Brigham Youngin palvelutyö

Brigham Young oli Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon toinen presidentti, uudisasuttaja, suuren Yhdysvaltojen länsiosaan perustetun myöhempien aikojen pyhien yhteisön rakentaja ja omistautunut aviomies ja isä. Hän oli Herran Jeesuksen Kristuksen uskollinen opetuslapsi ja apostoli. Hän todisti: ”Jeesus on meidän kapteenimme ja johtajamme.” (DNW, 24. toukokuuta 1871, s. 5) ja vakuutti: ”Uskoni on pantu Herraan Jeesukseen Kristukseen, ja olen saanut tietoni Häneltä. ” (DNW, 21. marraskuuta 1855, s. 2) Hänen elämänsä keskittyi Herran Jeesuksen Kristuksen valtakunnan vahvistamiseen ja tukemiseen täällä maan päällä.

Kokemuksia Brigham Youngin elämästä

Oppiminen kovan työn kautta

Brigham Young, joka syntyi vuonna 1801 Vermontissa, oli John ja Abigail Howe Youngin yhdestätoista lapsesta yhdeksäs. Hän varttui mieheksi New Yorkin osavaltion keskiosan runsasmetsäisillä mailla, missä hänen perheensä kodista ja ympäröivästä seudusta tuli hänen luokkahuoneensa (ks. DNW, 22. huhtikuuta 1857, s. 4). Myöhemmin hän kertoi, että hänen vanhempansa olivat köyhiä. ”Meillä ei ollut nuoruudessamme mitään mahdollisuutta käydä koulua. Sen sijaan meillä oli mahdollisuus kerätä oksia, kaataa puita, pyöritellä tukkeja ja ahertaa juurien kimpussa ja saada sääremme, jalkamme ja varpaamme mustelmille.” (DNW, 12. elokuuta 1857, s. 4) Nuori Brigham teki työtä uutterasti auttaen maan raivaamisessa ja sen viljelemisessä sekä kotiaskareissa. Hän ei milloinkaan unohtanut isänsä tiukkaa moraalikasvatusta tai sitä, miten hänen äitinsä ”opetti lapsiaan aina kunnioittamaan Isän ja Pojan nimeä ja arvostamaan [Raamattua]. Hän sanoi: ’Lukekaa sitä, noudattakaa sen opetuksia ja soveltakaa niitä elämäänne parhaanne mukaan. Tehkää sitä, mikä on hyvää, älkää tehkö mitään, mikä on pahaa, ja jos näette keitä tahansa ahdingossa, auttakaa heitä heidän tarpeidensa mukaan.’” (MSS, 1853, s. 55) Brighamin äiti kuoli, kun Brigham oli 14-vuotias.

Kuusitoistavuotiaana Brighamista oli tullut puusepän oppipoika, sisustuspuuseppä, maalari ja lasimestari. Hän oli ylpeä ammattitaidostaan ja sanoi, että hänen mielestään ”työnantajilleni suoritettu rehellinen, luotettava ja kestävä työ” on ”osa uskontoani” (Brigham Young George Hickoxille, 19. helmikuuta 1876, BYP).

Hän avioitui Miriam Angeline Worksin kanssa 23-vuotiaana. Nuorelle parille syntyi kaksi tytärtä. Brigham elätti perheensä valmistamalla ja korjaamalla tuoleja, pöytiä ja kaappeja sekä asentamalla paikalleen ikkunoita, ovia, portaikkoja ja takanreunuksia. Hän rakensi isänsä maatilalle Mendoniin New Yorkiin talon ja puuverstaan pienen puron äärelle ja sai vesipyörän avulla käyttövoimaa verstaansa koneistolle.

Kun Miriam sairastui tuberkuloosiin, Brigham otti kantaakseen suuren osan vaimonsa työtaakasta oman työnsä lisäksi. Miriamin joutuessa vähitellen yhä enemmän vuoteen omaksi Brigham valmisti perheelle säännöllisesti aamiaisen, puki tyttärensä, siivosi kodin ja ”kantoi vaimonsa keinutuoliin takan ääreen ja jätti hänet siihen kunnes palasi illalla”, jolloin hän valmisti illallisen, laittoi perheensä nukkumaan ja teki loput kotiaskareista (LSBY, s. 5). Kokemukset, joita hän sai nuorena ja avioliittonsa alkuaikoina lasten ja kodin hoitamisesta, opettivat hänelle paljon perheen yhteistyöstä ja taloudenhoidosta. Vuosia myöhemmin hän opetti pyhille näitä asioita ja kiusoitellen kehuskeli kykenevänsä lyömään laudalta ”useimmat paikkakunnan naiset taloudenhoidossa” (DNW, 12. elokuuta 1857, s. 4).

Hengen todistuksen saaminen

Samana vuonna, kun Brigham ja Miriam menivät naimisiin, he liittyivät metodistikirkkoon, mutta Brigham painiskeli edelleen uskonasioiden kanssa. Hän etsi kirkkoa, joka olisi järjestetty Jeesuksen antaman mallin mukaan, Uuden testamentin mallin mukaan, johon kuului ”toimitusten järjestelmä” (DNW, 19. heinäkuuta 1866, s. 3) ja kaikki evankeliumin lahjat. Joseph Smithin veljen Samuelin lähetystyöpyrkimysten seurauksena Brigham Youngin perhe sai kaksi Mormonin Kirjaa huhtikuussa 1830, vain kuukausi sen jälkeen kun kirja julkaistiin. Muutamat Brighamin veljistä ja sisarista lukivat sen ja julistivat sen totuutta, mutta Brigham ei itse ottanut sitä heti vastaan (ks. LL, s. 33). ”’Malttia’, sanoin itselleni. – ’Odota hetkinen; mikä on kirjan ja Herran antamien ilmoitusten oppi? Tutkistelkoon sydämeni niitä’ – Tutkin asiaa uutterasti kaksi vuotta, ennen kuin päätin hyväksyä sen kirjan. Tiesin, että se oli tosi, samalla tavalla kuin tiesin, että kykenin näkemään silmilläni tai tuntemaan sormillani tai tunnistamaan minkä hyvänsä aistimuksen. Jos näin ei olisi ollut, en olisi tähän päivään mennessä milloinkaan hyväksynyt sitä.” (MSS, 15:45)

Brigham Youngin täytyi saada tietää asia omakohtaisesti. Myöhemmin hän opetti pyhille, että Jumala ei ollut tarkoittanut heitä ”yksinomaan toisten johdettaviksi niin, että he olisivat käyttämättä omaa ymmärrystään ja riippuisivat uskonsa suhteen toisten helmoissa” (DNW, 24. elokuuta 1854, s. 1). Hän sanoi heille: ”Velvollisuuteni on tuntea Herran tahto itseni suhteen.” ja ”Teidän etuoikeutenne ja velvollisuutenne on elää niin, että te tiedätte, milloin teille puhutaan Herran sanaa ja milloin teille ilmoitetaan Herran tahto.” (DNW, 22. syyskuuta 1875, s. 4)

Vuonna 1831 Mendonin kautta kulki Pennsylvanian Columbiassa sijaitsevasta seurakunnasta kotoisin olevia kirkon lähetyssaarnaajia saarnaten, että taivaat olivat avautuneet ja että evankeliumi ja pyhä pappeus oli palautettu Joseph Smithin kautta. Sen jälkeen kun Brigham ja muut perheenjäsenet ja ystävät olivat vierailleet Columbian seurakunnassa, hän uskoi löytäneensä kauan etsimänsä uskonnon mutta kamppaili päättääkseen, voisiko hän todellakin uhrata kaiken sen hyväksi. Sitten kun eräs lähetyssaarnaajista todisti, ”Pyhä Henki, joka lähti siitä henkilöstä, valaisi ymmärrykseni, ja valkeus, kirkkaus ja kuolemattomuus [olivat] edessäni”, hän muisteli. Hän sanoi, että ne ympäröivät ja täyttivät hänet ja että hän tiesi omakohtaisesti, että miehen todistus oli tosi (DNW, 9. helmikuuta 1854, s. 4). Brigham Young kastettiin 15. huhtikuuta 1832, kylmänä ja lumisateisena päivänä, omassa myllypurossaan ja konfirmoitiin ja asetettiin vanhimmaksi (ks. DNW, 2. huhtikuuta 1862, s. 1). ”Tunsin Vapahtajan sanojen mukaisesti nöyryyttä, lapsenomaista henkeä, joka todisti minulle, että syntini oli annettu anteeksi”, hän muisteli (MHBY-1, s. 3). Miriam astui kasteen vesiin noin kolme viikkoa myöhemmin (MHBY-1, s. 3). Kaikki Brigham Youngin perheen jäsenet menivät kasteelle, ja he pysyivät uskollisina myöhempien aikojen pyhinä.

Vuoden 1832 loppukesällä, palattuaan lähetystyömatkaltaan läheiseltä maaseudulta, Brigham hoiti keuhkotautia sairastavaa Miriamia tämän viimeisten elinviikkojen ajan. Miriam kuoli syyskuussa 1832.

Uhrautuminen Jumalan valtakunnan rakentamiseksi ja puolustamiseksi

Brigham Young suuntasi kaiken huomionsa ja voimansa kirkolle. Koska hän oli innokas tapaamaan profeetta Joseph Smithin, hän lähti heti Kirtlandiin Ohioon veljensä Josephin ja hyvän ystävänsä Heber C. Kimballin kanssa. He tapasivat Joseph Smithin pilkkomassa puita veljiensä kanssa. Brighamin ”ilo oli täysi, kun hän sai etuoikeuden kätellä Jumalan profeettaa” ja sai ”profetian hengen kautta varman todistuksen siitä, että tämä oli kaikkea sitä, mitä kukaan saattoi uskoa hänen olevan, tosi profeetta” (MHBY-1, s. 4). Tästä alkoi yksi Brigham Youngin merkittävimmistä ihmissuhteista. Kun hän palasi New Yorkiin, hän lahjoitti pois paljon omaisuuttaan ja supisti liiketoimiaan voidakseen omistaa enemmän aikaansa kirkolle. Varmistuttuaan siitä, että Heberin vaimo Vilate Kimball pitäisi huolta hänen tyttäristään, hän palveli useaan otteeseen lähetystyössä. Hän järjesti kokouksia ja kastoi Mendonia ympäröivällä maaseudulla. Lisäksi hän matkusti New Yorkin pohjoisosaan ja Kanadan Ontarioon saarnaamaan evankeliumia ja todistamaan, että Joseph Smith oli Jumalan profeetta.

Koska Brigham Young halusi noudattaa profeetan neuvoa kokoontua yhteen pyhien kanssa, hän muutti syyskuussa 1833 perheensä kanssa Mendonista Kirtlandiin. Siellä Brighamilla ”oli etuoikeus kuunnella profeetan opetuksia ja nauttia pyhien seurasta sekä työskennellä uutterasti entisessä ammatissa[an]” (MHBY-1, s. 7). Hän auttoi kotien, Kirtlandin temppelin ja monien julkisten rakennusten rakentamisessa.

Helmikuun 18. päivänä 1834 hän solmi avioliiton Mary Ann Angellin kanssa. Seuraavan kymmenen vuoden aikana heidän perheeseensä syntyi kuusi lasta. Brigham kertoi, että Mary Ann ”työskenteli uskollisesti perheeni ja valtakunnan hyväksi” (MHBY-1, s. 8).

Kirtlandissa viettämiensä vuosien (1833–1838) aikana Brigham oppi, että Jumalan valtakunnan rakentaminen vaatii kuuliaisuutta ja uhrautumista. Keväällä 1834 hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi marssimaan Siionin leirin mukana. Se oli Joseph Smithin värväämä 205 miehen ryhmä, jonka tavoitteena oli viedä apua ja ruokavaroja pyhille, jotka oli karkotettu kodeistaan Jacksonin piirikunnassa Missourissa. ”Me kuljimme 2 000 mailin matkan jalan” (DNW, 8. lokakuuta 1856, s. 2), Brigham muisteli. Hän kertoi, että äärimmäisten vaikeuksien ja sairauden vuoksi ”leirissämme oli napisijoita”. Miehiä täytyi opettaa kärsivällisyyteen ja yhteistyöhön, ja sen vuoksi, ”Joseph [Smith] johti, neuvoi ja opasti seuruetta,” sanoi Brigham, varsinkin miehiä, joissa ”oli levoton, kuriton ja tyytymätön henki” (DNW, 3. joulukuuta 1862, s. 1). Vaikea matka lujitti Brighamin uskollisuutta Joseph Smithiä kohtaan ja tarjosi korvaamattoman arvokasta opetusta kuuliaisuudesta Jumalaa ja Hänen profeettaansa kohtaan (ks. DNW, 3. elokuuta 1854, s. 2).

Yhdeksän Siionin leirin veteraania, joista yksi oli Brigham Young, valittiin ensimmäisen kahdentoista apostolin koommin jäseniksi erityiskonferenssissa 14. helmikuuta 1835 (ks. LK 18:26–32). Brigham Young asetettiin kätten päällepanemisella, ja hän sai siunauksen, ”että hän voisi lähteä maailmaan ja koota valitut valmistavana työnä Herran tulemisen suurta päivää varten”. Hän ja muut koommin jäsenet, jotka ”kutsuttiin saarnaamaan Jumalan Pojan evankeliumia maan kansakunnille” (HC, osa 2. s. 196), lähtivät toukokuussa 1835 neljän kuukauden pituiseen lähetystyöhön itäisiin osavaltioihin. Brigham palasi itäisiin osavaltioihin lähetyssaarnaajana jälleen vuosien 1836 ja 1837 kesällä.

Vanhin Young johti Kirtlandin temppelin maalaus- ja viimeistelytyötä. Hän oli läsnä, kun profeetta Joseph suoritti siellä ensimmäisen kerran esitoimituksia, ja maaliskuussa 1836 hän osallistui vihkimistoimitukseen satojen pyhien kanssa, jotka olivat tehneet suuria uhrauksia rakentaessaan tämän armotalouden ensimmäisen temppelin (ks. MHBY-1, s. 12; HC, osa 2, s. 428).

Ennen kuin vanhin Young sai täysin nauttia senkaltaisten kokemusten tarjoamasta ykseydestä, monet eri tavalla ajattelevista muuttuivat profeettaa vastustaessaan niin äänekkäiksi, että he yrittivät syrjäyttää hänet kirkon johdosta. Tammikuussa 1838 vanhin Young kohtasi nämä luopiot Kirtlandin temppelissä: ”Nousin ylös ja selkeällä ja voimallisella tavalla sanoin heille, että Joseph oli profeetta, ja minä tiesin sen, ja he voisivat parjata ja panetella häntä mielin määrin, mutta he eivät voisi tehdä tyhjäksi Jumalan profeetan kutsua; he voisivat tehdä tyhjäksi vain oman valtuutensa, katkaista sen langan, joka sitoi heidät profeettaan ja Jumalaan, ja upottaa itsensä helvettiin.” (MHBY-1, s. 16).

Vastuun ottaminen harteilleen

Brigham Young muistelee odottaneensa Joseph Smithin kanssa ”monia monituisia öitä valmiina kohtaamaan väkivallantekijät, jotka tavoittelivat [profeetan] henkeä” (DNW, 15. toukokuuta 1877, s. 1). Hän oli niin ehdoton tukiessaan profeettaa, että luopiot hänen sanojensa mukaan ”uhkasivat tuhota minut” (MHBY-1, s. 23–24). Hän pakeni Kirtlandista ja meni Länsi-Missouriin Joseph Smithin ja muiden kirkon johtajien luokse, joiden henkeä oli uhattu. Mutta kun suuria määriä myöhempien aikojen pyhiä muutti jatkuvasti läntiseen Missouriin, alkoivat muut rajaseudun asukkaat pelätä pyhien poliittista ja taloudellista valta-asemaa. Jännitys puhkesi levottomuuksiksi vuoden 1838 kesällä ja syksyllä ja huipentui, kun kuvernööri määräsi osavaltion nostoväen tuhoamaan myöhempien aikojen pyhät tai karkottamaan heidät osavaltiosta. Joseph Smithin ja muiden kirkon avainasemassa olevien johtajien vangitseminen sekä useiden kahdentoista koommin jäsenten luopumus ja kuolema sysäsivät nyt koommin presidenttinä olevan Brigham Youngin harteille uusia tehtäviä. Hän ja apostoli Heber C. Kimball olivat ainoat kirkon johtavien koorumien jäsenet, joiden oli mahdollista opastaa ja auttaa pyhiä heidän vaikeassa joukkomuutossaan Missourista keskellä talvea. Heidän johdollaan pyhät lupautuivat auttamaan köyhiä, muuttamaan kaikki myöhempien aikojen pyhät pois osavaltiosta ja valmistautumaan kokoontumaan uudelleen.

Karkotetut pyhät rakensivat uuden kaupungin Commerceen Illinoisiin ja antoivat sille nimen Nauvoo. Presidentti Young viipyi siellä kuitenkin vain muutaman kuukauden, koska profeetta sai ilmoituksen, jossa kahdentoista koorumi kutsuttiin lähetystyöhön Englantiin. Syksyllä 1839 presidentti Young lähti Illinoisista päättäväisenä suorittamaan uutta tehtäväänsä huolimatta siitä, että hän ja hänen perheensä olivat sairaana. Myöhemmin hän muisteli, ettei hän kyennyt kävelemään kovinkaan pitkälle ilman apua ja että hänen sisarensa Fanny pyysi hartaasti häntä olemaan lähtemättä. Hän vastasi: ”’Sisar Fanny, tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan.’ Hän oli hyvin erikoislaatuinen nainen, ja sanoi katsellen minua kyynelsilmin: ’Valehtelet.’ En sanonut mitään, sillä olin päättänyt mennä Englantiin tai kuolla sitä yrittäessäni. Olin päättänyt vakaasti, että tekisin sen, mitä minulta elämän ja pelastuksen evankeliumissa vaadittiin, tai kuolisin sitä yrittäessäni.” (DNSW, 2. elokuuta 1870, s. 1)

Kahdeksan kahdentoista koommin jäsentä palveli lähetystyössä Brittein saarilla vuosina 1840 ja 1841, ja Brigham Young koommin presidenttinä johti heidän työtään. Tuon merkittävän vuoden aikana kaksitoista apostolia saavuttivat huomattavaa menestystä. Kun presidentti Young huhtikuussa 1841 valmistautui lähtemään Liverpoolista, hän muisteli kiitollisena Jumalan ”toimintaa minun ja kahdentoista koorumiin kuuluvien veljieni kanssa kuluneen vuoden aikana. – – Maahan tulemisemme ja Liverpoolista lähtemisen välisen vastakohdan tarkasteleminen näytti todellakin ihmeeltä. Keväällä 1840 me nousimme maihin vieraassa maassa muukalaisina ja pennittöminä, mutta Jumalan armosta olemme saaneet monia ystäviä, perustaneet seurakuntia lähes jokaiseen merkittävään kaupunkiin Ison-Britannian kuningaskunnassa, kastaneet seitsemästä kahdeksaantuhatta ihmistä, painaneet 5000 Mormonin Kirjaa, 3000 laulukirjaa, 2 500 Millenial Starin numeroa ja 50 000 lentolehtistä sekä lähettäneet 1000 henkeä siirtolaisina Siioniin – – ja olemme kylväneet usean tuhannen ihmisen sydämeen iankaikkisen totuuden siemeniä, jotka tuottavat hedelmää Jumalan kunniaksi ja kirkkaudeksi, eikä meiltä ole kuitenkaan puuttunut syötävää, juotavaa tai päälle pantavaa; kaikessa tässä tunnustan Jumalan käden” (MHBY-1, s. 96–97).

Suorittaessaan uusia tehtäviään kokosydämisesti presidentti Young ja hänen apostolitoverinsa eivät ainoastaan kehittäneet henkilökohtaisia kykyjään vaan myös koommin kykyä työskennellä yksimielisesti ja tehokkaasti kirkon hyväksi. Joseph Smith luotti heidän ”yksimieliseen viisauteensa” ja julisti elokuussa 1841 Nauvoossa, ”että oli tullut aika, jolloin kaksitoista kutsuttaisiin ottamaan paikkansa ensimmäisen presidenttikunnan rinnalla” (HC, osa 4, s. 403). Kahdelletoista annettiin yhä suurempia tehtäviä, joihin kuuluivat evankeliumin julistaminen, siirtolaisten auttaminen, maan ostaminen ja Nauvoon temppelin rakentaminen.

Ennen temppelin valmistumista Joseph Smith näytti presidentti Youngille ja muille kahdentoista koommin jäsenille temppelitoimitukset, joihin kuuluivat kaste kuolleiden puolesta, temppelipyhitys ja perheenjäsenten sinetöimiset. Hänellä oli mielessään ennakkoajatus siitä, että kaksitoista apostolia opettaisivat nämä toimitukset kirkon jäsenille. Keväällä 1844 profeetta kokoontui yhteen kahdentoista kanssa antaakseen heille kaikki tarvittavat avaimet ja valtuuden valtakunnan työn eteenpäin viemiseksi. ”Minä vieritän tämän kirkon johtamisen taakan ja vastuun pois omilta harteiltani teidän harteillenne”, julisti profeetta. ”Ottakaa nyt taakka harteillenne ja seiskää sen alla kuin miehet, sillä Herra aikoo antaa minun levätä hetken.” (Päiväämätön kahdentoista todistus, BYP.)

Kolmen kuukauden kuluttua profeetta Joseph Smith oli kuollut. Palvellessaan kesälähetystyössä Bostonin alueella Brigham Young sai kuulla, että väkivaltainen joukko oli murhannut Joseph ja Hyrum Smithin Carthagen vankilassa Illinoisissa. Uutisen kuultuaan hän kysyi itseltään, ”oliko Joseph vienyt valtakunnan avaimet mukanaan maan päältä”, mutta hän vakuuttui välittömästi siitä, että valtakunnan avaimet olivat kahdellatoista (MHBY-1, s. 171). Palattuaan heti Nauvooseen hän sai tietää, että Josephin ensimmäinen neuvonantaja Sidney Rigdon oli tarjoutunut ottamaan kirkon johtoonsa ja että pyhien yleinen kokous oli jo kutsuttu koolle hyväksymään uusi johtaja. Presidentti Young puhui kokoontuneille pyhille voimallisen selkeästi:

”Ensimmäistä kertaa elämässäni, ensimmäistä kertaa teidän elämässänne, ensimmäistä kertaa Jumalan valtakunnassa 19:nnellä vuosisadalla ilman profeettaa meitä johtamassa astun esiin toimiakseni kutsumuksessani, joka liittyy kahdentoista koorumiin, jonka muodostavat Jeesuksen Kristuksen apostolit tälle sukupolvelle – apostolit, jotka Jumala on kutsunut ilmoituksessa Joseph Smithin kautta, jotka on asetettu ja voideltu kantamaan Jumalan valtakunnan avaimia kaikkialla maailmassa – –.

Jos nyt haluatte Sidney Rigdonin tai William Law’n tai kenen tahansa johtavan teitä, tehkää hyvin, mutta minä sanon teille Herran nimessä, että kukaan ei voi panna ketään kahdentoista ja profeetta Josephin väliin. Miksi? Koska Joseph oli heidän johtajansa, ja hän on antanut heidän käsiinsä valtakunnan avaimet tässä viimeisessä armotaloudessa koko maailmaa varten.” (HC, osa 7, s. 232, 235)

Monet todistajat kertoivat, että presidentti Young näytti ja kuulosti puhuessaan profeetta Josephilta, mikä oli voimallinen osoitus taivaallisesta hyväksynnästä. Lähes 5000 pyhää kokoontui hyväksymään kaksitoista apostolia kirkon johtavaksi koorumiksi. Kolme päivää sen kokouksen jälkeen, jossa presidentti Young oli sanonut pyhille, että hän ”halusi saada tilaisuuden itkeä ja surra ainakin kuukauden ajan” (HC, osa 7, s. 232), hän ilmaisi surunsa hiljaisesti: ”Siitä päivästä lähtien, kun Joseph ja Hyrum tuotiin Carthagesta [Nauvooseen], on vallinnut murheen aika. Monet sekä kirkossa että sen ulkopuolella ovat arvioineet, että kyyneliä on vuodatettu enemmän kuin viisi tynnyrillistä. En jaksa ajatella koko asiaa.” (MHBY-1, s. 177)

Palveltuaan lähes vuosikymmenen ajan Jeesuksen Kristuksen apostolina Brigham Young oli saanut oppia Herran teitä. Hänen halunsa työskennellä ahkerasti, olla kuuliainen, uhrautua ja ottaa kantaakseen vastuuta sekä hänen kykynsä ottaa vastaan ja noudattaa Hengen kehotuksia valmistivat häntä johtamaan myöhempien aikojen pyhiä ensin kahdentoista koommin presidenttinä ja joulukuusta 1847 lähtien kirkon presidenttinä. Harvinaislaatuisen johtajuuskautensa aikana, jota kesti noin 33 vuotta, hän opetti pyhille, miten rakentaa Siion Yhdysvaltain länsiosaan ja omaan sydämeensä, perheisiinsä ja seurakuntiinsa. ”Veli Joseph, profeetta, on laskenut suuren työn perustan, ja me rakennamme sille”, hän lupasi pyhille elokuussa 1844. ”Me voimme rakentaa valtakunnan, jollaista maailmassa ei ole milloinkaan ollut.” (HC, osa 7, s. 234) Hänen horjumaton uskonsa Jumalaan, hänen omistautumisensa, kokemuksensa ja huumorintajunsa, hänen rakkautensa evankeliumin oppia ja toimituksia kohtaan sekä hänen ymmärryksensä pappeuden järjestyksestä ja kirkon organisaatiosta tekivät mahdolliseksi sen, että hän sai pyhät edistymään kohti sydämen ja mielen ykseyttä.

Pyhiä kootaan rakentamaan Jumalan valtakuntaa

Presidentti Brigham Young johti myöhempien aikojen pyhien muuttoa Nauvoosta Suolajärven laaksoon Kalliovuorille. Se teki pyhille mahdolliseksi kokoontua tavalla, joka ei ollut mahdollista Ohiossa, Missourissa tai Illinoisissa. Kun presidentti Young katseli Ison Suolajärven laaksoon heinäkuun 24. päivänä 1847, hän oli vakuuttunut siitä, että hän oli löytänyt lännestä pyhille turvapaikan, jonka Joseph Smith oli nähnyt ennalta ja jonka hän itse oli nähnyt näyssä oikeana paikkana. ”Valon henki lepäsi päälläni ja leijui laakson yllä, ja tunsin, että siellä pyhät löytäisivät suojelusta ja turvaa”, Brigham kirjoitti (MHBY-2, s. 564). Siellä pyhien oli mahdollista saada riittävästi aikaa ja tilaa asettuakseen asumaan yhtenä kansana erilleen maailmasta.

Länteen kokoontuminen, joka alkoi presidentti Youngin ja pioneeriseurueen saapumisesta heinäkuussa 1847, jatkui vuosikymmenien ajan. Kahdeksankymmentätuhatta pyhää kulki vaikean matkan länteen ennen vuotta 1869, jonka jälkeen rautatie helpotti matkustamista. Vielä senkin jälkeen pyhiä lähti edelleen kodeistaan ja usein perheensä luota kokoontuakseen Siioniin. Heidän maantieteellinen muuttonsa oli vertauskuva hengellisestä muutosta pois maailmasta. Presidentti Young julisti, että Jumala oli kutsunut pyhät ”yhteen maailman kaukaisimmista osista – – tulemaan yhdeksi sydämeltään ja mieleltään kaikissa toimissamme ja pyrkimyksissämme rakentaa Kristuksen hengellinen ja ajallinen valtakunta maan päälle, valmistautuaksemme Ihmisen Pojan tulemiseen voimassa ja suuressa kirkkaudessa” (DNSW, 21. tammikuuta 1868, s. 2). Hän odotti ja vaati kansaltaan paljon, kun Siionia rakennettiin ajallisesti ja hengellisesti. He eivät ainoastaan matkanneet vuorten huipulle vaan myös antoivat omastaan auttaakseen muita pyhiä kokoontumaan heidän jälkeensä.

Presidentti Youngin johdolla Suolajärven laaksosta lähti pyhiä asuttamaan noin 400 siirtokuntaa Amerikan lännessä. He tekivät työtä saadakseen elantonsa viljelyksistä, valmistaakseen omat vaatteensa ja perustaakseen paikallista teollisuutta voidakseen tulla taloudellisesti omavaraisiksi. He oppivat turvautumaan Herraan ja toisiinsa.

Kaikki taloudelliset yritykset, joihin pyhät ryhtyivät presidentti Youngin johdolla, eivät menestyneet. Taloudellinen menestys ei kuitenkaan ollut hänen suurin huolenaiheensa. Loppujen lopuksi hän kiinnitti vähemmän huomiota sadon kasvattamiseen ja rahan hankkimiseen kuin kansansa auttamiseen tulemaan pyhäksi kansakunnaksi. Hän tiesi kokemuksesta, että he kasvaisivat tekemällä ahkerasti työtä ja ottamalla kantaakseen vastuuta. ”Tämä on hyvä paikka tehdä pyhiä”, hän sanoi jäsenille, jotka olivat kokoontuneet kuuntelemaan häntä Salt Lake Cityssä vuonna 1856 (DNW, 10. syyskuuta 1856, s. 5).

Brigham Young palveli monia vuosia Deseretiksi kutsutulla alueella (josta myöhemmin tuli Utahin osavaltio) territorion kuvernöörinä ja intiaaniasioiden ylivalvojana. Aikaa myöten hänen tilalleen tuli liittovaltion nimittämiä virkamiehiä. Vuosikausia hän yritti ratkaista myöhempien aikojen pyhien ja Yhdysvaltain hallituksen välisiä ristiriitoja, jotka koskivat pyhien halua saada poliittista riippumattomuutta. Hän sai kestää arvostelua ja pilkkaa papeilta, lehtimiehiltä, uskonnollisilta uudistajilta ja poliitikoilta, jotka hyökkäsivät häntä ja hänen kansaansa vastaan heidän uskonsa ja sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten toimintatapojensa vuoksi. Senkaltaiset haasteet eivät kuitenkaan muuttaneet hänen selkeää ymmärrystään siitä, että oli tarpeen ”tehdä pyhiä” ja siten rakentaa Siionia. Presidentti Young julisti: ”Olen katsellut myöhempien aikojen pyhien yhteisöä näyssä ja nähnyt heidät järjestettynä kuin yhdeksi suureksi taivaan perheeksi; jokaisen suorittamassa useita alansa tehtäviä, työskentelemässä enemmän kokonaisuuden hyväksi kuin yksilöllisen edun hankkimiseksi, ja olen siinä nähnyt kauneimman järjestyksen, mitä ihmismieli voi ajatella, ja mahtavimmat tulokset Jumalan valtakunnan vahvistamiseksi ja vanhurskauden levittämiseksi maan päällä.” (DNSW, 21. tammikuuta 1868, s. 2)

Siionin rakentaminen pappeuden toimitusten ja järjestyksen avulla

Presidentti Young ymmärsi, ettei Siionia voida rakentaa pelkästään kovalla työllä. Siionia täytyy johtaa pappeuden kautta, jonka hän tiesi olevan ”Jumalan Pojan hallitusmuoto” (DNW, 10. elokuuta 1864, s. 2). Hän tiesi, että pyhät kykenisivät ”tulemaan yhdeksi sydämeltään ja mieleltään kaikissa toimissa[an] ja pyrkimyksissä[än]” (DNSW, 21. tammikuuta 1868, s. 2) vain ”puhtaan ja pyhän hallintomuodon” mukaisesti (DNSW, 8. marraskuuta 1870, s. 3). Hän opetti, että kirkon jäsenet voisivat pyhittyä vain osallistumalla pappeuden toimituksiin, ja sen tähden pappeuden toimitukset ja järjestys olivat keskeisellä sijalla hänen opetuksissaan ja johtamisessaan.

Vuosina 1844–1846 presidentti Young ja kaksitoista apostolia asettivat Nauvoon temppelin valmistumisen tärkeimmälle sijalle. Siellä suoritettiin temppelipyhityksiä ja sinetöintejä jo ennen kuin rakentaminen päättyi. ”Niin suurta intoa ovat pyhät osoittaneet toimitusten saamiseksi ja niin suuri halu meillä on suorittaa ne heille, että olen omistautunut kokonaan Herran työlle temppelissä työskennellen yötä päivää ja nukkuen keskimäärin vain neljä tuntia vuorokaudessa ja käyden kotona vain kerran viikossa”, kirjoitti presidentti Young päiväkirjaansa (MHBY-2, s. 10). Joulukuun 10. päivän 1845 ja helmikuun 7. päivän 1846 välisenä aikana arviolta 5615 pyhää sai temppelipyhitystoimituksen ja lukuisia perheitä sinetöitiin. Vain vuotta myöhemmin, kolme päivää Suolajärven laaksoon saapumisen jälkeen, presidentti Young ilmoitti paikan, jolle Suolajärven temppeli rakennettaisiin. Sen oli määrä sijaita kaupungin keskustassa ja olla keskeisellä paikalla pyhien elämässä. Suuri temppeli, jonka rakentaminen kesti 40 vuotta, valmistui vasta presidentti Youngin kuoltua, mutta hän määräsi muita pyhitettyjä paikkoja, joissa temppelipyhityksiä ja sinetöintejä voitiin suorittaa eläville odoteltaessa temppelin valmistumista. St. Georgen temppelin alempien kerrosten vihkimistilaisuudessa 1. tammikuuta 1877, presidentti Young puhui muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa voimallisesti kuolleiden puolesta suoritettavan toimitustyön aloittamisesta uudelleen: ”Kun ajattelen tätä asiaa, haluan seitsemän ukkosen äänen herättävän kansan. Voivatko isät pelastua ilman meitä? Eivät. Voimmeko me pelastua ilman heitä? Emme.” (MS, 39:119)

Temppelitoimitukset olivat välttämättömiä, jotta sukupolvet voitiin liittää yhteen ja pyhät totuudet siirtää sukupolvelta toiselle. Myöhempien aikojen pyhät, jotka olivat syntyneet tai kääntyneet 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, eivät olleet kokeneet Missourin vainoja tai muistaneet profeetta Joseph Smithiä henkilökohtaisesti. Ajan mittaan yhä harvempi heistä olisi ollut mukana pioneerityössä ja asuttamisessa, mutta myös heidän olisi tarpeen oppia pyhiä totuuksia Siionin rakentamisesta. Presidentti Young kannusti pyrkimyksiä opettaa evankeliumia kirkon nuorille ja teki työtä uudistaakseen kirkon organisaatiota ilmaisten halunsa ”kasvattaa miesten ja naisten sukupolvi, joka rakastaa totuutta ja vanhurskautta ja pitää niitä yllä maan päällä” (MFP, osa 2, s. 288). Vuonna 1849 perustetut seurakuntien lasten pyhäkoulut aloittivat yhtenäisen työskentelynsä keskusneuvottelukunnan johdolla vuonna 1867. Presidentti Youngin pyynnöstä ja hänen omien tyttäriensä ollessa mukana ensimmäisinä, perustettiin vuonna 1869 yhdistyksiä auttamaan nuoria naisia ymmärtämään paremmin evankeliumia ja sitoutumaan säästäväiseen elämäntapaan. Vuonna 1875 samanlaisia yhdistyksiä perustettiin antamaan opetusta nuorille miehille ja tuomaan heille johtamiskokemusta.

Oivallettuaan sen, ettei Siionia voitu rakentaa ilman sisaria, presidentti Young aloitti uudelleen Apuyhdistyksen toiminnan vuonna 1867 sellaisena kuin profeetta Joseph Smith oli perustanut sen Nauvoossa. Naiset auttoivat piispoja köyhistä ja sairaista huolehtimisessa, kannustivat perheitä valmistamaan kotona kaiken tarvitsemansa, opettivat toisilleen evankeliumia ja johtivat nuorempien naisten ja lasten opettamista.

Viimeisen elinvuotensa aikana presidentti Young järjesti pappeuskoorumit. Hän jakoi ja järjesti uudelleen vaarnoja, niin että vaarnojen lukumäärä lisääntyi kahdeksasta kahdeksaantoista. Hän johti vanhinten koorumien järjestämistä ja opetti vanhimmille heidän ajallisia ja hengellisiä velvollisuuksiaan. Hän korosti sitä, että seurakunnat olivat kirkon toiminnan pääpaikallisyksiköitä, ja laajensi piispan roolia seurakunnan johtajana. Kahdentoista koommin jäsenet, jotka olivat johtaneet paikallisia yksiköitä, vapautettiin näistä tehtävistään, jotta he voisivat suorittaa tehtäväänsä toimia Jeesuksen Kristuksen erityisinä todistajina kansoille. Brigham Youngin kuoleman aikaan, joka tapahtui 29. elokuuta 1877, kirkko oli järjestetty sellaiseksi kuin useimmat jäsenet tuntevat sen nykyään.

Presidentti Youngin sitoutuminen Siionin vahvistamiseen asutus- ja yritystoiminnan, pyhien temppelitoimitusten ja pappeuden järjestyksen kautta näkyy kauttaaltaan hänen puheissaan. Mikään yksittäinen puhe ei voinut kattaa hänen näkemystään kokonaan. ”Olen käsitellyt vain pientä osaa suuresta evankeliumin puheesta”, hän julisti erään puheensa päätteeksi (MSS, 15:49). Hän uskoi, että evankeliumin täyteys voitiin opettaa vain vähän kerrassaan, rivi rivin päälle. ”Jumalan Pojan evankeliumi”, hän sanoi, ”on iankaikkisesta iankaikkiseen. Kun mielen näkökyky avautuu, siitä voi nähdä suuren osan, mutta sen näkee samaan tapaan kuin puhuja näkee kuulijoidensa kasvot. Jokaisen yksilön tarkasteleminen ja jokaiselle erikseen puhuminen tavoitteenaan oppia tuntemaan heidät täysin, vaikka kunkin kanssa viettäisi vain viisi minuuttia, veisi liian kauan aikaa eikä kävisi helposti päinsä. Samoin on iankaikkisuuden näkyjen laita. Me voimme nähdä ja ymmärtää, mutta sitä on vaikea kertoa.” (DNW, 26. lokakuuta 1854, s. 2) Opetustensa ja johtamisensa kautta presidentti Young yritti aina auttaa pyhiä näkemään ja ymmärtämään evankeliumin iankaikkisia totuuksia.

Brigham Youngin elämä keskittyi evankeliumin opettamiseen ja Jumalan valtakunnan rakentamiseen ja vahvistamiseen. ”Taivaan valtakunta on meille kaikkein tärkein”, hän sanoi pyhille. (DNW, 27. heinäkuuta 1864, s. 2)

Presidentti Youngin johtamista ovat ehkä parhaiten kuvanneet apostolit, jotka palvelivat hänen kuollessaan: ”Niiden 33 vuoden aikana, jolloin hän on johtanut kirkkoa profeetta Josephin marttyyrikuoleman jälkeen, hänen polvensa eivät ole milloinkaan pettäneet eivätkä hänen kätensä vavisseet, eikä hän ole milloinkaan horjunut tai arkaillut. Miten uhkaavia ympäristö tai olosuhteet ovat olleetkin, hän ei ole milloinkaan kauhistunut vaan on niinä aikoina osoittanut levollista luottamusta ja uskoa ja puhunut kannustuksen sanoja lohduttaakseen ja tukeakseen koko kansaa ja saadakseen esille heidän rakkautensa ja ihailunsa. Herra ei ole kuitenkaan siunannut häntä ainoastaan suurella urhoollisuudella vaan Hän on antanut hänelle suurta viisautta. Kuuliaisuus hänen neuvojaan kohtaan on tuonut pelastuksen, ja organisaattorina ja hallinnon alalla hän oli vailla vertaa – –.

Herra on kruunannut hänen työnsä suurenmoisella menestyksellä, Hän on kunnioittanut hänen sanojaan ja pannut ne täytäntöön, ja niitä, jotka ovat olleet kuuliaisia hänen neuvoilleen, Hän on siunannut ja tukenut. Tulee vielä aika, jolloin hänen presidenttikauttaan Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa sanotaan suurenmoisten tapahtumien aikakaudeksi.” (MFP, osa 2, s. 298)

Opiskeluehdotuksia

Kuinka Brigham Young sai tietää, että kirkko oli tosi?
Kuinka Brigham Youngin halu olla kuuliainen ja tehdä uhrauksia auttoivat häntä rakentamaan ja puolustamaan Jumalan valtakuntaa?
Mitä nykyajan kirkon jäsenet voivat oppia siitä jatkuvasta tuesta, jota Brigham Young osoitti profeetta Joseph Smithille?
Mitkä tapahtumat Brigham Youngin elämässä valmistivat häntä johtamaan kirkkoa? Kuinka Herra valmistaa itse kutakin meistä palvelemaan Jumalan valtakunnassa?
Mikä presidentti Youngin sanojen mukaan oli pyhien kokoamisen nimenomainen tarkoitus? Millä tavoin presidentti Young vahvisti Jumalan valtakuntaa?
Mitä Brigham Youngin sanojen mukaan tarkoittaa ”Jumalan Pojan hallitusmuoto”? Kuinka presidentti Young piti pappeuttaan kunniassa?
Mitä vaaditaan, jotta voitaisiin ”kasvattaa miesten ja naisten sukupolvi, joka rakastaa totuutta ja vanhurskautta ja pitää niitä yllä maan päällä”? Mitä Brigham Young teki saadakseen tämän aikaan? Miksi tämä on nykyään erittäin tärkeää?
Kuinka presidentti Young auttoi pyhiä näkemään ja ymmärtämään evankeliumin iankaikkisia totuuksia? Miksi mielestänne on hyödyllistä tutkia ja pohdiskella Brigham Youngin opetuksia seuraavien kahden vuoden aikana?