Pappeuteen kasvaminen
Pappeus on voima ja valtuus, jonka meidän taivaallinen Isämme on antanut ihmisille. Sen valtuus ja majesteettisuus ovat käsityskykymme ulottumattomissa.
Kuinka mahtavalta tämä ääriään myöten täynnä oleva konferenssikeskus näyttääkään, ja ajatelkaapa kaikkialla maailmassa olevia rakennuksia, jotka ovat täynnä pappeudenhaltijoita. Luultavasti tämä on suurin pappeudenhaltijoiden kokous kirkon historiassa. Kuvittelisin tämän olevan totta, koska me kasvamme jatkuvasti joka vuosi.
Ensimmäinen kosketukseni pappeuden kanssa oli silloin, kun minut kastettiin. Minut kastettiin eräässä kastelukanavassa Oakleyn pikkukaupungissa Idahossa. Olin ystävieni kanssa kastelukanavan rantapenkereellä. Meillä oli yllämme uimahaalarimme. Ne oli tehty lappuhaalareista, joiden lahkeet oli katkaistu, jottemme uppoaisi, ja joiden taskuihin oli leikattu reiät. Emme olleet koskaan nähneet uimapukua, joka olisi valmistettu trikoosta tai jostakin muusta kankaasta. Isäni tuli neuvonantajiensa kanssa 1. seurakunnan kokouspaikalta. Hän kantoi tuolia, ja hän asetti tuolin kastelukanavan reunalle. Isäni sanoi: ”David, tulehan tänne. Me kastamme sinut.”
Sukelsin kanavaan ja uin hytisten toiselle puolelle. Oli syyskuu ja vähän kylmä, ja nuoria poikia alkaa aina hytisyttää, kun päällä on vain lappuhaalarit. Isäni astui alas kanavaan. Muistaakseni hän ei riisunut kenkiään eikä vaihtanut vaatteita vaan oli ihan tavallisissa vaatteissaan. Hän näytti minulle, kuinka minun piti pitää käsiäni, ja sitten hän kastoi minut. Kun olin tullut ylös vedestä, kipusimme kumpikin kanavan rantapenkereelle. Istuuduin tuoliin, ja he panivat kätensä pääni päälle ja konfirmoivat minut kirkon jäseneksi. Sen jälkeen sukelsin kanavaan, uin toiselle puolelle ja liityin ystävieni seuraan.
Tämä oli tosiaankin ensimmäinen kokemukseni pappeuden kanssa.
Muistuttaisin teille, että pappeus on Jumalan voima ja valtuus, joka on annettu ihmisille. Saanen sanoa sen vielä kerran: Pappeus on Jumalan voima ja valtuus, joka on annettu ihmisille. Tänä iltana näissä kokouspaikoissa meillä on niitä, joilla on Aaronin pappeus – vähäisempi pappeus – ja niitä, joilla on Melkisedekin pappeus – korkeampi pappeus. Eikö ole mielenkiintoista kuvitella mielessämme, kuinka Herra ja Hänen taivaallinen Isänsä pelastussuunnitelmaa laatiessaan järjestivät sen niin, että ihmiset voisivat olla riittävän kelvollisia ja voisivat saada kunnian pitää hallussaan pappeutta ja liittyä suureen miesten armeijaan, joka on välttämätön taivaallisen Isämme iankaikkisten tarkoitusten toteuttamiseksi, ihmisen – koko ihmiskunnan – kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän toteuttamiseksi? Kuinka mahtava joukko se onkaan!
Muutama vuosi sen jälkeen kun minut oli kastettu ja olin tutustunut paremmin joihinkin kirkon tehtäviin, minut asetettiin Aaronin pappeuteen. Isäni, joka oli kastanut minut, oli sillä välin kuollut sydänkohtaukseen, joten piispa antoi minulle Aaronin pappeuden ja asetti minut diakonin virkaan. Muistan, että kun hän antoi minulle pappeuden, minulla oli ihana tunne siitä, että nyt minulla oli tehtäviä ja että olisin vastuullinen omista teoistani ja että minulla olisi asioita, joita minun pitäisi oppia edistyessäni elämässäni. Minulla oli erityinen tunne siitä, että nyt olin vähän erilainen, etten enää olisi aivan samanlainen kuin ystäväni, joilla ei ollut pappeutta, tai ihmiset, joita maailmassa tapaa. Minulla oli nyt joitakin velvollisuuksia, asioita, joita oppisimme sunnuntaisin kirkossa istuessamme hiilikamiinan ympärillä kokouspaikan pohjakerroksessa.
Lauantaisin meillä oli tapana siivota kirkko, täyttää hiiliämpärit ja huolehtia siitä, että rakennus olisi valmiina sunnuntain kokouksia varten. Meillä oli tehtävänä vähäisempään pappeuteen liittyviä asioita, seurakunnan kaikkia ajallisia asioita – paastouhrien keräämistä ja asioiden toimittelemista piispalle. Hän ja muut johtajat opettivat meille asioita, jotka koskivat Aaronin pappeutta ja diakonin virkaa, sitten opettajan virkaa ja sitten tietenkin papin virkaa sitä mukaa kuin edistyimme pappeudessa. Minusta tuntui, että ymmärrykseni kehittyi, sain näkemystä tehtävästä työstä ja että minulla itselläni oli tiettyjä tehtäviä, vaikka olinkin vain nuori poika pienestä maaseutukaupungista. Se tuntui jotenkin hyvin tärkeältä.
Kun olin 11-vuotias, isäni kuoli, ja hänen hautajaisissaan minua kosketti kovasti se, kun kuulin ihmisten puhuvan siitä, kuinka ystävällinen mies isäni oli ollut. Kun arkku hautausmaalla laskettiin alas hautaan ja ihmiset alkoivat heittää lapiolla maata arkun päälle, seisoin katsellen ja ajatellen, että isä oli minun sankarini, ja mietin, miten minun nyt kävisi, kun olin menettänyt isäni. Näin hyvien miesten käyttävän pappeutta ja tekevän oikein – samojen miesten, jotka olivat auttaneet haudan kaivamisessa ja asioista huolehtimisessa – ja näin erään hyvän miehen työntävän viiden dollarin setelin takaisin äitini käteen tämän tarjotessa hänelle vähän rahaa haudan kaivamisesta. Hän antoi rahan takaisin äidilleni ja sanoi: ”Ei, pidä sinä se, koska tarvitset sitä kyllä myöhemmin.”
Niinpä haluaisin ilmaista teille kaikille tänään koolla oleville – eikö olekin mielenkiintoista, että viisaudessaan taivaallinen Isämme ja Hänen Poikansa järjestivät kaikki nämä asiat Aaronin pappeudessa ja Melkisedekin pappeudessa niin, että vähäisemmässä pappeudessa me opimme tekemään ajallisia töitä? Meillä on ajallisia tehtäviä, opimme nöyrällä ja yksinkertaisella tavalla niitä asioita, jotka täytyy tehdä. Tämä opettaa meille palvelemista ja Herran käskyjen mukaan elämistä, valmistaa meitä niin, että jonakin päivänä edistymme Melkisedekin pappeuteen ja kaikkeen sen myötä tulevaan majesteettisuuteen ja iankaikkiseen kirkkauteen.
Nuo Aaronin pappeuden vuodet olivat mielenkiintoisia vuosia elämässäni. Opin aina uusia asioita ja sain aina hieman laajemman käsityksen ja tunteen evankeliumista ja tehtävästämme viedä tämä sanoma koko maailmaan. Samalla opimme toimimaan muiden ihmisten kanssa. Toisinaan meistä tuntuu, etteivät ihmiset ehkä hyväksy meitä, koska meillä on korkeammat tasovaatimukset. On asioita, joita me emme tee. Meillä on viisauden sana, joka auttaa meitä elämään terveellisempää elämää, sellaista elämää, joka edistää kasvamistamme miehuullisuuteen; noudattamaan niitä tasovaatimuksia ja ihanteita ja elämäntapaa, joita useimmat ihmiset maailmassa haluaisivat. Huomasin, että jos elää niin kuin pitäisikin, ihmiset huomaavat sen, ja uskonkäsityksemme tekevät heihin vaikutuksen, ja silloin voimme vaikuttaa muiden ihmisten elämään. Kun he huomaavat, ettei heidän tarvitse langeta tupakoimiseen tai juomiseen tai marijuanaan, aineisiin, joilla on niin negatiivinen vaikutus maailmaan, niin se tosiseikka, että emme harrasta niitä, vaikuttaa ihmisiin.
Tasovaatimustenne noudattaminen tekee teistä kelvollisia solmimaan avioliiton temppelissä. Tämä on muuten kirkon 173. vuosikonferenssi, ja aivan sivumennen mainiten vaimoni ja minä olemme olleet naimisissa 73 vuotta. Joten sinä vuonna, jolloin me menimme naimisiin, kirkko piti 100. vuosikonferenssin. Muistan, että pidellessäni Rubyn kättä temppelin alttarilla – kuunnellessani sinetöintitoimituksen sanoja – minulla oli sydämessäni erityisen hyvä tunne, ei ainoastaan toimituksen pyhyydestä vaan myös vastuusta elää siten kuin minun pitäisi, huolehtia Rubysta ja lapsistamme ja sitten lastenlapsistamme ja sitten muista sen jälkeisistä sukupolvista. Päätin lujasti olla esimerkkinä siitä, kuinka voi elää pappeutta ja avioliittoa kunnioittaen.
Tänä iltana kun me pappeudenhaltijat olemme koolla, ajatelkaapa sitä vastuuta, joka meillä jokaisella on, kun ajattelemme sitä, mitä tässä maailmassa täytyy tapahtua – todennäköisesti uusia asioita, joista emme nykyään ole tietoisia – sen jälkeen kun tämä sota on ohi ja asiat on pantu jälleen oikealle tolalle. Meillä on hyvin paljon tehtävää. Jotta voimme tehdä sen, meidän täytyy olla meillä olevan pappeuden arvoisia, jotta voimme omalta osaltamme viedä kirkkoa eteenpäin, kenties laajemmalla tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Millainen päivä se tuleekaan olemaan!
Vuosia sitten kun toisen maailmansodan aikana olin laivastossa, sain ohjeen ilmoittautua laivaston päämajassa Pearl Harborissa. Perheeni vei minut San Franciscon lahdessa sijaitsevalle Treasure Island -saarelle, jossa nousin vanhaan lentoveneeseen, jota kutsuttiin nimellä Pan-American Clipper. Koneessa matkusti joitakin korkea-arvoisia lääkintäupseereja, jotka olivat menossa valmistelemaan ja perustamaan lääkintäasemaa, koska Tarawassa taisteltaisiin muutaman viikon kuluessa. Sotilasarvoni vuoksi minut määrättiin nukkumaan makuupussissa koneen peräosassa, jossa saatoin nähdä oikean puolen moottorit lentäessämme yli San Franciscon, joka oli sodan vuoksi pimennetty. Oli pilkkopimeää lentäessämme Tyynellemerelle, ja luulin, että tuon vanhan lentoveneen oikean puolen moottori oli tulessa. En pystynyt nukkumaan, kun vahdin sitä koko lennon ajan.
Tuon unettoman yön aikana pohdin omaa elämääni ja sitä, olenko elänyt niiden mahdollisuuksien arvoisella tavalla, joita minulle suotaisiin, ja sen vastuun mukaisesti, joka minulla oli Melkisedekin pappeuden haltijana – vastuu olla esimerkkinä ja elää niin kuin minun pitäisi, jotta voisin täyttää ne tehtävät, joihin minut saatettaisiin kutsua. Sinä unettomana yönä tarkastelin itseäni ja asenteitani pohtien sitä, teinkö kaiken voitavani. Vaikka olinkin aina ottanut vastaan kirkon tehtäväni, mietin, täytinkö ne koko sydämestäni, väkevyydestäni, mielestäni ja sielustani ja elinkö sen vastuullisen tehtävän mukaisesti, sen siunauksen mukaisesti, jonka olin saanut Melkisedekin pappeuden haltijana, ja sen mukaisesti, mitä odotettaisiin meiltä kaikilta, jotka olemme saaneet tämän siunauksen.
Kun muistelen sitä unetonta yötä, kiitän Herraa Hänen siunauksistaan tänä päivänä sekä kaikesta siitä, missä minulla on ollut tilaisuus olla mukana. Pyrin aina elämään täysin evankeliumin mukaan, tekemään kaiken, mihin minut kutsutaan, koko sydämestäni, väkevyydestäni, mielestäni ja voimastani, täyttämään minkä tahansa tehtävän, joka eteeni saattaa tulla, jotta voin olla kelvollinen tekemään sen, mitä minulta saatetaankin pyytää jonakin päivänä.
Tänä iltana kun osoitamme kunnioitusta pappeutta kohtaan – te nuoret pappeudenhaltijat, päättäkää elää niin kuin teidän pitäisikin. Älkää sekaantuko niihin tyhmiin asioihin, joita maailmassa harrastetaan, vaan pitäkää mielessänne se, mitä teille on annettu. Toistan jälleen, pappeus on voima ja valtuus, jonka meidän taivaallinen Isämme on antanut ihmisille. Sen valtuus ja majesteettisuus ovat käsityskykymme ulottumattomissa.
Lausun teille todistukseni siitä, että tämä työ on totta. Olen iloinen siitä, että elämäni iltahämärässä voin seistä ja todistaa evankeliumin totuudesta, kuten olen todistanut siitä kaikkina elämäni päivinä kasteestani lähtien aina tähän päivään saakka. Rakastan Herraa. Rakastan taivaallista Isäämme ja tätä työtä. Todistan tämän työn totuudesta.
Ja te kaikki pappeudenhaltijat – eläkää niin kuin teidän pitäisikin. Me olemme erilaisia, eikä teidän ole hyvä olla samanlaisia kuin kaikki muut, koska teillä on Jumalan pappeus, johon liittyy suurenmoisia lupauksia ja siunauksia sekä odotuksia teidän suhteenne.
Tämä työ on totta. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.