2008
Enkelien palvelus
Marraskuu 2008


Enkelien palvelus

Jumala [ei] jätä meitä koskaan yksin, ei jätä koskaan vaille apua kohtaamissamme haasteissa.

Kuva
Elder Jeffrey R. Holland

Kun Aadam ja Eeva tulivat halukkaasti kuolevaisuuteen, he tiesivät, että tämä telestinen maailma sisältäisi orjantappuroita ja ohdakkeita ja kaikenlaisia vaikeuksia. Ehkäpä heidän haastavimpana oivalluksenaan eivät kuitenkaan olleet ne vaikeudet ja vaarat, joita he joutuisivat kestämään, vaan se seikka, että he olisivat nyt erossa Jumalasta, erillään Hänestä, jonka kanssa he olivat kulkeneet ja puhuneet, joka oli antanut heille neuvoja kasvoista kasvoihin. Tämän tietoisen valinnan jälkeen, kuten luomiskertomuksessa sanotaan, ”he eivät nähneet häntä, sillä heidät oli suljettu pois hänen edestänsä”1. Kaiken muun heitä huolestuttaneen keskellä se on varmasti huolestuttanut heitä eniten.

Mutta Jumala tunsi haasteet, joita he kohtaisivat, ja Hän tiesi varmasti, kuinka yksinäisiksi ja levottomiksi he joskus tuntisivat itsensä. Niinpä Hän seurasi perhettään kuolevaisuudessa jatkuvasti, kuuli aina heidän rukouksensa ja lähetti profeettoja (ja myöhemmin apostoleja) opettamaan, neuvomaan ja ohjaamaan heitä. Mutta erityisen tarpeen ilmaantuessa Hän lähetti enkeleitä, jumalallisia sanansaattajia siunaamaan lapsiaan, vakuuttamaan heille, että taivas on aina hyvin lähellä ja että Hänen apunsa on aina käden ulottuvilla. Todellakin pian sen jälkeen kun Aadam ja Eeva huomasivat olevansa yksinäisessä ja kolkossa maailmassa, heille ilmestyi enkeli,2 joka opetti heille heidän uhrinsa tarkoituksen ja luvatun tulevan Lunastajan sovittavan roolin.

Kun tämän Vapahtajan tulemisen aika oli käsillä, lähetettiin enkeli ilmoittamaan Marialle, että hänestä oli tuleva Jumalan Pojan äiti.3 Sitten joukolle enkeleitä annettiin tehtäväksi laulaa Jeesus-lapsen synnyinyönä.4 Pian sen jälkeen enkeli ilmoitti Joosefille, että vastasyntynyt lapsi oli vaarassa ja että pienen perheen on paettava turvaan Egyptiin.5 Kun oli turvallista palata, enkeli toi perheelle siitä tiedon, ja nuo kolme palasivat perintömaahansa.6

Alusta asti kautta taloudenhoitokausien Jumala on käyttänyt enkeleitä lähettiläinään välittämään rakkautensa ja huolenpitonsa lapsiaan kohtaan. Tässä yhteydessä ei ole aikaa käydä edes pintapuolisesti läpi pyhiä kirjoituksia tai omaa myöhempien aikojen historiaamme, jotka ovat täynnä kertomuksia enkelien palveluksesta maan päällä asuville, mutta se on todella rikas oppi ja rikas historia.

Yleensä näitä olentoja ei nähdä. Joskus heitä nähdään. Mutta nähtiinpä heitä tai ei, he ovat aina lähellä. Joskus heidän tehtävänsä ovat hyvin suuria ja niillä on merkitystä koko maailmalle. Joskus sanomat ovat henkilökohtaisempia. Toisinaan enkelin tarkoitus on varoittaa. Mutta useimmin se on lohduttaa, tuoda jonkinlaista armollista huomiota ja opastusta vaikeina aikoina. Kun Lehi huomasi unessaan olevansa pelottavassa paikassa, ”pimeässä ja kolkossa erämaassa”, kuten hän sitä kuvasi, hän kohtasi enkelin, ”miehen – – puettuna valkoiseen viittaan – – hän puhui minulle”, Lehi sanoi, ”ja käski minua seuraamaan itseään”7. Lehi seurasi miestä turvaan ja lopulta pelastuksen polulle.

Elämämme aikana me kaikki vietämme aikaa ”pimeissä ja kolkoissa” paikoissa, erämaissa, surullisissa tai pelottavissa tai lannistavissa oloissa. Nykyaikamme täyttää maailmanlaajuinen ahdistus talouskriiseistä, energiaongelmista, terroristihyökkäyksistä ja luonnonkatastrofeista. Ne kääntyvät yksityisten ihmisten ja perheiden huolenaiheiksi paitsi katosta pään päällä ja ruoasta pöydässä, niin myös lopulta lastemme turvallisuudesta ja hyvinvoinnista ja planeettaamme koskevista myöhempien aikojen profetioista. Vielä vakavampia – ja joskus niihin liittyviä – ovat eettiseen, moraaliseen ja hengelliseen rappioon liittyvät asiat, joita näkee suurissa ja pienissä ihmisryhmissä kotona ja ulkomailla. Mutta minä todistan, että enkeleitä lähetetään edelleen auttamaan meitä, aivan kuten heitä lähetettiin auttamaan Aadamia ja Eevaa, auttamaan profeettoja ja auttamaan jopa itse maailman Vapahtajaa. Matteus kirjoitti evankeliumissaan, että sen jälkeen kun Paholainen oli kiusannut Kristusta erämaassa, ”hänen luokseen tuli enkeleitä, jotka palvelivat häntä”8. Jopa Jumalan Poika, itsekin Jumala, tarvitsi taivaallista lohdutusta vaeltaessaan kuolevaisuudessa. Ja niinpä sellaista palvelua saavat vanhurskaat ajan loppuun asti. Kuten Mormon sanoi pojalleen Moronille, joka olisi oleva eräänä päivänä enkeli:

”Onko ihmeiden aika lakannut?

Tai ovatko enkelit lakanneet ilmestymästä ihmislapsille? Tai onko hän evännyt heiltä Pyhän Hengen voiman? Tai epääkö hän, niin kauan kuin aika kestää tai maa pysyy tai sen päällä on yksikin ihminen pelastettavana?

Katso, minä sanon teille: ei, sillä – – uskon tähden enkelit ilmestyvät ja palvelevat ihmisiä; – –

– – sillä katso, he ovat [Kristuksen alamaisia] palvellakseen hänen käskynsä sanan mukaisesti, näyttäytyen niille, joilla on vahva usko ja luja mieli kaikessa jumalisuudessa.”9

Pyydän jokaista ääneni kuuluvilla olevaa pysymään rohkeana, olemaan täynnä uskoa ja muistamaan Herran sanoneen, että Hän taistelisi meidän taistelumme ja meidän lastemme taistelut ja meidän lastemme lasten taistelut.10 Ja mitä me teemme ansaitaksemme sellaisen puolustuksen? Meidän pitää etsiä uutterasti, rukoilla alati ja uskoa. Silloin kaikki yhdessä koituu meidän parhaaksemme, jos me vaellamme oikeamielisesti ja muistamme liiton, jonka olemme tehneet.11 Myöhemmät ajat eivät ole pelkäämisen ja vapisemisen aikaa. Ne ovat aikaa uskoa ja muistaa liittomme.

Olen puhunut tässä taivaallisesta avusta, enkeleistä, jotka lähetetään siunaamaan meitä hädän hetkellä. Mutta kun puhumme niistä, jotka ovat välineitä Jumalan kädessä, mieleemme muistuu, että kaikki enkelit eivät tule verhon toiselta puolelta. Heistä muutamien kanssa me kuljemme ja puhumme – täällä, nyt, joka päivä. Jotkut heistä asuvat omassa naapurustossamme. Jotkut heistä ovat synnyttäneet meidät, ja minun tapauksessani yksi heistä suostui menemään naimisiin kanssani. Taivas ei todellakaan tunnu koskaan olevan lähempänä kuin silloin, kun näemme Jumalan rakkauden ilmenevän ihmisten ystävällisyydessä ja omistautumisessa, joka on niin hyvää ja niin puhdasta, että ainoa mieleen tuleva sana on enkelimäinen. Vanhin James Dunn käytti tuota sanaa alkurukouksessaan tältä puhujakorokkeelta vain hetkiä sitten kuvaillessaan tätä Alkeisyhdistyksen kuoroa – ja miksi ei? Näiden lasten henki, kasvot ja äänet mielessämme ja silmiemme edessä saanen kertoa teille ystäväni ja BYU:ssa työtoverinani olleen, edesmenneen Clyn D. Barrusin erään kokemuksen. Teen sen hänen vaimonsa Marilynin ja heidän perheensä luvalla.

Viitatessaan lapsuuteensa suurella idaholaisella maatilalla veli Barrus puhui tehtävästään hakea lehmät illalla lypsylle. Koska lehmät laidunsivat niityllä, joka rajoittui toisinaan petolliseen Tetonjokeen, Barrusin perheessä oli tiukka sääntö, että kevättulvien aikaan lapset eivät saaneet koskaan mennä hakemaan lehmiä, jotka olivat uskaltautuneet joen yli. Heidän piti aina palata kotiin ja pyytää aikuisen apua.

Eräänä lauantaina heti veli Barrusin 7-vuotispäivän jälkeen hänen vanhempansa lupasivat perheelle elokuvaillan, jos askareet saataisiin tehdyksi ajoissa. Mutta kun nuori Clyn tuli laitumelle, hänen hakemansa lehmät olivat menneet joen toiselle puolelle, vaikka joen vesi oli korkealla tulva-aikaan. Tietäen, että harvinainen ilta elokuvissa oli vaarassa, hän päätti lähteä itse lehmien perään, vaikka häntä oli varoitettu monta kertaa, ettei niin saa koskaan tehdä.

Kun seitsenvuotias kannusti vanhan hevosensa Bannerin kylmään, nopeasti virtaavaan veteen, hevosen pää ylsi hädin tuskin vedenpinnan yläpuolelle. Hevosen selässä istuva aikuinen olisi ollut turvassa, mutta koska veli Barrus oli niin nuori, virta peitti hänet kokonaan paitsi silloin kun hevonen hyppäsi eteenpäin muutamaan kertaan tuoden Clynin pään juuri sen verran veden yläpuolelle, että hän sai haukattua ilmaa.

Tässä käännyn veli Barrusin omien sanojen puoleen:

”Kun Banner viimein kiipesi vastarannalle, tajusin, että henkeni oli ollut vakavassa vaarassa ja että olin tehnyt jotakin kauheaa – olin tahallani ollut tottelematon isälleni. Minusta tuntui, että voisin vapahtaa itseni vain tuomalla lehmät turvallisesti kotiin. Ehkä isä silloin antaisi minulle anteeksi. Mutta oli jo hämärää, enkä tiennyt varmasti, missä olin. Epätoivo valtasi minut. Olin märkä ja kylmissäni, eksyksissä ja peloissani.

Laskeuduin vanhan Bannerin selästä, lankesin maahan sen jalkojen juureen ja aloin itkeä. Tiheiden nyyhkytysten välissä yritin pitää rukouksen toistellen yhä uudelleen taivaalliselle Isälleni: ’Olen pahoillani. Anna anteeksi! Olen pahoillani. Anna anteeksi!’

Rukoilin pitkän aikaa. Kun viimein kohotin katseeni, näin kyynelteni läpi valkoisiin pukeutuneen hahmon kävelevän minua kohti. Pimeässä olin varma, että sen täytyi olla enkeli, joka oli lähetetty vastauksena rukouksiini. En liikahtanut enkä päästänyt ääntäkään hahmon tullessa lähemmäs, sillä niin ihmeissäni olin näkemästäni. Lähettäisikö Herra todella enkelin luokseni, vaikka olin ollut niin tottelematon?

Silloin tuttu ääni sanoi: ’Olen etsinyt sinua, poikani.’ Pimeydessä tunnistin isäni äänen ja juoksin hänen avoimeen syliinsä. Hän piteli minua tiukasti ja sanoi sitten lempeästi: ’Minä olin huolissani. Olen iloinen, kun löysin sinut.’

Yritin kertoa hänelle, kuinka pahoillani olin, mutta vapisevilta huuliltani tuli vain katkonaisia sanoja – ’Kiitos… pimeää… pelotti… joki… yksin.’ Myöhemmin samana iltana sain kuulla, että kun en ollut palannut niityltä, isäni oli lähtenyt etsimään minua. Kun hän ei löytänyt minua eikä lehmiä, hän tiesi, että olin mennyt joen yli ja olin vaarassa. Koska oli pimeää ja aika oli vähissä, hän riisuutui pitkää valkoista lämpökerrastoaan myöten, sitoi kengät kaulalleen ja ui petollisen joen yli pelastamaan uppiniskaista poikaansa.”12

Rakkaat veljeni ja sisareni, todistan enkeleistä, niin taivaallisista kuin kuolevaisistakin. Tehdessäni niin todistan, ettei Jumala jätä meitä koskaan yksin, ei jätä meitä koskaan vaille apua kohtaamissamme haasteissa. Eikä Hän epää ketään, ”niin kauan kuin aika kestää tai maa pysyy tai sen päällä on yksikin ihminen pelastettavana”13. Toisinaan joko maailmanlaajuisissa tai henkilökohtaisissa tilanteissa meistä saattaa tuntua, että olemme loitonneet Jumalasta, olemme taivaan torjumia, eksyksissä, yksin pimeässä ja kolkossa paikassa. Riittävän usein tuo ahdistus voi olla omaa syytämme, mutta silloinkin kaikkien meidän Isä varjelee ja auttaa. Ja aina on niitä enkeleitä, jotka tulevat ja ovat kaikkialla ympärillämme näkyvinä ja näkymättöminä, tuttuina ja tuntemattomina, kuolevaisina ja kuolemattomina.

Uskokaamme kaikki auliimmin Herran lupaukseen, joka sisältyy yhteen presidentti Monsonin lempikohtaan pyhissä kirjoituksissa, ja tuntekaamme enemmän kiitollisuutta siitä: ”Minä käyn teidän kasvojenne edellä. Minä olen teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja minun Henkeni on teidän sydämessänne ja minun enkelini teidän ympärillänne tukeakseen teitä.”14 Rukoillessamme osaksemme noiden enkelien palvelusta yrittäkäämme kaikki itsekin olla vähän enkelimäisempiä – ystävällisellä sanalla, lujalla käsivarrella, uskon julistuksella ja liitolla, jonka olemme tehneet.15 Ehkäpä silloin me voimme olla lähettiläitä Jumalan luota, kun joku, vaikkapa Alkeisyhdistyksen lapsi, itkee ”Pimeää… pelotti… joki… yksin.” Tätä rukoilen Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Amen.

Viitteet

  1. Moos. 5:4.

  2. Ks. Moos. 5:6–8.

  3. Ks. Luuk. 1:26–38.

  4. Ks. Luuk. 2:8–14.

  5. Ks. Matt. 2:13–15.

  6. Ks. Matt. 2:19–23.

  7. 1. Nefi 8:7, 5–6.

  8. Matt. 4:11.

  9. Moroni 7:35–37, 30.

  10. Ks. OL 98:37, kursivointi lisätty.

  11. Ks. OL 90:24.

  12. Ks. Clyn D. Barrus, ”Kotiinpaluu”, Lasten Valkeus, marraskuu 1995, s. 5–7.

  13. Moroni 7:36.

  14. OL 84:88.

  15. Ks. OL 90:24.