2008
Koetus
Marraskuu 2008


Koetus

Eivät väkijoukkojen ahdistelut eikä armeija pystyneet kääntämään pyhiä pois siitä, minkä nämä tiesivät olevan totta.

Kuva
Boyd K. Packer

Tarkoituksenani on osoittaa, että levottomina aikoina Herra on aina valmistanut turvallisen tien eteenpäin. Me elämme niitä ”vaikeita aikoja”, joiden apostoli Paavali profetoi koittavan viimeisinä päivinä.1 Jos aiomme olla turvassa yksilöinä ja perheinä sekä lujia kirkkona, se tapahtuu ”noudattamalla evankeliumin lakeja ja toimituksia”2.

Heinäkuun 24. päivänä 1849 pyhät olivat olleet laaksossa päivälleen kaksi vuotta. He olivat vihdoinkin vapaita vuosikausia kestäneeltä ahdistelulta ja vainolta. Se edellytti suurta juhlaa.

Vasta muutama vuosi aikaisemmin profeetta Joseph Smith oli kärsinyt kuukausia kauhistavissa oloissa Libertyn vankilassa samalla kun väkivaltaiset joukot ajoivat pyhät kodeistaan. Sanat liberty (’vapaus’) ja jail (’vankila’) eivät sovi yhteen kovinkaan hyvin.

Joseph Smith huusi:

”Oi Jumala, missä olet, ja missä on maja, joka kätkee piilopaikkasi?

Kuinka kauan kätesi viipyy ja silmäsi, niin, puhdas silmäsi katsoo iankaikkisista taivaista kansasi ja palvelijoidesi kohtaamaa vääryyttä ja heidän huutonsa tunkeutuvat sinun korvaasi?”3

Profeetta Joseph Smith oli aikaisemmin etsinyt ohjausta, ja Herra kehotti pyhiä hakemaan hyvitystä tuomareilta, kuvernööriltä ja sitten presidentiltä.4

Heidän vetoomuksensa tuomareille eivät tuottaneet tulosta. Elämänsä aikana Joseph Smith haastettiin yli 200 kertaa oikeuteen kaikenlaisten tekaistujen syytteiden perusteella. Häntä ei koskaan tuomittu syylliseksi.

Kun pyhät hakivat hyvitystä Missourin kuvernööri Boggsilta, tämä antoi julistuksen: ”Mormoneja on kohdeltava vihollisina, ja jos osoittautuu välttämättömäksi, on heidät hävitettävä tai karkotettava osavaltiosta yleisen edun vuoksi.”5 Se päästi valloilleen sanoin kuvaamattoman raakuuden ja pahuuden.

Pyhät vetosivat Yhdysvaltain presidentti Martin Van Bureniin, joka sanoi heille: ”Asianne on oikea, mutta en voi tehdä mitään hyväksenne.”6

Luen viimeiset kappaleet pyhien kolmannesta vetoomuksesta Yhdysvaltain kongressille:

”Teille esitettävän anomuksen kirjoittajien koettelemukset ovat jo olleet musertavia, liian suuria ihmissuvulle, liian suuria Amerikan kansalaisille kestettäviksi valittamatta. Nämä monet vuodet olemme huokailleet sorron ja hirmuvallan rautakouran alla. Omaisuuttamme on ryöstetty kahden miljoonan dollarin arvosta. Meitä on jahdattu kuin metsän petoja. Olemme nähneet, kuinka vainoojamme ovat teurastaneet sekä iäkkäitä vapaussodassa taistelleita isiämme että viattomia lapsiamme. Olemme nähneet, kuinka Amerikan kansalaisten kauniita tyttäriä on loukattu ja pahoinpidelty mitä epäinhimillisin tavoin, ja lopuksi olemme nähneet, kuinka viisitoistatuhatta sielua – miehiä, naisia ja lapsia – on asevoimin ajettu pyhistä kodeistaan ja kotiliettensä äärestä talven ankariin oloihin, rutiköyhinä ja turvattomina muukalaisten maahan. Kaikissa näissä koettelevissa oloissa me anoen ojennamme kätemme kohti kansakuntamme korkeimpia neuvostoja ja vetoamme nöyrästi suuren ja vapaan kansan loistaviin senaattoreihin ja edustajainhuoneen jäseniin saadaksemme hyvitystä ja turvaa.

Kuulkaa! Oi, kuulkaa niiden monien tuhansien Amerikan kansalaisten anova ääni, jotka nyt huokailevat maanpaossa – –! Kuulkaa! Oi, kuulkaa niiden leskien ja orpojen itkuiset ja katkerat valitukset, joiden aviomiehet ja isät on surmattu julmasti marttyyreina maassa, jossa uljas kotka – – liitää! Älköön tulko kirjoitetuksi muistiin kansojen arkistoihin, että – – maanpakolaiset, jotka anoivat turvaa ja hyvitystä teidän käsistänne, anoivat sitä turhaan. Teidän vallassanne on säästää meidät, meidän vaimomme ja meidän lapsemme Missourin veristen tapahtumien toistumiselta ja siten suuresti lievittää vainotun ja vääryyttä kokeneen kansan pelkoa. Tätä teiltä anovat jatkuvasti rukoilevat.”7

Sääliä ei tunnettu, vaan heidät käännytettiin pois.

Vuonna 1844 ollessaan Illinoisin kuvernöörin Thomas Fordin virallisessa suojelussa profeetta Joseph Smith ja hänen veljensä Hyrum ammuttiin kuoliaaksi Carthagen vankilassa. Sanat eivät riitä ilmaisemaan sitä raakuutta ja kärsimystä, jota pyhät olivat kestäneet.

Vapauduttuaan vihdoin ahdistelusta he suunnittelivat juhlaa tuolle heinäkuun 24. päivälle 1849.8

Kaikki, mitä pyhät omistivat, tuotiin käsikärryillä tai katetuilla vankkureilla tuhannen mailin (1 600 kilometrin) matka erämaan halki. Kestäisi vielä 20 vuotta ennen kuin rautatie ulottuisi Salt Lake Cityyn asti. Aloittaen järjestelyt miltei tyhjin käsin he päättivät, että juhlasta muodostuisi heidän tunteidensa suuri ilmaus.

He rakensivat temppeliaukiolle katoksen. He pystyttivät 104 jalkaa (32 m) korkean lipputangon. He tekivät valtavan, 65 jalkaa (20 m) pitkän liittovaltion lipun ja nostivat sen liehumaan tähän vapauden salkoon.

Saattaa tuntua hämmentävältä, miltei mahdottomalta uskoa, että tämän ensimmäisen juhlansa teemaksi pyhät valitsivat isänmaallisuuden ja uskollisuuden sille samalle hallitukselle, joka oli torjunut heidät eikä ollut auttanut heitä. Mitä he ovat mahtaneet ajatella? Jos pystytte ymmärtämään syyn tähän, te ymmärrätte Kristuksen opetusten voiman.

Pyhien torvisoittokunta soitti samalla kun presidentti Brigham Young johti suuren kulkueen temppeliaukiolle. Häntä seurasivat kaksitoista apostolia ja seitsenkymmenet.

Sitten tuli 24 nuorta miestä yllään valkoiset housut, musta takki, oikealla olallaan valkoinen huivi, päässään kruunu tai seppele ja miekka tupessa vasemmalla kupeellaan. Ja voitteko kuvitella – oikeassa kädessään jokainen kantoi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen ja perustuslain kopiota. Yksi niistä nuorista miehistä luki itsenäisyysjulistuksen.

Seuraavaksi tuli 24 nuorta naista yllään valkoinen puku, oikealla olallaan sininen huivi ja hiuksissaan valkoisia ruusuja. Jokainen kantoi Raamattua ja Mormonin kirjaa.

Lähes yhtä hämmästyttävää – kuin heidän teemaksi valitsemansa isänmaallisuus – oli se, mitä tuli seuraavaksi: 24 iäkästä herraa, joita johti patriarkka Isaac Morley. Heidät tunnettiin hopeanharmaina – kaikki olivat 60-vuotiaita tai vanhempia. Jokainen kantoi punaiseksi maalattua salkoa, jonka huipulla liehui valkoinen nauha. Yksi kantoi tähtilippua. Nämä miehet olivat vertauskuvana pappeudesta, joka oli ”ollut alusta asti, ennen kuin maailma oli”9 ja joka oli palautettu tänä taloudenhoitokautena.

Pyhät tiesivät Herran käskeneen heitä, että heidän tulee olla alamaisia ”kuninkaille, presidenteille, hallitsijoille ja hallitusmiehille – – ja että tulee noudattaa, kunnioittaa ja ylläpitää lakia”.10 Tuo silloin ilmoitettu käsky pitää paikkansa nykyään meidän jäsentemme osalta jokaisessa kansakunnassa. Meidän on määrä olla lainkuuliaisia kelpo kansalaisia.

Herra sanoi heille: ”Minä olen säätänyt tämän maan perustuslain viisaiden miesten käsillä, jotka minä nostin juuri tätä tarkoitusta varten.”11

Ja eräässä toisessa jakeessa Herra sanoi heille: ”Ei ole oikein, että kukaan olisi toisen orjuudessa.”12 He olivat siten orjuuden vastustajia. Se oli hyvin arka paikka Missourin uudisasukkaille.

Niinpä sinä juhlapäivänä vuonna 1849 ”vanhin Phineas Richards astui esiin niiden 24 iäkkään herran puolesta ja luki heidän uskollisen ja isänmaallisen puheensa”.13 Hän puhui siitä, kuinka heidän oli tarpeen opettaa lapsilleen isänmaallisuutta ja rakastaa ja kunnioittaa vapautta. Kerrottuaan lyhyesti niistä vaaroista, joiden läpi he olivat selvinneet, hän sanoi:

”Veljet ja ystävät, me, jotka olemme eläneet kuusikymmentä vuotta, olemme nähneet Yhdysvaltain hallituksen sen loistossaan ja tiedämme, että kärsimämme hirveät julmuudet ovat olleet lähtöisin turmeltuneesta ja rappeutuneesta hallinnosta, samalla kun ylpeilemämme perustuslaki pysyy muuttumattomana. – –

Samoin kuin me olemme perineet isiltämme vapauden hengen ja isänmaallisuuden palon, niin siirtykööt ne samoin [muuttumattomina] jälkeläisillemme.”14

Luulisi, että ihmisluonnon pakottamana pyhät olisivat pyrkineet kostamaan, mutta heidän keskuudessaan vallitsi jokin ihmisluontoa paljon voimallisempi.

Apostoli Paavali on selittänyt:

”Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla.

– – Meillä on Kristuksen mieli.”15

Tuo Henki määritteli nuo varhaiset kirkon jäsenet Kristuksen seuraajiksi.

Jos voitte ymmärtää kansaa, joka oli niin kärsivällinen, niin suvaitsevainen, niin anteeksiantava ja niin kristillinen sen jälkeen, mitä he olivat kärsineet, olette oivaltaneet, mitä myöhempien aikojen pyhä on. Sen sijaan että olisivat antaneet koston kalvaa itseään, he ankkuroivat itsensä ilmoitukseen. Heidän suuntansa määräytyi niiden opetusten mukaan, jotka yhä ovat Vanhassa ja Uudessa testamentissa, Mormonin kirjassa, Opissa ja liitoissa sekä Kallisarvoisessa helmessä.

Jos voitte ymmärtää, miksi he halusivat juhlia siten kuin he juhlivat, te voitte ymmärtää, miksi me uskomme Herraan Jeesukseen Kristukseen ja evankeliumin periaatteisiin.

Mormonin kirja opettaa: ”Me puhumme Kristuksesta, me riemuitsemme Kristuksessa, me saarnaamme Kristuksesta, me profetoimme Kristuksesta ja me kirjoitamme profetioidemme mukaisesti, jotta lapsemme tietäisivät, mistä lähteestä he voivat odottaa syntiensä anteeksiantoa.”16

Niinpä nykyään näinä oudon vaikeina aikoina Jeesuksen Kristuksen todessa kirkossa17 me opetamme Hänen evankeliuminsa periaatteita ja elämme niiden mukaan.

Kolme asiaa siinä vuoden 1849 muistojuhlassa oli sekä vertauskuvallista että profeetallista: ensiksikin se, että nuoret miehet kantoivat perustuslakia ja itsenäisyysjulistusta, toiseksi se, että jokainen nuori nainen kantoi Raamattua ja Mormonin kirjaa, ja lopuksi se, että iäkkäille miehille – hopeanharmaille – osoitettiin paraatissa kunnioitusta.

Ohjelman jälkeen heillä oli juhla-ateria tilapäispöytien ääressä. Useita satoja kultakuumematkaajia ja 60 intiaania kutsuttiin liittymään heidän seuraansa.

Sitten pyhät palasivat työhön.

Presidentti Young oli sanonut: ”Jos Yhdysvaltain kansa jättää meidät rauhaan kymmeneksi vuodeksi, me emme pyydä heiltä mitään tasoitusta.”18

Tasan kahdeksan vuotta tuon vuoden 1849 juhlan jälkeen pyhät olivat Big Cottonwood -kanjonissa juhlimassa jälleen kerran heinäkuun 24. päivää. Neljä hevosmiestä ratsasti ilmoittamaan, että 2 500 sotilaan vahvuinen armeija oli tasangoilla. Presidentti James Buchanan oli määrännyt eversti Albert Sydney Johnstonin johtaman Yhdysvaltain armeijan kukistamaan olematon mormonikapina.

Pyhät purkivat leirin ja suuntasivat koteihin valmistelemaan puolustustaan. Pakenemisen sijaan presidentti Young julisti tällä kertaa: ”Me emme ole rikkoneet mitään lakia eikä meillä ole siihen mitään aihetta emmekä myöskään aio sitä tehdä, mutta mitä tulee siihen, että jokin kansakunta yrittää tuhota tämän kansan, niin kaikkivaltias Jumala auttakoon minua, he eivät pääse tänne.”19

Isovanhempieni vanhemmat hautasivat yhden lapsen matkan varrelle, kun heidät häädettiin Far Westistä Nauvooseen ja toisen lapsen Winter Quartersissa, kun heidät häädettiin länteen.

Eräs toinen isoisoäitini työnsi teini-ikäisenä käsikärryä pitkin Plattejoen eteläistä rantapengertä. He lauloivat:

Maan Herra meille valmistanut on

Kaukana Lännessä.

Siellä on vainoojamme voimaton,

Herra on kilpenä.20

Joen toisella puolen he saattoivat nähdä auringon kimaltavan armeijan sotilaiden aseissa.21

St. Louisissa isoisoäitini osti pienen emaloidun Amerikan lippu -rintaneulan. Hän käytti sitä puvussaan koko loppuelämänsä.

Eivät väkijoukkojen ahdistelut eikä armeija pystyneet kääntämään pyhiä pois siitä, minkä nämä tiesivät olevan totta. Sopimus neuvoteltiin ja Utahin sota (jota myöhemmin nimitettiin Buchananin kömmähdykseksi) oli ohi.

Meitä ohjaavat samat ilmoitukset ja meitä johtaa profeetta. Kun profeetta Joseph Smith kuoli, toinen otti hänen paikkansa. Seuraantojärjestys jatkuu yhä edelleen.

Puoli vuotta sitten yleiskonferenssissa Thomas S. Monson hyväksyttiin kirkon 16. presidentiksi, vain viisi kuukautta ennen hänen 81-vuotispäiväänsä. Hänen edeltäjänsä oli presidentti Gordon B. Hinckley, joka kuoli 97-vuotiaana.

Kirkon ylimmät johtajat ovat käytännöllisesti katsoen aina vuosikymmenten valmennuksen koulimia.

Presidentti Monson on ihanteellisen sopiva meidän aikamme haasteita varten. Hänen tukenaan on kaksi neuvonantajaa ja kahdentoista apostolin koorumi – kaikki profeettoja, näkijöitä ja ilmoituksensaajia.

Se sama Lusifer, joka syöstiin pois Isämme kasvojen edestä, on yhä työssä. Hän ja häntä seuranneet enkelit häiritsevät Herran työtä ja tuhoavat sen, jos pystyvät.

Mutta me pysymme oikeassa suunnassa. Me ankkuroimme itsemme perheinä ja kirkkona näihin periaatteisiin ja toimituksiin. Mitä tahansa koetuksia edessä onkin – ja niitä tulee olemaan monia – meidän täytyy pysyä uskollisina ja tosina.

Todistan Isästä Jumalasta ja Hänen Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta, että He elävät, että Thomas S. Monson on Jumalan kutsuma profetian kautta.

”Totuuden viiri on pystytetty, yksikään epäpyhä käsi ei voi estää työn etenemistä” (History of the Church, osa 4, s. 540). Tänä päivänä aurinko ei koskaan laske myöhempien aikojen pyhien seurakuntien ylle. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Viitteet

  1. Ks. 2. Tim. 3:1–7.

  2. UK 13.

  3. OL 121:1–2.

  4. Ks. OL 101:86–88.

  5. Perintömme, 1996, s. 47.

  6. Lainaus julkaisussa Eliza R. Snow Smith, Biography and Family Record of Lorenzo Snow, 1884, s. 77.

  7. Lainaus julkaisussa Biography and Family Records of Lorenzo Snow, s. 152–153.

  8. Ks. Biography and Family Records of Lorenzo Snow, s. 95–107.

  9. OL 76:13.

  10. UK 12.

  11. OL 101:80.

  12. OL 101:79.

  13. Biography and Family Records of Lorenzo Snow, s. 100.

  14. Lainaus julkaisussa Biography and Family Records of Lorenzo Snow, s. 102–104.

  15. 1. Kor. 2:14, 16.

  16. 2. Nefi 25:26.

  17. Ks. OL 1:30.

  18. ”Remarks”, Deseret News, 23. syyskuuta 1857, s. 228.

  19. ”Remarks”, s. 228.

  20. MAP-lauluja, 17.

  21. Ks. ”By Handcart to Utah: The Account of C. C. A. Christensen”, Nebraska History, talvi 1985, s. 342.