Lähetystyöhön valmistautuminen
Kuinka tärkeää isien ja poikien onkaan harjoitella yhdessä lähetystyöhön valmistautumisen perusasioita.
Eräs kotiin palannut lähetyssaarnaaja puhui hiljattain vaarnakonferenssissa lähetystyöhön valmistautumisesta. Hän käytti vertausta isästä, joka sanoo pojalleen: ”Olen iloinen, kun pelaat ensimmäisen koripallopelisi, niin että opit kuljettamaan palloa ja heittämään koreja.” Hän vertasi tuota esimerkkiä isään, joka sanoo pojalleen: ”Olen iloinen, kun menet lähetystyöhön, niin opit olemaan hyvä ihminen ja opettamaan evankeliumia.” Tällä vertauksella oli minuun suuri vaikutus, ja se sai minut ajattelemaan omaa elämääni.
Kun olin nuori poika, suurimpana toiveenani oli pelata koripalloa. Onneksi minulla oli isä, joka halusi täyttää poikansa toiveen. Isä ja minä harjoittelimme koripallon syöttämisen ja kuljettamisen perusasioita tunnista toiseen pienessä keittiössämme. Kuuntelin radiosta yliopistojen välisiä koripallo-otteluita ja unelmoin koripallon pelaamisesta yliopistossa jonakin päivänä. Lähetystyö ei silloin ollut likikään päällimmäisenä mielessäni; käytin hyvin vähän aikaa lähetystyöhön valmistautumiseen. Yrittäen taata minulle tasapainoisen elämän isäni – jolla ei ollut ollut kirkossa tehtävää moneen vuoteen – otti vastaan kutsun toimia minun partiojohtajanani. Hän toimi ohjesäännön mukaan, ja hänen uutteruutensa ansiosta muutamista ystävistäni ja minusta tuli kotkapartiolaisia. Nyt ymmärrän, että partio on hyvää valmistautumista lähetystyöhön.
Poikavuosieni unelma täyttyi, kun pääsin Utahin osavaltion yliopiston koripallojoukkueeseen. Toisena yliopistovuotenani ystävystyin erääseen kotiin palanneeseen lähetyssaarnaajaan. Hänen esimerkkinsä ansiosta aloin katsella opiskelutovereitani, mukaan luettuina koripallojoukkuetoverini, ja käsitin, että ne ihmiset, joiden kaltainen eniten halusin olla, olivat olleet lähetystyössä. Hyvän ystäväni hyväntahtoisessa ja rakastavassa ohjauksessa – ja varmaankin äitini rukousten ja hyvän esimerkin tuloksena – toiveeni muuttui. Toisen yliopistovuoteni jälkeen minut kutsuttiin palvelemaan Länsi-Kanadan lähetyskentällä.
Kun olin ollut lähetystyössä kolme kuukautta, toverikseni määrättiin uusi lähetyssaarnaaja Idahosta. Olimme olleet yhdessä vasta muutaman päivän, kun huomasin jotakin hyvin merkittävää: uusi toverini tunsi evankeliumin, kun minä osasin vain keskustelut. Kuinka toivoinkaan, että olisin valmistautunut lähetystyöhön yhtä hyvin kuin pelaamaan koripalloa. Toverini oli valmistautunut lähetystyöhön koko elämänsä ajan ja oli heti arvokas toveri. Kuinka tärkeää isien ja poikien onkaan harjoitella yhdessä lähetystyöhön valmistautumisen perusasioita.
Minusta koripallopeliä voi hyvin verrata lähetystyöhön. Koripalloon kuuluvat, paitsi ottelut toisen joukkueen kanssa kentällä, myös asianmukaisen valmennuksen ja harjoittelun tunnit. Sielujen pelastamisen suurenmoinen työ ei rajoitu kahteen vuoteen lähetystyössä, vaan se edellyttää vuosikausia kestävää vanhurskasta elämää ja valmistautumista kokoaikaisen lähetystyön vaatimusten täyttämiseen.
Presidentti Gordon B. Hinckley antoi johtajille ohjeita lähetystyöstä maailmanlaajuisessa johtajien koulutuslähetyksessä 11. tammikuuta 2003. Hänen sanansa ovat saaneet meidät kaikki pohtimaan omaa velvollisuuttamme kertoa evankeliumista. Presidentti Hinckley sanoi: ”Veljet, on tullut aika, jolloin meidän on vaadittava enemmän niiltä, jotka kutsutaan palvelemaan Herran Jeesuksen Kristuksen lähettiläinä maailmalle” (”Missionary Service”, First Worldwide Leadership Training Meeting, tammikuu 2003, s. 17).
Lähetyssaarnaajien palveluvaatimusten korottamisessa on kaksi puolta, joita meidän on hyvä tarkastella. Ensimmäinen on nuorten miesten ja naisten varhainen valmistautuminen. Ensimmäinen presidenttikunta mainitsi kirjeessään eräistä muutoksista Nuorten Miesten ja Nuorten Naisten ohjelmiin: ”Kun nuoret pyrkivät näihin tavoitteisiin, he kehittävät taitoja ja ominaisuuksia, jotka johdattavat heitä temppeliin ja valmistavat heitä perheidensä ja Herran elinikäiseen palvelemiseen” (ensimmäisen presidenttikunnan kirje, 28. syyskuuta 2001). Kuunnelkaa heidän sanojaan tarkasti: ”kehittävät taitoja ja ominaisuuksia”. Meidän vanhempien ja nuorten johtajien täytyy auttaa nuoriamme löytämään nämä taidot ja ominaisuudet.
Toinen puoli koskee henkilökohtaista kelvollisuutta, joka tulee Jumalan käskyjen pitämisestä. Eräillä nuorilla miehillä on ollut sellainen käsitys, että he voivat rikkoa käskyjä, tunnustaa sen piispalleen vuotta ennen kuin aikovat mennä lähetystyöhön ja olla sitten kelvollisia palvelukseen. Parannusprosessi on paljon enemmän kuin suunniteltu tunnustus, jota seuraa odotusvaihe. Usein kuulemme rikkomukseen syyllistyneen kysyvän: ”Kauanko minun on odotettava ennen kuin voin lähteä lähetystyöhön?” Pitäkää mielessä, ettei parannus ole yksinomaan odottamista. Vapahtaja sanoi: ”Ja teidän tulee uhrata minulle uhrina särkynyt sydän ja murtunut mieli. Ja jokaisen, joka tulee minun luokseni särkynein sydämin ja murtunein mielin, minä kastan tulella ja Pyhällä Hengellä.” (3. Nefi 9:20.)
Nyt on aika sytyttää tuo tuli. Presidentti Hinckley on sanonut: ”Me emme kerta kaikkiaan voi sallia sitä, että ne, jotka eivät ole osoittautuneet kelvollisiksi, lähtevät maailmaan kertomaan evankeliumin ilosanomasta” (First Worldwide Leadership Training Meeting, tammikuu 2003, s. 17). Ensimmäisen presidenttikunnan lähetystyötä koskevista sanoista ymmärrämme nyt, että on olemassa rikkomuksia, jotka tekevät nuorista miehistä ja naisista lähetystyöhön kelpaamattomia (ks. Ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista apostolin koorumin lähetystyötä koskeva tiedotus, 11. joulukuuta 2002).
Presidentti James E. Faust on sanonut: ”Elämässä on asioita, joissa täytyy olla ehdoton. On olemassa asioita, joita ei koskaan pitäisi tehdä, rajoja joita meidän ei koskaan pitäisi ylittää, valoja joita meidän ei koskaan pitäisi rikkoa, sanoja joita meidän ei koskaan pitäisi sanoa ja ajatuksia, joita meidän ei koskaan pitäisi hautoa mielessämme.” (”Sisäinen eheys on kaikkien hyveitten äiti”, Valkeus, lokakuu 1982, s. 98.)
Lähetystyön rimaa on korotettu. ”Niillä, jotka eivät kykene vastaamaan kokoaikaisen lähetystyön fyysisiin, henkisiin ja emotionaalisiin vaatimuksiin, on hyväksyttävä este. Heidät voidaan kutsua palvelemaan muissa palkitsevissa tehtävissä.” (Ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista apostolin koorumin lähetystyötä koskeva tiedotus, 11. joulukuuta 2002.) Uskomme, että kun noudatamme ensimmäisen presidenttikunnan ohjeita, kelvollisten ja palvelukseen valmistautuneiden lähetyssaarnaajien määrä kasvaa.
On olemassa monia suurenmoisia urheilijoita, joita ihailemme, ja me pyrimme kehittämään taitojamme tullaksemme heidän kaltaisikseen. Myös hengellisessä elämässämme meillä on suuria esikuvia, joita voimme seurata. Suurin heistä on Herramme ja Vapahtajamme, Jeesus Kristus, joka vastasi Tuomaan kysymykseen: ”Kuinka voisimme tuntea tien?” (Joh. 14:5.)
Pyhissä kirjoituksissa sanotaan: ”Jeesus vastasi: ’Minä olen tie’.” (Joh. 14:6.) Toisessa Nefin kirjassa sanotaan: ”Seuraa sinä minua. Sen vuoksi, rakkaat veljeni, voimmeko me seurata Jeesusta, ellemme ole halukkaita pitämään Isän käskyjä?” (2. Nefi 31:10.)
Nuoret ystäväni, on monia, jotka seuraavat Vapahtajan ”tietä”, ja joiden esimerkkiä te voitte pyrkiä seuraamaan, kun valmistaudutte lähetystyöhön. Löydätte heitä perheenjäsentenne, ystävienne ja kirkon johtajien keskuudesta. Vielä nytkin lasken suurimpiin siunauksiini ne rakkaat ystävät, jotka näyttivät oikeaa esimerkkiä seuraamalla Vapahtajaa.
Rukoukseni on, että te nuoret miehet olette tunnollisia vanhurskaissa toiveissanne, että menestytte kaikessa, mitä teette, ja että olette, kuten vanhin M. Russell Ballard on sanonut, ”kirkon historian suurenmoisin lähetyssaarnaajien sukupolvi” (”Suurenmoisin lähetyssaarnaajien sukupolvi”, Liahona, marraskuu 2002, s. 47).
Todistan, kuten presidentti Hinckley sanoi hiljattain lähetystyöstä, että ”ei ole sen suurempaa työtä. Ei ole sen tärkeämpää työtä.” (First Worldwide Leadership Training Meeting, tammikuu 2003, s. 21.) Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.