemme päivä, ja meidän täytyy tarttua siihen.
Meredith Willsonin teoksessa The Music Man professori Harrold Hill varoitti: ”Jos kerää huomisia tarpeeksi kauan, huomaa keränneensä ison pinon tyhjiä eilisiä.”
Emme voi muistella mitään huomista, ellemme tee jotakin tänään, ja jotta eläisimme tämän päivän täysipainoisimmin, meidän täytyy tehdä sitä, mikä on kaikkein tärkeintä. Älkäämme lykätkö niitä asioita, joilla on eniten merkitystä.
Luin hiljattain kertomuksen miehestä, joka pian vaimonsa kuoleman jälkeen avasi vaimonsa pukeutumispöydän laatikon ja löysi sieltä vaatekappaleen, jonka vaimo oli ostanut, kun he yhdeksän vuotta aikaisemmin olivat käyneet Yhdysvaltain itäosissa. Vaimo ei ollut käyttänyt vaatetta vaan oli säästänyt sitä jotakin erityistä tilaisuutta varten. Nyt sitä tilaisuutta ei tietenkään enää tulisi.
Kertoessaan tästä kokemuksesta eräälle ystävälle mies sanoi: ”Älä säästä jotakin vain erityistä tilaisuutta varten. Jokainen päivä elämässäsi on erityinen tilaisuus.”
Myöhemmin tuo ystävä kertoi niiden sanojen muuttaneen hänen elämänsä. Ne auttoivat häntä niin, että hän lakkasi lykkäämästä tuonnemmaksi sitä, mikä oli hänelle kaikkein tärkeintä. Nainen kertoi: ”Nykyään vietän enemmän aikaa perheeni kanssa. Käytän kristallilaseja joka päivä. Menen uusissa vaatteissa ruokakauppaan, jos minusta tuntuu siltä. Sanat ’joskus’ ja ’jonakin päivänä’ ovat häviämässä sanastostani. Nykyään varaan aikaa pitää yhteyttä sukulaisiini ja lähimpiin ystäviini. Olen soittanut vanhoille ystäville sopiakseni menneet riidat. Kerron perheeni jäsenille, kuinka paljon rakastan heitä. Yritän olla lykkäämättä tai siirtämättä tuonnemmaksi mitään sellaista, mikä voisi tuoda elämäämme naurua ja iloa. Ja joka aamu sanon itselleni, että tästä päivästä voi tulla ainutlaatuinen. Jokainen päivä, jokainen tunti, jokainen minuutti on ainutlaatuinen.”
Loistavan esimerkin tästä viisaudesta kertoi Arthur Gordon monia vuosia sitten eräässä valtakunnallisessa aikakauslehdessä. Hän kirjoitti:
”Kun olin noin 13 ja veljeni 10, isä lupasi viedä meidät sirkukseen. Mutta lounasaikaan tuli puhelinsoitto: hänen pitäisi hoitaa joitakin kiireisiä liikeasioita kaupungissa. Me valmistauduimme kokemaan pettymyksen. Sitten kuulimme hänen sanovan [puhelimeen]: ’Ei, en voi tulla tänään. Asian on pakko odottaa.’
Kun hän tuli takaisin ruokapöytään, äiti hymyili. ’Kyllähän sirkus tulee tänne toisenkin kerran’, [hän sanoi].
’Tiedän’, isä sanoi. ’Mutta lapsuus ei.’”5
Vanhin Monte J. Brough seitsemänkymmenen ensimmäisestä koorumista on kertonut eräästä kesästä lapsuudenkodissaan Randolphissa Utahissa, jolloin hän ja hänen nuorempi veljensä Max päättivät rakentaa suureen takapihalla olevaan puuhun majan. He tekivät suunnitelmia elämänsä mahtavimman luomuksen rakentamista varten. He keräsivät rakennustarvikkeita joka puolelta ympäristöstä ja raahasivat ne ylös siihen kohtaan puuta, jossa kaksi oksaa tarjosi ihanteellisen paikan majalle. Se oli rankkaa, ja he odottivat innolla työn valmistumista. Mielikuva valmiista majasta antoi heille vahvan motivaation saattaa rakennushanke päätökseen.
He työskentelivät koko kesän, ja vihdoin syksyllä juuri ennen uuden kouluvuoden alkua heidän majansa oli valmis. Vanhin Brough kertoi, ettei hän koskaan unohda niitä ilon ja tyytyväisyyden tunteita, joita he tunsivat, kun he vihdoinkin saattoivat nauttia työnsä tuloksista. He istuivat majassa, katselivat ympärilleen muutaman minuutin, kiipesivät alas puusta – eivätkä koskaan palanneet majaan. Valmiiksi saatu hanke – niin mahtava kuin se olikin – ei voinut pitää yllä heidän mielenkiintoaan edes yhtä päivää. Toisin sanoen heidän kokemaansa kestävää tyydytystä ja mielihyvää ei tarjonnutkaan valmiiksi saatu maja vaan nimenomaan suunnitteleminen, tarvikkeiden kerääminen, rakentaminen ja työskenteleminen.
Nauttikaamme elämästä nyt ja – vanhin Brough’n ja hänen veljensä Maxin tavoin – löytäkäämme iloa matkasta.
Vanha sanonta ”älä jätä huomiseen sitä, minkä voit tehdä tänään” on kaksin verroin tärkeämpi, kun kysymyksessä on rakkautemme ja kiintymyksemme ilmaiseminen – niin sanoin kuin teoinkin – perheenjäseniä ja ystäviä kohtaan. Kirjailija Harriett Beecher Stowe on sanonut: ”Katkerimpia kyyneliä haudoilla on vuodatettu sanomatta jääneiden sanojen ja tekemättä jääneiden tekojen vuoksi.”6
Runoilija puki sanoiksi surun iäksi menetetyistä mahdollisuuksista. Lainaan siitä osan:
Kulman takana minulla on ystävä
tässä loputtoman suuressa kaupungissa;
kuitenkin päivät kuluvat ja viikot vierivät,
ja ennen kuin huomaankaan, vuosi on kulunut.
Enkä koskaan näe vanhan ystäväni kasvoja,
sillä elämän kilpajuoksu on nopea ja kauhistava.
Mutta huomiset tulevat ja menevät,
ja etäisyys välillämme kasvaa ja kasvaa.
Kulman takana! – kuitenkin kilometrien päässä…
”Sähke, olkaa hyvä.”
”Jim kuoli tänään.”
Ja sen me lopulta saamme – ja ansaitsemme –
kulman takana, kadonnut ystävä.7
Vain vähän yli vuosi sitten päätin, etten enää lykkäisi käyntiä erään rakkaan ystävän luona, jota en ollut tavannut vuosikausiin. Minulla oli ollut tarkoitus käydä hänen luonaan Kaliforniassa, mutta en vain ollut saanut sitä aikaan.
Bob Biggers ja minä tapasimme palvellessamme kumpikin Yhdysvaltain laivaston koulutuskeskuksen henkilöstöosastolla San Diegossa Kaliforniassa vähän ennen toisen maailmansodan päättymistä. Olimme alusta saakka hyvät ystävät. Hän kävi Salt Lake Cityssä kerran ennen naimisiinmenoaan, ja siitä saakka kun vuonna 1946 vapauduin laivastosta, olemme pysyneet ystävinä kirjeiden välityksellä. Vaimoni Frances ja minä olemme joka vuosi lähettäneet hänelle ja hänen vaimolleen Gracelle joulukortin, kuten hekin meille.
Vihdoin vuoden 2002 tammikuun alussa sovitin aikatauluuni vierailun vaarnakonferenssissa Whittierissä Kaliforniassa, missä Biggersit asuvat. Soitin ystävälleni Bobille, joka on nykyään 80-vuotias, ja sovin, että Frances ja minä tapaisimme hänet ja Gracen, jotta voisimme muistella menneitä.
Meillä oli ihana tapaaminen. Otin mukaani valokuvia siltä ajalta, kun olimme yhdessä laivastossa yli 55 vuotta sitten. Kävimme kuvista läpi miehiä, joita tunsimme, ja kerroimme parhaamme mukaan toisillemme uusimpia tietoja heidän tilanteestaan. Vaikka Bob ei ole kirkkomme jäsen, hän muisti käyneensä kanssani sakramenttikokouksessa silloin kauan sitten, kun meidät oli määrätty San Diegoon.
Kun Frances ja minä olimme sanomassa jäähyväisiä Bobille ja Gracelle, tunsin suunnatonta rauhan ja ilon tunnetta siitä, että olin vihdoinkin saanut järjestettyä niin, että tapasin jälleen ystävän, jota olin vuosien mittaan kaukaa pitänyt rakkaassa muistossa.
Jonakin päivänä meiltä jokaiselta loppuvat huomiset. Älkäämme lykätkö tuonnemmaksi sitä, mitä on tärkeintä.
Eläkää nykyisyydessä.
Aarrekarttanne on nyt koottu: Oppikaa menneestä, valmistautukaa tulevaisuutta varten, eläkää nykyisyydessä.
Päätän siihen, mistä aloitin. Herramme ja Vapahtajamme sanoihin:
”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.
Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta.
Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.”8
Veljeni ja sisareni, sieluni syvyyksistä lausun oman henkilökohtaisen todistukseni: Jumala on meidän Isämme, Hänen Poikansa on meidän Vapahtajamme ja Lunastajamme. Meitä johtaa oman aikamme profeetta, presidentti Gordon B. Hinckley.
Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.