Kristillinen rohkeus – opetuslapseuden hinta
Kuinka vastaamme meitä moittiville Vapahtajan tavalla
Olemme kokoontuneet yhteen ykseyden hengessä, olemme ottaneet päällemme Jeesuksen Kristuksen nimen, ja me olemme kristittyjä. Voisimme kysyä, miksi sitten, jos me rakastamme Vapahtajaa, joku haluaisi suhtautua meihin kielteisesti tai arvostella meitä?
Äskettäin ryhmä älykkäitä, uskollisia nuoria myöhempien aikojen pyhiä kirjoitti muistiin joitakin mieltään eniten askarruttavia kysymyksiä. Eräs sisar kysyi: ”Miksei kirkko puolustaudu voimakkaammin, kun sitä kohtaan esitetään moitteita?”
Sanoisin hänen kysymykseensä, että yksi kuolevaisuuden suurista koetuksista koittaa silloin, kun se, mihin uskomme, kyseenalaistetaan tai sitä arvostellaan. Sellaisina hetkinä haluamme ehkä vastata hyökkäävästi – ”nostaa nyrkit pystyyn”. Nämä ovat kuitenkin arvokkaita tilaisuuksia tarkastella tilannetta etäämmältä, rukoilla ja seurata Vapahtajan esimerkkiä. Muista, että maailma halveksui Jeesustakin ja hylkäsi Hänet. Ja Lehin näyssä ne, jotka menivät Vapahtajan luokse, kestivät myös pilkkaa ja sormella osoittelua (ks. 1. Nefi 8:27). Opetuslapseni ”ovat saaneet osakseen maailman vihan”, Jeesus sanoi, ”koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu” (Joh. 17:14). Mutta kun me suhtaudumme arvostelijoihimme Vapahtajan tavoin, meistä ei pelkästään tule enemmän Kristuksen kaltaisia vaan me myös kutsumme heitä tuntemaan Hänen rakkautensa ja seuraamaan Häntä.
Kristuksen kaltaisesta toimintatavasta ei ole olemassa reseptiä eikä sitä voi perustaa mihinkään kaavaan. Vapahtaja suhtautui eri tilanteisiin eri tavoin. Kun Hän joutui kohtaamaan jumalattoman kuningas Herodeksen, Hän pysyi vaiti. Kun Hän seisoi Pilatuksen edessä, Hän todisti yksinkertaisesti ja voimallisesti jumalallisuudestaan ja tehtävästään. Kun Hän kohtasi temppeliä häpäisevät rahanvaihtajat, Hän osoitti jumalallista velvollisuuttaan varjella ja suojella sitä, mikä oli pyhää. Ristille korotettuna Hän esitti vertaansa vailla olevan kristillisen suhtautumistavan: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23:34.)
Jotkut ihmiset ajattelevat virheellisesti, että sellaiset toimintatavat kuin hiljaisuus, sävyisyys, anteeksiantavaisuus ja nöyrän todistuksen lausuminen osoittavat välinpitämättömyyttä tai heikkoutta. Mutta vihamiehiemme rakastaminen ja vainoojiemme puolesta rukoileminen (ks. Matt. 5:44) vaatii uskoa, voimaa ja ennen kaikkea kristillistä rohkeutta.
Profeetta Joseph Smith osoitti tätä rohkeutta läpi elämänsä. Vaikka hän koki ”ankaraa vainoa kaikenlaisten ihmisten käsissä, sekä uskonnollisten että uskonnottomien” (JS–H 27; ks. myös jae 33), hän ei maksanut samalla mitalla eikä antautunut vihan valtaan. Kaikkien Kristuksen tosi opetuslasten tavoin hän seisoi Vapahtajan rinnalla rakastamalla muita suvaitsevaisuutta ja myötätuntoa osoittaen. Se on kristillistä rohkeutta.
Kun me emme maksa samalla mitalla – kun me käännämme toisen posken ja vastustamme vihan tunteita – mekin seisomme Vapahtajan rinnalla. Heijastamme Hänen rakkauttaan, ainoaa voimaa, joka kykenee vaimentamaan vastustajan ja vastaamaan arvostelijoillemme syyttämättä puolestamme heitä. Se ei ole heikkoutta. Se on kristillistä rohkeutta.
Vuosien saatossa opimme, etteivät uskoomme kohdistuvat haasteet ole uusia eivätkä varmaankaan pian häviä. Mutta Kristuksen tosi opetuslapset näkevät mahdollisuuden vastustuksen keskellä.
Mormonin kirjassa profeetta Abinadi sidottiin ja vietiin paheellisen kuningas Nooan eteen. Vaikka kuningas vastusti Abinadia voimakkaasti ja lopulta tuomitsi hänet kuolemaan, Abinadi opetti kuitenkin rohkeasti evankeliumia ja todisti. Koska Abinadi käytti hyväkseen tämän tilaisuuden, Alma-niminen pappi kääntyi evankeliumiin ja toi monia ihmisiä Kristuksen luokse. Abinadin ja Alman rohkeus oli kristillistä rohkeutta.
Kokemus osoittaa, että kirkon saamat kielteisen julkisuuden ajat voivat auttaa täyttämään Herran tarkoitukset. Vuonna 1983 ensimmäinen presidenttikunta kirjoitti kirkon johtajille: ”Vastustus sinänsä voi olla mahdollisuus. Niiden jatkuvien haasteiden joukossa, joita lähetyssaarnaajamme kohtaavat, on kiinnostuksen puute uskonasioita ja sanomaamme kohtaan. Tämä arvostelu herättää – – kiinnostusta kirkkoa kohtaan. – – Se tarjoaa [jäsenille] mahdollisuuden ilmaista totuus niille, joiden huomio on tällä tavalla suuntautunut meihin.”1
Me voimme hyödyntää tällaisia mahdollisuuksia monin tavoin: ystävällinen kirje toimittajalle, keskustelu ystävän kanssa, kommentti blogissa tai rauhoittava sana jollekulle, joka on esittänyt halveksuvan huomautuksen. Me voimme vastata rakastavasti niille, joihin väärät tiedot ja ennakkoluulot ovat vaikuttaneet – niille, jotka ”ovat erossa totuudesta vain siksi, että eivät tiedä, mistä sen löytäisivät” (OL 123:12). Vakuutan teille, ettei arvostelijoillemme vastaaminen tällä tavoin ole koskaan heikkoutta. Se on kristillistä rohkeutta toiminnassa.
Kun me vastaamme muille, jokainen tilanne on erilainen. Onneksi Herra tuntee arvostelijoidemme sydämen ja sen, kuinka me voimme vastata heille parhaiten. Kun tosi opetuslapset etsivät Hengen ohjausta, he saavat innoitusta, joka on räätälöity kutakin tapausta varten. Ja jokaisessa tapauksessa tosi opetuslapset toimivat tavoin, jotka kutsuvat Herran Hengen. Paavali muistutti korinttilaisia siitä, että hänen julistuksensa ”ei pyrkinyt vakuuttamaan viisaudellaan vaan ilmensi Jumalan Hengen voimaa” (1. Kor. 2:4). Koska tuo voima on Herran Hengessä, meidän ei pidä koskaan ruveta haastamaan riitaa, kun keskustelemme uskostamme. Kuten lähes jokainen lähetyssaarnaaja oppii, Raamatulla lyöminen karkottaa aina Hengen. Vapahtaja sanoi: ”Se, jossa on kiistelyn henki, ei ole minusta” (3. Nefi 11:29). Valitettavampaa kuin se, että kirkkoa syytetään epäkristilliseksi, on se, kun kirkon jäsenet reagoivat näihin syytöksiin epäkristillisellä tavalla! Leimatkoot keskustelujamme muiden kanssa aina Hengen hedelmät – ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä” (Gal. 5:22–23). Lempeyden määritelmä on julkaisun Webster’s Dictionary mukaan ”kärsivällisyyden ja pitkämielisyyden osoittaminen: loukkauksen kestäminen kaunaa kantamatta”2. Lempeys ei ole heikkoutta. Se on kristillisen rohkeuden merkki.
Tämä on erityisen tärkeää, kun olemme tekemisissä muiden kristillisten kirkkokuntien jäsenten kanssa. Taivaallinen Isämme tulee varmasti murheelliseksi – ja paholainen nauraa – kun me kiistelemme riidanhaluisesti opillisista eroista kristittyjen lähimmäistemme kanssa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että me tekisimme myönnytyksiä periaatteissamme tai laimentaisimme uskonkäsityksiämme. Me emme voi vaihtaa palautetun evankeliumin oppeja silloinkaan, jos niiden opettaminen ja kuuliaisuus niille tekevät meistä epäsuosittuja maailman silmissä. Jopa silloin kun haluaisimme julistaa Jumalan sanaa pelotta, meidän täytyy rukoilla, että täyttyisimme Pyhästä Hengestä (ks. Ap. t. 4:29, 31). Meidän ei pidä milloinkaan sekoittaa rohkeutta Saatanan väärennökseen: määräilemiseen (ks. Alma 38:12). Tosi opetuslapset puhuvat hiljaisella varmuudella, eivät kerskailevalla ylpeydellä.
Tosi opetuslapsina meidän tulee ensisijaisesti huolehtia toisten hyvinvoinnista eikä oman maineemme puolustamisesta. Kysymykset ja arvostelu antavat meille tilaisuuden lähestyä muita ja osoittaa, että he ovat tärkeitä taivaalliselle Isällemme ja meille. Pyrkimyksemme tulisi olla auttaa heitä ymmärtämään totuus, ei puolustaa omaa minäämme tai kerätä pisteitä teologisessa väittelyssä. Vilpitön todistuksemme on voimallisin vastaus, minkä voimme antaa arvostelijoillemme. Ja sellainen todistus voi saada alkunsa ainoastaan rakkaudessa ja lempeydessä. Meidän tulisi olla sellaisia kuin Edward Partridge, josta Herra sanoi: ”Hänen sydämensä on puhdas minun edessäni, sillä hän on muinaisen Natanaelin kaltainen, jossa ei ole vilppiä” (OL 41:11). Vilpittömyys tarkoittaa lapsenomaista viattomuutta, hitautta loukkaantua ja valmiutta antaa anteeksi.
Näitä ominaisuuksia opitaan ensiksi kotona ja perheessä, ja niitä voidaan harjoittaa kaikissa ihmissuhteissamme. Vilpittömyys tarkoittaa omien virheidemme etsimistä ensiksi. Kun meitä syytetään, meidän tulisi kysyä kuten Vapahtajan apostolit: ”Herra, en kai se ole minä” (Matt. 26:22)? Jos me kuuntelemme Hengen antamaa vastausta, voimme tarvittaessa tehdä korjauksia, pyytää anteeksi, tavoitella anteeksiantoa ja toimia paremmin.
Vilpittömät, tosi opetuslapset välttävät tuomitsemasta liiaksi toisten mielipiteitä. Monet meistä ovat ylläpitäneet vahvoja ystävyyssuhteita ihmisten kanssa, jotka eivät ole kirkkomme jäseniä – koulutoverien, työtoverien sekä ystävien ja naapurien kanssa eri puolilla maailmaa. Me tarvitsemme heitä, ja he tarvitsevat meitä. Kuten presidentti Thomas S. Monson on opettanut: ”Oppikaamme kunnioittamaan toisia. – – Kukaan meistä ei asu yksin – kaupungissamme, maassamme tai maailmassamme.”3
Kuten Vapahtaja osoitti Herodeksen edessä, joskus tosi opetuslasten täytyy osoittaa kristillistä rohkeutta pysymällä täysin vaiti. Kun olin erään kerran pelaamassa golfia, tulin hipaisseeksi suurta piikkikaktusta, joka tuntuu viskelevän piikkejä kuin piikkisika. Vaikka olin hädin tuskin koskettanut kaktusta, sen piikkejä tarttui kaikkialle vaatteisiini. Jotkin tilanteet ovat kuin tuo kasvi: ne voivat pelkästään vahingoittaa meitä. Sellaisissa tilanteissa meidän on parempi pysytellä loitolla ja yksinkertaisesti kävellä tiehemme. Niin tehdessämme jotkut voivat yrittää ärsyttää meitä ja saada meidät mukaan väittelyyn. Mormonin kirjasta luemme Lehontista ja hänen miehistään, jotka olivat leirissä ylhäällä vuorella. Petollinen Amalikkia pyysi Lehontia ”tulemaan alas” laaksoon tapaamaan häntä. Mutta kun Lehonti lähti ylhäältä, hänet myrkytettiin ”vähitellen”, kunnes hän kuoli ja hänen sotajoukkonsa joutui Amalikkian käsiin (ks. Alma 47). Jotkut ihmiset houkuttelevat meitä väittein ja syytöksin lähtemään ylhäältä. Valo on ylhäällä. Siellä näemme aamun ensi sarastuksen ja illan viimeisen kajon. Ylhäällä on turvallista. Siellä on totuus ja tieto. Toisinaan jotkut haluavat meidän tulevan ylhäältä alas ja osallistuvan heidän kanssaan teologiseen mutapainiin. Nämä muutamat riidanhaluiset henkilöt hakeutuvat uskonnollisiin otteluihin joko verkossa tai kasvotusten. Meidän on aina parempi pysyä korkeammalla paikalla keskinäisen kunnioituksen ja rakkauden maaperällä.
Näin tehdessämme me seuraamme profeetta Nehemian esimerkkiä, hänen, joka rakensi muurin Jerusalemin ympärille. Nehemian viholliset pyysivät häntä tapaamaan heidät laaksossa, missä ”heillä oli – – paha mielessä”. Toisin kuin Lehonti Nehemia kuitenkin viisaasti kieltäytyi heidän ehdotuksestaan tällaisella viestillä: ”Minulla on suuri työ tekeillä. En voi tulla sinne, sillä työ keskeytyy, jos jätän sen ja lähden luoksenne.” (Neh. 6:3.) Myös meillä on suuri työ tekeillä, eikä se valmistu, jos me suostumme keskeyttämään sen, kiinnittämään huomiomme muualle ja kiistelemään. Sen sijaan meidän tulisi kerätä kristillistä rohkeutta ja jatkaa matkaa. Kuten luemme Psalmeista: ”Älä kiivastu pahantekijöille” (Ps. 37:1).
Paha on aina seuranamme tässä maailmassa. Osa kuolevaisuuden suurta koetusta on olla maailmassa tulematta maailman kaltaiseksi. Vapahtaja pyysi taivaalliselta Isältään esirukouksessaan: ”En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta” (Joh. 17:15). Mutta samalla kun Vapahtaja varoitti vainoista, Hän lupasi rauhaa: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille – –. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27.) Todistan, että kun olemme pukeutuneet Hänen rauhansa viittaan, täyttyy ensimmäisen presidenttikunnan lupaus: ”Vastustus, joka saattaa tuntua vaikealta kestää, on siunaus Jumalan valtakunnalle maan päällä.”4
Vastaan tiedonhaluiselle sisarelleni ja kaikille, jotka pyrkivät tietämään, kuinka meidän tulisi vastata moittijoillemme: Me rakastamme heitä. Olipa heidän etninen alkuperänsä, uskontonsa tai poliittinen suuntauksensa mikä tahansa, jos me seuraamme Kristusta ja osoitamme Hänen rohkeuttaan, meidän täytyy rakastaa heitä. Emme tunne olevamme parempia kuin he. Pikemminkin haluamme rakkaudellamme näyttää heille paremman tien – Jeesuksen Kristuksen tien. Hänen tiensä johtaa kasteen portille, kaidalle ja kapealle vanhurskaan elämän polulle sekä Jumalan temppeliin. Hän on ”tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6). Ainoastaan Hänen avullaan me ja kaikki meidän veljemme ja sisaremme voimme periä suurimman lahjan, minkä voimme saada – iankaikkisen elämän ja iankaikkisen onnen. Heidän auttamisensa, oleminen esimerkkinä heille, ei ole heikkoja varten. Se on vahvoja varten. Se on teitä ja minua varten, myöhempien aikojen pyhiä varten, jotka maksavat opetuslapseuden hinnan vastaamalla arvostelijoillemme kristillisellä rohkeudella.
Päätän lausumalla todistukseni Mormonin sanoin: ”Katso, minä olen Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan opetuslapsi. Hän on kutsunut minut julistamaan sanaansa kansansa keskuudessa, jotta se saisi ikuisen elämän.” (3. Nefi 5:13.) Lausun erityisen todistukseni Hänestä – että meidän elämämme voi olla ikuinen, koska Hänen rakkautensa on ikuinen. Nöyrä rukoukseni on, että me voimme kertoa Hänen ikuisesta, ehdottomasta rakkaudestaan veljillemme ja sisarillemme kaikkialla. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.