Sota ja rauha
Toivon, että Herran kansa voi olla rauhassa keskenään levottomina aikoina huolimatta uskollisuudestaan eri maiden valtiovaltoja tai puolueita kohtaan.
Veljeni ja sisareni, viime sunnuntaina, kun istuin työhuoneessani miettimässä, mitä sanoisin tässä tilaisuudessa, sain puhelun, jossa minulle kerrottiin, että Yhdysvaltain merijalkaväkeen värvätty kersantti James W. Cawley oli kuollut jossakin päin Irakia. Hän oli 41-vuotias, ja häntä jäivät suremaan vaimo ja kaksi pientä lasta.
Kaksikymmentä vuotta sitten vanhin Cawley oli kirkon lähetyssaarnaajana Japanissa. Kuten niin monet muut, hän oli kasvanut kirkon piirissä, leikkinyt koulupoikana, jakanut sakramenttia diakonina, ja hänet oli todettu kelvolliseksi palvelemaan lähetyssaarnaajana ja opettamaan rauhan evankeliumia japanilaisille. Hän palasi kotiin, palveli merijalkaväessä, meni naimisiin, ryhtyi poliisiksi, ja sitten hänet kutsuttiin aktiivipalvelukseen, jonne hän lähti yhtään epäröimättä.
Hänen elämänsä, hänen sotapalveluksensa ja hänen kuolemansa näyttävät edustavan rauhan evankeliumin ja sodan käänteiden vastakkaisuuksia.
Niinpä rohkenen sanoa jotakin sodasta ja opettamastamme evankeliumista. Puhuin siitä jonkin verran lokakuun konferenssissa vuonna 2001. Kun tulin tuolloin tämän puhujakorokkeen ääreen, sota terrorismia vastaan oli juuri alkanut. Nykyinen sota on oikeastaan tuon konfliktin laajentuma ja jatke. Toivottavasti se on nyt päättymässä.
Kun puhun tästä aiheesta, pyrin saamaan Pyhän Hengen johdatusta. Olen rukoillut ja miettinyt tätä asiaa paljon. Ymmärrän, että se on hyvin arka aihe kansainväliselle kuulijakunnalle, jossa on mukana niitä, jotka eivät kuulu meidän uskontokuntaamme.
Maailman maat ovat olleet vallitsevan tilanteen vuoksi jakaantuneina. Tunteet ovat kuohuneet voimakkaina. Mielenosoituksia on järjestetty puolesta ja vastaan. Olemme nykyään maailmanlaajuinen kirkko, jolla on jäseniä useimmissa kansakunnissa, jotka ovat kiistelleet tästä asiasta. Kirkkomme jäsenet ovat kokeneet monenlaisia tunteita. Heillä on ollut huolenaiheita.
Sota ei tietenkään ole uusi asia. Aseet muuttuvat. Kykyä tappaa ja tuhota kehitetään jatkuvasti paremmaksi. Mutta kautta aikain on ollut ristiriitoja pohjimmiltaan samoista asioista.
Ilmestyskirjassa puhutaan lyhyesti siitä, mikä on varmasti ollut hirvittävä taistelu Jumalan lasten sieluista ja uskollisuudesta. Kertomus on toistamisen arvoinen:
”Taivaassa syttyi sota. Mikael ja hänen enkelinsä kävivät taisteluun lohikäärmettä vastaan. Lohikäärme enkeleineen teki vastarintaa
mutta kärsi tappion, eikä sille ja sen joukolle ollut enää sijaa taivaassa.
Tuo suuri lohikäärme, tuo muinaisaikojen käärme, jota kutsutaan Paholaiseksi ja Saatanaksi, tuo koko ihmiskunnan eksyttäjä, syöstiin maan päälle, ja samoin syöstiin alas sen enkelit.” (Ilm. 12:7–9.)
Jesaja kertoo edelleen tuosta suuresta taistelusta (ks. Jes. 14:12–20). Nykyajan ilmoitus antaa lisävalaistusta (ks. OL 76:25–29), kuten myös Mooseksen kirja (ks. 4:1–4), jossa meille kerrotaan Saatanan suunnitelmasta tuhota ihmisen tahdonvapaus.
Meillä on joskus taipumus kaunistella menneisyyden suurvaltoja, kuten osmanien valtakuntaa, Rooman valtakuntaa ja Itä-Rooman keisarikuntaa sekä lähihistoriassa mahtavaa brittiläistä imperiumia. Mutta kaikissa niissä on myös pimeämpi puoli. Tähän synkkyyteen ja traagisuuteen kuuluu väkivaltaisia valloituksia, alistamista ja sortoa sekä elämästä ja omaisuudesta maksettu tähtitieteellisen korkea hinta.
Suuri englantilainen esseisti Thomas Carlyle kertoi kerran ironisesti huomiostaan: ”Jumala nauraa varmasti ääneen nähdessään, mitä Hänen luomansa ihmiset tekevät täällä maan päällä” (lainattu julkaisussa Sartor Resartus, 1836, s. 182). Luulen, että Isämme taivaassa on varmasti itkenyt katsoessaan vuosisatojen ajan lapsiaan, jotka ovat tuhlanneet jumalallisen syntymäoikeutensa tuhoamalla raa’asti toinen toisiaan.
Historian kulussa on aika ajoin noussut tyranneja, jotka ovat sortaneet omaa kansaansa ja uhanneet maailmaa. Nykyistä tilannetta pidetään sellaisena, ja siitä johtuen suuret ja kauhistuttavat sotavoimat pitkälle kehitettyine ja pelottavine aseineen ovat olleet taistelemassa.
Tässä konfliktissa on ollut mukana monia kirkkomme jäseniä. Olemme nähneet televisiossa ja lehdissä itkeviä lapsia, jotka tarrautuvat kiinni isäänsä, joka on univormussaan lähdössä taistelurintamalle.
Tällä viikolla saamassani liikuttavassa kirjeessä eräs äiti kirjoitti merijalkaväessä palvelevasta pojastaan, joka on toista kertaa sotimassa Lähi-idässä. Hän kertoi, että kun poika lähetettiin ensimmäisen kerran sotimaan ”– – hän tuli kotiin lomalle ja pyysi minua kävelylle kanssaan. – – Hänen käsivartensa olivat ympärilläni ja hän kertoi minulle lähdöstään sotaan. Hän – – sanoi: ’Äiti, minun on mentävä, jotta sinä ja perhe voitte olla vapaita, vapaita palvelemaan Jumalaa tahtomallanne tavalla. – – Ja jos se maksaa minulle henkeni – – henkeni antaminen on sen arvoista.’” Hän on siellä taas ja kirjoitti perheelleen äskettäin sanoen: ”Olen ylpeä siitä, että saan olla täällä palvelemassa kansakuntaani ja elämäntapaamme. – – Tunnen oloni paljon turvallisemmaksi, kun tiedän, että taivaallinen Isä on kanssani.”
On muitakin äitejä, viattomia siviilejä, jotka tarrautuvat lapsiinsa peläten ja katsovat taivaalle epätoivoisesti rukoillen maan järkkyessä heidän jalkojensa alla ja tappavien rakettien ujeltaessa pimeällä taivaalla.
Tässä hirvittävässä taistelussa on ollut uhreja, ja niitä tulee luultavasti lisää. Julkiset vastalauseet todennäköisesti jatkuvat. Muiden kansakuntien johtajat ovat suoraan tuominneet liittouman strategian.
Herää kysymys: ”Mitä mieltä kirkko on tästä kaikesta?”
Ensiksi, ymmärrettäköön, ettei meillä ole minkäänlaista kiistaa muslimien tai mihinkään muuhun uskontokuntaan kuuluvien kanssa. Me ymmärrämme ja opetamme, että kaikki ihmiset maailmassa ovat Jumalan perhettä. Ja Hän on meidän Isämme, joten me olemme veljiä ja sisaria ja meillä on perhevelvoitteita toisiamme kohtaan.
Mutta kansalaisina kuulumme kaikki omien kansallisten johtajiemme alaisuuteen. Heillä on enemmän poliittista ja sotilaallista tietämystä kuin tavallisella kansalla. Armeijan palveluksessa olevat ovat velvollisia toimimaan kukin oman maansa valtiovallan alaisena hallitsijan tahdon toteuttamiseksi. Astuessaan armeijan palvelukseen ihmiset tekivät sopimuksen, joka sitoo heitä tällä hetkellä ja jonka mukaan he ovat kuuliaisesti toimineet.
Yhdessä oppiamme ilmaisevista uskonkappaleistamme sanotaan: ”Me uskomme, että kuninkaille, presidenteille, hallitsijoille ja hallitusmiehille tulee olla alamainen ja että tulee noudattaa, kunnioittaa ja ylläpitää lakia” (UK 12).
Mutta nykyajan ilmoituksessa sanotaan, että meidän pitää tuomita sota ja julistaa rauhaa (ks. OL 98:16).
Demokratiassa voimme tuomita sodan ja julistaa rauhaa. Toisinajattelulle annetaan mahdollisuus. Monet ovat sanoneet ajatuksensa julki ja ovat tehneet sen painokkaasti. Se on heidän etuoikeutensa. Se on heidän oikeutensa niin kauan kuin he tekevät sen laillisesti. Meidän kaikkien on kuitenkin muistettava toinen, tärkeämpi velvollisuus, joka, voisin lisätä, ohjaa minun henkilökohtaisia tuntemuksiani ja sanelee henkilökohtaisen lojaaliuteni tämänhetkisessä tilanteessa.
Kun nefiläisten ja lamanilaisten välillä vallitsi sota, muistiinpanojen mukaan ”nefiläisiä innoitti parempi asia, sillä he eivät taistelleet – – vallan puolesta, vaan he taistelivat kotiensa ja vapauksiensa, vaimojensa ja lastensa ja kaikkiensa puolesta, niin, jumalanpalvelusmenojensa ja kirkkonsa puolesta.
Ja he tekivät sen, minkä he tunsivat velvollisuudekseen, jonka he olivat velkaa Jumalalleen.” (Alma 43:45, 46.)
Herra neuvoi heitä, että heidän piti puolustaa perheitään jopa verenvuodatukseen asti (ks. Alma 43:47).
Ja Moroni ”repäisi vaatteensa, ja hän otti siitä kappaleen ja kirjoitti siihen: Meidän Jumalamme, uskontomme ja vapautemme ja rauhamme, vaimojemme ja lastemme muistoksi – ja hän kiinnitti sen salon päähän.
Ja hän kiinnitti pääkilpensä ja rintahaarniskansa ja kilpensä ja vyötti varusteensa kupeilleen, ja hän otti salon, jonka päässä oli hänen repäisty vaatteensa (ja hän kutsui sitä vapauden tunnukseksi), ja hän kumartui maahan ja rukoili voimallisesti Jumalaansa, että vapauden siunaukset olisivat hänen veljiensä päällä.” (Alma 46:12–13.)
Näistä ja muista olemassa olevista kirjoituksista käy ilmi, että on aikoja ja olosuhteita, jolloin kansakunnat ovat oikeutettuja – itse asiassa niillä on velvollisuus – taistella perheen ja vapauden puolesta sekä tyranniaa, uhkaa ja sortoa vastaan.
Loppujen lopuksi me tämän kirkon jäsenet olemme rauhan kansaa. Olemme Lunastajamme, Herran Jeesuksen Kristuksen seuraajia, Hänen, joka oli Rauhan Ruhtinas. Mutta jopa Hän sanoi: ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.” (Matt. 10:34.)
Se asettaa meidät tilanteeseen, jossa kaipaamme rauhaa, opetamme rauhaa ja teemme työtä rauhan puolesta, mutta olemme myös kansalaisia kansakunnissamme ja olemme valtioidemme lakien alaisia. Sen lisäksi olemme vapautta rakastava kansa, joka on sitoutunut vapauden puolustamiseen, olipa se vaarassa missä tahansa. Uskon, ettei Jumala pidä vastuullisina univormussa olevia miehiä ja naisia, kun he toimivat valtiovallan edustajina heidän tehdessään sitä, mitä heidän on lain mukaan pakko tehdä. Voi jopa olla, että Hän pitää meitä vastuullisina, jos yritämme estää tai ehkäistä niitä, jotka ovat osallisina taistelussa pahuuden ja sorron voimia vastaan.
On paljon, mitä me voimme tehdä ja mitä meidän täytyy tehdä näinä vaarallisina aikoina. Voimme esittää mielipiteemme tilanteesta näkemyksemme mukaan, mutta älkäämme koskaan sanoko tai tehkö mitään pahaa eri kansakunnista oleville veljille ja sisarille millään puolella. Poliittiset eroavuudet eivät koskaan oikeuta vihaan tai pahansuopuuteen. Toivon, että Herran kansa voi olla rauhassa keskenään levottomina aikoina, huolimatta uskollisuudestaan eri maiden valtiovaltoja tai puolueita kohtaan.
Rukoilkaamme niiden puolesta, jotka heidän maansa on kutsunut sotimaan, ja rukoilkaamme taivaan varjelusta heidän päälleen, jotta he voisivat palata turvallisesti rakkaittensa pariin.
Me sanomme vaarassa oleville veljillemme ja sisarillemme, että me rukoilemme puolestanne. Me rukoilemme, että Herra varjelee teitä ja säästää teidät haavoittumiselta ja että voitte palata kotiin ja jatkaa jälleen elämäänne. Me tiedämme, ettette ole tuossa hiekkamyrskyjen ja hirvittävän kuumuuden maassa sen tähden, että nauttisitte sodasta. Sitoumuksenne lujuus mitataan halukkuudellanne antaa jopa henkenne sen puolesta, mihin uskotte.
Me tiedämme, että jotkut ovat kuolleet ja muita saattaa vielä kuolla tässä kuumassa ja kuolettavassa taistelussa. Me voimme tehdä kaiken voitavamme lohduttaaksemme ja siunataksemme niitä, jotka menettävät rakkaitaan. Surevat saakoot lohtua siitä lohdutuksesta, joka tulee ainoastaan Kristukselta Lunastajalta. Hän sanoi rakkaille opetuslapsilleen:
”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun.
Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan – – jotta saisitte olla siellä missä minä olen.
Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:1–3, 27.)
Me pyydämme Herraa, jonka voima on suunnaton ja jonka valta on loputon, päättämään sodan tavalla, joka johtaa parempaan elämään kaikkien osapuolten kohdalla. Herra on julistanut: ”Sillä minä, Herra, hallitsen taivaissa ylhäällä ja maan sotajoukkojen keskuudessa” (OL 60:4).
Me voimme toivoa ja rukoilla sitä profeetta Jesajan ennustamaa ihanaa päivää, jolloin ”taotaan miekat auran teriksi ja keihäät vesureiksi. Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan eikä harjoittele sotataitoja.” (Jes. 2:4.)
Me voimme pahassakin maailmassa elää elämäämme niin, että ansaitsemme taivaallisen Isämme antaman suojan. Me voimme olla kuten vanhurskaat, jotka elivät Sodoman ja Gomorran pahuuden keskellä. Abraham rukoili, että nuo kaupungit säästettäisiin vanhurskaiden tähden. (Ks. 1. Moos. 18:20–32.)
Ja ennen kaikkea voimme vaalia omassa sydämessämme ja julistaa maailmalle Herran Jeesuksen Kristuksen pelastusta. Hänen sovitustyönsä ansiosta olemme varmoja, että elämä jatkuu kuoleman verhon tuolla puolen. Voimme opettaa sitä evankeliumia, joka johtaa kuuliaisten korotukseen.
Silloinkin kun sota-aseet kumisevat kuoleman serenadiaan ja pimeys ja viha vallitsevat joidenkuiden sydämessä, Jumalan Pojan, maailman Lunastajan, hiljainen olemus pysyy järkkymättömänä, vakuuttavana ja lohduttavana tarjoten suuren rakkautensa. Voimme julistaa Paavalin sanoin:
”Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva
eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 8:38–39).
Elämä on vain yksi luku Isämme iankaikkisessa suunnitelmassa. Se on täynnä ristiriitaisuutta ja näennäisiä epätarkoituksenmukaisuuksia. Jotkut kuolevat nuorina. Jotkut elävät vanhoiksi. Me emme voi selittää sitä. Mutta hyväksymme sen tietäen varmasti, että Herramme sovitustyön uhrauksen ansiosta me jatkamme elämäämme ja meillä on Hänen mittaamattoman rakkautensa lohdullinen vakuutus.
Hän on sanonut: ”Ota vastaan oppia minulta ja kuuntele minun sanojani; vaella minun Henkeni sävyisyydessä, niin sinulla on rauha minussa” (OL 19:23).
Ja siihen, veljeni ja sisareni, me panemme uskomme. Olosuhteista huolimatta meillä on Vapahtajamme Kristuksen, Lunastajamme, elävän Jumalan elävän Pojan lohdutus ja rauha. Todistan siitä Hänen pyhässä nimessään, Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.