Kääntykää Herran puoleen
Älkää milloinkaan antako minkään maallisten olosuhteiden kahlita teitä hengellisesti.
Monta vuotta sitten sain tietää eräästä suuresta surusta, josta tuli murhenäytelmä. Erään nuorenparin ensimmäisen lapsen syntymä läheni. Heidän elämänsä oli täynnä tuon suuren tapahtuman odotusta ja jännitystä. Synnytyksen aikana tuli komplikaatioita ja vauva kuoli. Suuri suru muuttui murheeksi, murhe muuttui vihaksi, viha muuttui syyttämiseksi ja syyttäminen muuttui kostoksi lääkäriä kohtaan, jonka he katsoivat olevan kokonaan vastuussa tapahtuneesta. Vanhemmat ja muut perheenjäsenet sekaantuivat voimakkaasti asiaan ja pyrkivät yhdessä tuhoamaan lääkärin maineen ja uran. Kun katkeruus oli kalvanut perhettä viikkoja ja sitten kuukausia, kauna laajennettiin koskemaan Herraa. ”Kuinka Hän saattoi sallia tämän hirveän asian tapahtua?” He torjuivat kirkon johtohenkilöiden ja jäsenten toistuvat pyrkimykset lohduttaa heitä hengellisesti ja emotionaalisesti, ja ajan myötä he erkaantuivat kirkosta. Se on nyt vaikuttanut perheen neljään sukupolveen. Siinä missä kerran oli uskoa ja omistautumista Herralle ja Hänen kirkolleen, yksikään perheen jäsen ei ole vuosikymmeniin osallistunut mihinkään hengelliseen toimintaan.
Elämän vaikeimmissa tilanteissa on usein vain yksi ainoa rauhan lähde. Rauhan Ruhtinas, Jeesus Kristus, ojentaa armonsa kutsun kera: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” (Matt. 11:28). Hän lupaa edelleen: ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa” (Joh. 14:27).
Isäni vanhemmilla oli kaksi lasta, poika (isäni) ja tytär. Palveltuaan lähetystyössä ja asepalveluksessa Havaijissa isäni palasi vuonna 1946 saarille hankkimaan jalansijaa työelämässä ja kasvattamaan perheensä. Hänen vanhempansa asuivat Salt Lake Cityssä kuten hänen sisarensakin. Sisar avioitui vuonna 1946 ja neljä vuotta myöhemmin odotti lasta. Vanhemmista on jotenkin aivan erityislaatuista odottaa tyttärensä (tässä tapauksessa ainoan tyttärensä) synnyttävän ensimmäistä kertaa. Kukaan ei tiennyt hänen odottavan kaksosia. Niin murheellista kuin se onkin, hän ja kaksoset kuolivat synnytyksessä.
Isovanhempani olivat murheen murtamat. Heidän murheensa sai heidät kuitenkin heti kääntymään Herran ja Hänen sovituksensa puoleen. Vatvomatta loputtomasti, miksi näin voi käydä ja ketä voisi syyttää, he kohdistivat huomionsa vanhurskaaseen elämään. Isovanhempani eivät olleet varakkaita. He eivät koskaan kuuluneet yhteiskunnalliseen eliittiin. Heillä ei ollut koskaan korkeaa asemaa kirkossa. He olivat vain uskollisia myöhempien aikojen pyhiä.
Ammatista eläkkeelle jäätyään vuonna 1956 he muuttivat Havaijiin ollakseen ainoan lapsensa perheen kanssa. Seuraavina vuosikymmeninä he osoittivat rakkautta omaisilleen, palvelivat kirkossa, ja enimmäkseen he vain nauttivat yhdessäolosta. He eivät koskaan pitäneet erilläänolosta ja puhuivat jopa sellaisia, että se, joka kuolisi ensin, etsisi keinon auttaa heitä pääsemään taas pian yhteen. Heidän kummankin 90-vuotispäivän lähestyessä ja heidän oltuaan naimisissa 65 vuotta he kumpikin kuolivat luonnollisista syistä muutaman tunnin sisällä. Heidän piispanaan minä johdin heidän hautajaistilaisuutensa.
Isoisä Artin ja isoäiti Loun uskollisuus etenkin vaikeuksien kohdatessa on nyt vaikuttanut neljään seuraavaan jälkipolveen. Suoraan ja syvällisesti se vaikutti heidän poikaansa (minun isääni) ja minun äitiini, kun vanhempieni oma tytär, heidän nuorin lapsensa, kuoli synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin. Tämä tytär kuoli 34-vuotiaana kymmenen päivän kuluttua synnytyksestä, ja häneltä jäi neljä lasta iältään kymmenestä päivästä kahdeksaan vuoteen. Edellisessä sukupolvessa näkemänsä esimerkin mukaisesti vanhempani kääntyivät empimättä Herran puoleen lohtua saadakseen.
Kaikkialla maailmassa ja kirkon jäsenten keskuudessa on suurta iloa ja suurta tuskaa. Molemmat kuuluvat suunnitelmaan. Ilman toista emme voi tuntea toista. Pyhien kirjoitusten kohdat ”ihmiset ovat, jotta heillä voisi olla ilo” (2. Nefi 2:25) ja ”sillä on välttämätöntä, että kaikessa on vastakohtaisuutta” (2. Nefi 2:11) eivät ole ristiriitaisia, vaan ne täydentävät toisiaan. Kun Alma nuorempi kuvasi, miltä hänestä tuntui, kun hän kääntyi Herran puoleen, hän sanoi: ”Minun sieluni täyttyi yhtä suuresta ilosta kuin tuskani oli ollut” (Alma 36:20).
Jotkut murtuvat suurista ongelmista; toiset antavat pienten asioiden tulla suuriksi. Symonds Ryder oli campbellilaisjohtaja, joka kuuli kirkosta ja tapasi Joseph Smithin. Tuon kokemuksen vaikutuksesta hän liittyi kirkkoon kesäkuussa 1831. Heti sen jälkeen hänet asetettiin vanhimmaksi ja kutsuttiin lähetystyöhön. Hänen saamassaan ensimmäisen presidenttikunnan kutsukirjeessä ja hänen virallisessa valtuutuksessaan saarnata hänen nimensä oli kuitenkin kirjoitettu väärin – yhden kirjaimen osalta. Siinä hänen sukunimensä oli R-i-d-e-r eikä oikea R-y-d-e-r. Se sai hänet epäilemään kutsuaan ja niitä, joilta se oli tullut. Hän päätti olla lähtemättä lähetystyöhön ja luopui kirkosta, mikä johti pian vihaan ja kiihkeään Josephin ja kirkon vastustamiseen. Kun vihainen väkijoukko kiskoi Joseph Smithin ja Sidney Rigdonin maaliskuussa 1832 yöllä kotoa ja tuhri heidät tervalla ja höyhenillä, kuultiin huuto: ”Simonds, Simonds[!], missä tervaämpäri on?” (History of the Church, osa 1, s. 262–263). Symonds Ryder muuttui vajaassa kymmenessä kuukaudessa innokkaasta käännynnäisestä vihaisen väkijoukon johtajaksi, ja hänen hengellinen alamäkensä oli alkanut hänen nimensä yhden kirjaimen kirjoitusvirheen aiheuttamasta loukkaantumisesta. Asian koosta riippumatta se, kuinka me reagoimme, voi muuttaa elämän kulun.
Profeetta Joseph Smith antoi mallin henkilökohtaisen murhenäytelmän ja vastustuksen käsittelemisestä. Kun hän oli epäinhimillisissä oloissa Libertyn vankilassa, hänelle ilmoitettiin tämä jumalallinen neuvo (joka oli osaltaan kuvaus Josephin elämästä siihen mennessä ja myös ennakkovaroitus): Jos ”hullut tulevat pilkkaamaan sinua – – jos sinä joudut kokemaan ahdinkoa; – – jos vihollisesi käyvät kimppuusi – – jos sinut heitetään kuoppaan tai murhaajien käsiin – – ja kaikki luonnonvoimat yhdistyvät tukkiakseen tien; ja ennen kaikkea, jos itse helvetti aukaisee kitansa ammolleen sinua tavoitellen, tiedä, poikani, että kaikki tämä antaa sinulle kokemusta ja on sinun hyväksesi” (OL 122:1, 5–7). Sitten syvälliset sanat: ”Ihmisen Poika on laskeutunut kaiken tämän alapuolelle. Oletko sinä suurempi kuin hän?” (Jae 8.) Tätä seuraa selkeä ohje ja suuria lupauksia. ”Ja nyt, pysy tielläsi, – – älä siis pelkää, mitä ihminen voi tehdä, sillä Jumala on kanssasi aina ja ikuisesti” (jae 9).
Seuraavina vuosina Joseph Smith kesti edelleenkin vanhurskaasti elämän, joka oli täynnä vastustusta. Hän antoi tämän uskontäyteisen näkemyksen: ”Ja mitä tulee vaaroihin, joita minut on kutsuttu kestämään, ne tuntuvat minusta perin vähäisiltä, – – syvissä vesissä minä olen tottunut uimaan. – – Minä tahdon – – riemuita ahdingosta; sillä – – Jumala on pelastanut minut näistä kaikista ja pelastaa minut vastedeskin.” (OL 127:2.) Josephin luottamus jatkuvan vastustuksen voittamiseen perustui hänen kykyynsä kääntyä jatkuvasti Herran puoleen.
Jos teistä tuntuu, että olette kärsineet vääryyttä kenen tahansa takia (perheenjäsen, ystävä, toinen kirkon jäsen, kirkon johtohenkilö, liiketuttava) tai mistä tahansa syystä (rakkaan kuolema, terveysongelmat, taloudellinen vastoinkäyminen, väkivalta, riippuvuudet), käsitelkää asia välittömästi ja voimienne mukaan. ”Pysy tielläsi” (OL 122:9). Luovuttaminen ei tule kyseeseen. Ja kääntykää viipymättä Herran puoleen. Osoittakaa kaikkea sitä uskoa, joka teillä on Häneen. Antakaa Hänen kantaa kuormanne. Antakaa Hänen armonsa keventää kuormanne. Meille on luvattu, ettei meidän tarvitse ”kärsiä minkäänlaisia ahdinkoja, joita ilo Kristuksessa ei olisi voittanut” (Alma 31:38). Älkää milloinkaan antako minkään maallisten olosuhteiden kahlita teitä hengellisesti.
Jeesuksen esimerkillisin teko, sovitus, edellytti sitä, että Hän laskeutui ”kaiken alapuolelle” (OL 88:6) ja kärsi ”kaikkien ihmisten tuskat” (2. Nefi 9:21). Siitä ymmärrämme, että sovituksella on laajempi tarkoitus kuin olla keino synnin voittamiseen. Tämä suurin kaikista maanpäällisistä saavutuksista antaa Vapahtajalle voiman täyttää tämän lupauksen: ”Jos te käännytte Herran puoleen täysin vilpittömin sydämin ja panette turvanne häneen ja palvelette häntä kokonaan hartain mielin, jos tämän teette, hän vapauttaa teidät orjuudesta” (Moosia 7:33).
Kun vietämme tätä pääsiäisaamua, kääntykäämme Herran, kirkkaan Aamutähtemme (ks. Ilm. 22:16), puoleen. Todistan, että Hän tulee ikuisesti valaisemaan meidän tiemme, totuutemme ja elämämme (ks. Joh. 14:6). Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.