Ensimmäinen näky – Isä ja Poika ilmestyvät Joseph Smithille

”Näin kahden Persoonan, joiden hohdetta ja kirkkautta on mahdoton kuvata, seisovan yläpuolellani ilmassa. Toinen heistä puhui minulle kutsuen minua nimeltä ja sanoi osoittaen toista: Tämä on minun rakas Poikani. Kuule häntä!”

Joseph Smithin elämänvaiheita

Jeesuksen Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen luopumus levisi vähitellen laajalle. Vapahtajan apostolit torjuttiin ja surmattiin, Hänen opetuksiaan vääristeltiin, ja Jumalan pappeus otettiin pois maan päältä. Muinainen profeetta Aamos oli ennustanut luopumuksen ja hengellisen pimeyden ajasta: ”Koittaa aika – sanoo Herra Jumala – jolloin minä lähetän maahan nälän. En leivän nälkää, en veden janoa, vaan Herran sanan kuulemisen nälän. Ihmiset hoippuvat mereltä merelle, pohjoisesta itään he harhailevat etsimässä Herran sanaa, mutta eivät löydä.” (Aam. 8:11–12.)

Yksi maan päältä kadonnutta Herran sanaa etsineistä oli Joseph Smith, nuori mies, joka asui vuonna 1820 Palmyran maaseudulla New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Joseph oli vahva ja toimelias nuorukainen, jolla oli vaalea iho, vaaleanruskeat hiukset ja siniset silmät. Hän oli viides Joseph Smith vanhemman ja Lucy Mack Smithin perheen yhdestätoista lapsesta. Hän teki pitkää päivää auttaen isäänsä ja vanhempia veljiään kaatamaan puita ja kylvämään viljaa perheensä sankkaa metsää kasvavalla 40 hehtaarin maatilalla. Äitinsä kertoman mukaan hän oli ”huomattavan hiljainen, myönteinen lapsi”¹, joka oli ”paljon taipuvaisempi mietiskelyyn ja syvälliseen tutkimiseen” kuin muut sisaruksensa². Nuori Joseph teki työtä auttaakseen perheen elättämisessä ja sai sen vuoksi käydä vain sen verran koulua, että oppi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan.

Tuohon aikaan uskonnollisen innostuksen henki valtasi läntisen New Yorkin alueen, missä Smithin perhe asui. Monien muiden tavoin Smithit osallistuivat kristillisten kirkkokuntien herätyskokouksiin alueella. Vaikka muutamat hänen perheensä jäsenistä liittyivät yhteen kirkoista, Joseph ei liittynyt. Myöhemmin hän kirjoitti tästä ajasta:

”Mieltäni alkoivat vakavasti askarruttaa tärkeääkin tärkeämmät huolet kuolemattoman sieluni hyvinvoinnista, mikä sai minut tutkimaan pyhiä kirjoituksia, sillä uskoin, kuten minulle oli opetettu, että niissä oli Jumalan sanaa. Niinpä niiden puoleen kääntymiseni ja läheinen tuttavuuteni eri kirkkokuntiin kuuluvien kanssa saivat minut ihmettelemään tavattomasti, sillä huomasin, etteivät he kunnioittaneet uskonjulistustaan pyhällä vaelluksella ja jumalisella puheella, jotka olisivat pitäneet yhtä sen kanssa, mitä löysin tuosta pyhien kirjoitusten kokoelmasta. Se murehdutti sieluani.

Niinpä tutkistelin – – sydämessäni monia ihmiskunnan tilaa koskevia asioita, kiistoja ja riitoja, jumalattomuutta ja iljetyksiä sekä pimeyttä, joka vallitsi ihmismielissä. Mieleni tuli tavattoman levottomaksi, sillä tulin vakuuttuneeksi synneistäni, ja tutkimalla pyhiä kirjoituksia käsitin, etteivät ihmiset tulleet Herran luokse vaan että he olivat luopuneet todesta ja elävästä uskosta. Eikä ollut mitään yhteisöä eikä kirkkokuntaa, joka olisi rakentanut Jeesuksen Kristuksen evankeliumin varaan sellaisena kuin se on Uudessa testamentissa. Ja minua murehduttivat omat syntini ja maailman synnit.”³

Totuuden etsintä johti nuoren Joseph Smithin lehtoon pyytämään Jumalalta tarvitsemaansa viisautta. Vastauksena hänen rukoukseensa hänelle ilmestyivät taivaallinen Isä ja Jeesus Kristus avaten tien evankeliumin palautukselle myöhempinä aikoina. Tämä ihmeellinen tapahtuma on merkitty muistiin Joseph Smithin yksinkertaisin mutta kaunopuheisin sanoin.

Joseph Smithin opetuksia

Joseph Smithin totuuden etsintä opettaa, että ilmoitusta voi saada tutkimalla pyhiä kirjoituksia ja rukoilemalla vilpittömästi.

JS–H 5, 7–13: ”Asuinpaikkakunnallamme ilmeni tavatonta kuohuntaa uskonnon asioissa. Se alkoi metodisteista mutta tuli pian yleiseksi kaikkien lahkojen keskuudessa tuolla seutukunnalla. Tosiaankin, se näytti koskettaneen koko aluetta; ja ihmisiä liittyi suurin joukoin eri uskonnollisiin ryhmiin, jotka saivat aikaan suurta kuohuntaa ja hajaannusta ihmisten keskuudessa toisten huutaessa: ’Katso, täällä!’ ja toisten: ’Katso, tuolla!’ Jotkut kiistelivät metodistisen uskon puolesta, jotkut presbyteerisen ja jotkut baptistisen. – –

Olin näihin aikoihin viidennellätoista vuodellani. Isäni perhe oli kääntynyt presbyteeriseen uskoon, ja neljä siitä liittyi tuohon kirkkoon, nimittäin äitini Lucy, veljeni Hyrum ja Samuel Harrison sekä sisareni Sophronia.

Tämän suuren kuohunnan aikana pohdin asioita mielessäni vakavasti ja sangen levottomana; mutta vaikka tuntemukseni olivat syvällisiä ja usein kipeitä, pysyttelin kuitenkin loitolla kaikista näistä ryhmäkunnista, vaikka kävin niiden kunkin kokouksissa niin usein kuin tilaisuus tarjoutui. Ajan mittaan aloin taipua mielessäni jonkin verran metodistilahkon suuntaan ja tunsin hieman halua liittyä siihen, mutta niin suuri oli sekasorto ja kiista eri kirkkokuntien kesken, että sellaisen nuoren henkilön kuin minä olin, ja niin ihmisiä ja asioita tuntemattoman, oli mahdotonta päästä mihinkään varmaan tulokseen siitä, kuka oli oikeassa, kuka väärässä.

Mieleni oli toisinaan sangen kiihtynyt, huuto ja melske oli niin kovaa ja alituista. Presbyteerit olivat mitä päättäväisimmin baptisteja ja metodisteja vastaan ja käyttivät kaikki niin älyn- kuin viisastelunlahjansakin näiden erheiden osoittamiseksi tai ainakin saadakseen ihmiset ajattelemaan, että ne olivat väärässä. Toisaalta baptistit ja metodistit puolestaan olivat yhtä kiivaita pyrkimyksessään osoittaa omat opinkappaleensa oikeiksi ja kaikki muut vääriksi.

Tämän sanasodan ja mielipidetemmellyksen keskellä sanoin usein itselleni: Mitä on tehtävissä? Mitkä näistä kaikista ryhmäkunnista ovat oikeassa, vai ovatko ne peräti kaikki väärässä? Jos jokin niistä on oikeassa, mikä se on ja kuinka saan tietää siitä?

Kamppaillessani äärettömissä vaikeuksissa, jotka nämä uskonkiihkoilijoiden ryhmäkunnat olivat riitelyllään saaneet aikaan, luin eräänä päivänä Jaakobin kirjettä, ensimmäistä lukua ja viidettä jaetta, jossa lukee: Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta.

Milloinkaan ei mikään kirjoitusten kohta ole tullut voimallisemmin ihmissydämeen kuin tämä silloin minun sydämeeni. Se tuntui käyvän hyvin voimakkaana sydämeni jokaiseen tunteeseen. Mietin sitä yhä uudestaan tietäen, että jos joku ihminen tarvitsi viisautta Jumalalta, niin minä, sillä en tiennyt, mitä tehdä, ja ellen saisi enemmän viisautta kuin minulla silloin oli, en koskaan saisikaan tietää, sillä eri lahkojen uskonnonopettajat ymmärsivät samat kirjoitusten kohdat niin eri tavoin, että se hävitti kaiken luottamuksen kysymyksen ratkaisemiseen Raamattuun vetoamalla.

Lopulta päädyin siihen tulokseen, että joko minun oli jäätävä pimeyteen ja ymmälle tai sitten minun oli tehtävä, niin kuin Jaakob neuvoo, eli pyydettävä Jumalalta. Lopulta päätin pyytää Jumalalta päätellen, että jos hän antaa viisautta niille, joilta puuttuu viisautta, ja antaa auliisti ja soimaamatta, minä saattaisin uskaltaa.”⁴

Joseph Smith vapautui kaiken vanhurskauden vihollisen voimasta.

JS–H 14–16: ”Niinpä tämän päätökseni mukaan pyytää Jumalalta vetäydyin metsään yrittämään. Se oli kauniin, kirkkaan päivän aamuna aikaisin keväällä tuhatkahdeksansataakaksikymmentä. Yritin sitä ensimmäisen kerran elämässäni, sillä kaikkien huolieni keskellä en ollut vielä milloinkaan siihen mennessä yrittänyt rukoilla ääneen.

Vetäydyttyäni paikalle, jonne olin edeltä käsin aikonut mennä, katsottuani ympärilleni ja havaittuani olevani yksin polvistuin maahan ja aloin esittää sydämeni toiveita Jumalalle. Olin tuskin tehnyt niin, kun minuun kävi heti käsiksi jokin voima, joka valtasi minut kokonaan ja jolla oli sellainen hämmästyttävä vaikutus minuun, että se kahlitsi kieleni, niin etten voinut puhua. Synkkä pimeys tiheni ympärilläni, ja minusta tuntui hetken kuin olisin ollut tuomittu äkilliseen tuhoon.

Mutta ponnistaessani kaikki voimani Jumalan avuksi huutamiseen, jotta hän vapauttaisi minut tämän vihollisen vallasta, joka oli käynyt minuun käsiksi, ja juuri sinä hetkenä, jona olin valmis vaipumaan epätoivoon ja antautumassa turmioon – eikä mihinkään kuviteltuun perikatoon vaan jonkun todellisen näkymättömästä maailmasta olevan olennon valtaan, olennon, jolla oli sellainen ihmeellinen voima, jollaista en ollut milloinkaan ennen tuntenut missään olennossa – juuri tämän suuren hädän hetkellä minä näin valopatsaan aivan pääni yläpuolella, aurinkoa kirkkaamman, ja se laskeutui vähitellen, kunnes se lankesi minuun.”⁵

Taivaallinen Isä ja Jeesus Kristus ilmestyivät Josephille vastauksena hänen nöyrään rukoukseensa.

JS–H 17–20: ”Heti sen ilmestyessä havaitsin itseni vapautetuksi minua kahlehtineesta vihollisesta. Valon levätessä päälläni minä näin kahden Persoonan, joiden hohdetta ja kirkkautta on mahdoton kuvata, seisovan yläpuolellani ilmassa. Toinen heistä puhui minulle kutsuen minua nimeltä ja sanoi osoittaen toista: Tämä on minun rakas Poikani. Kuule häntä!

Aikomuksenani mennessäni kysymään Herralta oli saada tietää, mikä kaikista lahkoista oli oikeassa, jotta tietäisin, mihin liittyä. Sen tähden, heti kun hallitsin itseni, niin että pystyin puhumaan, kysyin Persoonilta, jotka seisoivat yläpuolellani valossa, mikä kaikista lahkoista oli oikeassa (sillä tähän mennessä mieleeni ei ollut tullut, että kaikki olisivat väärässä) ja mihin minun piti liittyä.

Minulle vastattiin, etten saanut liittyä yhteenkään niistä, sillä ne olivat kaikki väärässä; ja minulle puhuva Persoona sanoi, että kaikki niiden uskontunnustukset olivat iljettäviä hänen silmissään, että nämä julistajat olivat kaikki turmeltuneita, että ’he lähestyvät minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana; he opettavat oppeina ihmiskäskyjä, ja he ovat ulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman’.

Jälleen hän kielsi minua liittymästä mihinkään niistä; ja hän sanoi minulle monia muita asioita, joita en voi kirjoittaa tällä kertaa. Kun toinnuin ennalleni, havaitsin makaavani selälläni katsellen ylös taivaalle. Kun valo oli poistunut, olin voimaton; mutta toivuin pian jonkin verran ja menin kotiin. Ja kun nojasin takkaan, äiti kysyi, mikä minua vaivasi. Vastasin: ’Älä huoli, kaikki on hyvin – voin aivan hyvin.’ Sitten sanoin äidilleni: ’Olen saanut tietää omalta osaltani, että presbyteriaanisuus ei ole totta.’ Näyttää siltä kuin vastustaja olisi tiennyt sangen varhaisessa vaiheessa elämääni, että minun oli määrä osoittautua hänen valtakuntansa häiritsijäksi ja kiusaksi; minkäpä muun vuoksi pimeyden vallat olisivat yhdistyneet minua vastaan? Miksi vastustus ja vaino, joka nousi minua vastaan melkeinpä lapsuudessani?”⁶

Kun todistuksemme on vahva, vaino ei voi saada meitä kieltämään sitä, minkä tiedämme olevan totta.

JS–H 21–26: ”Muutaman päivän kuluttua siitä, kun olin saanut tämän näyn, satuin erään metodistisaarnaajan seuraan, joka oli sangen toimelias edellä mainitussa uskonnollisessa kuohunnassa; ja keskustellessani hänen kanssaan uskonnon asioista käytin hyväksi tilaisuutta kertoa hänelle saamastani näystä. Hämmästyin suuresti hänen käyttäytymistään; hän ei suhtautunut kertomaani ainoastaan kevyesti vaan sangen halveksuvasti ja sanoi sen kaiken olevan Perkeleestä, ettei näinä aikoina ollut mitään sellaista kuin näyt ja ilmoitukset, että kaikki sellainen oli lakannut apostolien mukana ja ettei niitä enää koskaan tulisi olemaankaan.

Havaitsin kuitenkin pian, että kertomani oli herättänyt sangen paljon ennakkoluuloa minua vastaan uskonnon julistajien keskuudessa ja oli aiheena suureen vainoon, joka yhä yltyi; ja vaikka olin tuntematon poika, iältäni vasta neljäntoista ja viidentoista vuoden välillä, ja oloni elämässä sellaiset, että ne tekivät pojan merkityksettömäksi maailmassa, kuitenkin korkeassa asemassa olevat miehet kiinnittivät minuun riittävästi huomiota kiihottaakseen yleisen mielipiteen minua vastaan ja herättääkseen katkeran vainon; ja tämä oli yleistä kaikkien lahkojen keskuudessa – kaikki liittyivät yhteen vainotakseen minua.

Se sai minut silloin ja on saanut monesti sen jälkeenkin pohtimaan vakavasti, kuinka perin outoa oli, että tuntematonta poikaa, iältään vähän yli neljätoistavuotiasta, ja myös sellaista poikaa, jonka osana oli välttämättä hankkia niukka toimeentulonsa jokapäiväisellä työllään, pidettäisiin riittävän tärkeänä henkilönä kiinnittämään aikakauden suosituimpien lahkojen mahtimiesten huomio itseensä ja sellaisella tavalla, joka herätti heissä mitä katkerimman vainon ja herjan hengen. Mutta outoa tai ei, niin oli, ja se oli minulle usein suuren surun aiheena.

Mutta tosiasia kuitenkin oli, että olin nähnyt näyn. Olen ajatellut sen jälkeen, että minusta tuntui melkein samalta kuin Paavalista, kun hän puolustautui kuningas Agrippan edessä ja kertoi näystä, jonka hän sai, kun hän näki valon ja kuuli äänen; mutta kuitenkin vain muutama uskoi häntä; toiset sanoivat häntä epärehelliseksi, toiset sanoivat häntä hulluksi; ja häntä pilkattiin ja herjattiin. Mutta kaikki tämä ei muuttanut hänen näkynsä todellisuutta. Hän oli nähnyt näyn, hän tiesi nähneensä, eikä kaikki vaino taivaan alla voinut sitä muuksi muuttaa; ja vaikka häntä vainottaisiin kuolemaan saakka, kuitenkin hän tiesi ja tietäisi viimeiseen hengenvetoonsa asti, että hän oli sekä nähnyt valon että kuullut äänen puhuvan hänelle, eikä koko maailma voinut saada häntä ajattelemaan tai uskomaan toisin.

Niin oli minunkin laitani. Olin tosiaankin nähnyt valon, ja tuon valon keskellä näin kaksi Persoonaa, ja he todella puhuivat minulle; ja vaikka minua vihattiin ja vainottiin siksi, että olin sanonut nähneeni näyn, se oli kuitenkin totta; ja kun minua vainottiin ja herjattiin ja minusta puhuttiin valheellisesti kaikkea pahaa, koska sellaista väitin, jouduin sanomaan sydämessäni: Miksi vainota minua totuuden kertomisen tähden? Olen todella nähnyt näyn; ja mikä minä olen vastustamaan Jumalaa, ja miksi maailma aikoo saada minut kieltämään sen, mitä olen todella nähnyt? Sillä minä olin nähnyt näyn; tiesin sen, ja minä tiesin, että Jumala tiesi sen, enkä voinut sitä kieltää enkä uskaltanutkaan sitä tehdä; joka tapauksessa tiesin, että niin tehdessäni rikkoisin Jumalaa vastaan ja joutuisin tuomion alaiseksi.

Olin nyt saanut mieleni tyydytetyksi, mitä tulee lahkojen maailmaan – ettei minun pitänyt liittyä mihinkään niistä, vaan että minun oli oltava edelleen niin kuin olin, kunnes saisin lisää ohjeita. Olin havainnut todeksi Jaakobin todistuksen – että se, jolta puuttuu viisautta, saisi pyytää Jumalalta, niin hänelle annettaisiin eikä häntä soimattaisi.”⁷

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Harkitse näitä ideoita, kun tutkit lukua tai valmistaudut opettamaan. Katso lisää apua sivuilta V–XI.

Käy läpi sivut 29–33. Mieti, kuinka Joseph Smith antaa meille esimerkin, kun me etsimme vastauksia kysymyksiimme. Kun tutkit hänen kertomustaan ensimmäisestä näystä, mitä opit pyhien kirjoitusten lukemisesta? Entä pohtimisesta? Entä rukouksesta?
Käy läpi sivu 34. Mieti niitä totuuksia, jotka Joseph Smith sai tietää Isästä Jumalasta ja Jeesuksesta Kristuksesta saadessaan ensimmäisen näyn. Miksi jokaisella meistä täytyy olla todistus ensimmäisestä näystä?
Kun Joseph kertoi muille ensimmäisestä näystä, monet ihmiset alkoivat suhtautua häneen vihamielisesti ja vainota häntä (s. 35). Mistähän syystä ihmiset reagoivat sillä tavoin? Pohdi Josephin suhtautumista vainoon (s. 35–36). Kuinka me voimme noudattaa hänen esimerkkiään kohdatessamme vainoa tai muita koettelemuksia?
Millaisen vaikutuksen kertomus ensimmäisestä näystä teki sinuun, kun kuulit siitä ensimmäisen kerran? Mikä vaikutus sillä on ollut sinuun sen jälkeen? Millä tavoin sinua on vahvistettu, kun olet tutkinut kertomusta jälleen tästä luvusta?

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia: Jes. 29:13–14; Joel 3:1–2; Aam. 3:7; Morm. 9:7–9.