”Te olette minun käteni”
Jeesuksen Kristuksen, Mestarimme, opetuslapsina meidät on kutsuttu tukemaan ja parantamaan eikä tuomitsemaan.
Tarina kertoo, että toisen maailmansodan aikana erään kaupungin pommituksissa suuri Jeesusta Kristusta esittävä patsas vahingoittui pahoin. Kun kaupunkilaiset löysivät patsaan raunioiden keskeltä, he murehtivat, koska se oli ollut rakas vertauskuva heidän uskostaan ja Jumalan läsnäolosta heidän elämässään.
Asiantuntijat kykenivät korjaamaan suurimman osan patsaasta, mutta sen kädet olivat niin pahoin vaurioituneet, ettei niitä kyetty saamaan entiselleen. Jotkut ehdottivat, että palkattaisiin kuvanveistäjä tekemään uudet kädet, mutta muut halusivat jättää patsaan sellaiseksi kuin se oli – pysyväksi muistuttajaksi sodan murhenäytelmästä. Loppujen lopuksi patsas jäi ilman käsiä. Kaupunkilaiset kuitenkin lisäsivät Jeesusta Kristusta esittävän patsaan jalustaan kyltin, jossa ovat nämä sanat: ”Te olette minun käteni.”
Me olemme Kristuksen kädet
Tässä kertomuksessa on syvällinen opetus. Kun ajattelen Vapahtajaa, kuvittelen Hänet usein avosylin kädet ojentuneina lohduttamaan, parantamaan, siunaamaan ja rakastamaan. Ja Hän puhui aina ihmisten kanssa tasavertaisesti, ei koskaan alentuvasti. Hän rakasti nöyriä ja sävyisiä ja kulki heidän joukossaan palvellen heitä ja tarjoten toivoa ja pelastusta.
Sitä Hän teki eläessään kuolevaisuudessa, ja sitä Hän tekisi, jos Hän eläisi keskuudessamme tänä aikana, ja sitä meidän pitäisi tehdä Hänen opetuslapsinaan ja Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseninä.
Tänä kauniina pääsiäisaamuna ajatuksemme ja sydämemme kääntyvät Hänen puoleensa – Israelin Toivon ja maailman Valon puoleen.
Kun noudatamme Hänen täydellistä esimerkkiään, käsistämme voi tulla Hänen kätensä, silmistämme Hänen silmänsä, sydämestämme Hänen sydämensä.
Kätemme voivat syleillä
Minuun on tehnyt syvän vaikutuksen tapa, jolla kirkkomme jäsenet palvelevat muita. Kun kuulemme epäitsekkäästä uhrautumisestanne ja ylenpalttisesta myötätunnostanne, sydämemme täyttyy kiitollisuudesta ja onnesta. Te loistatte valona maailmalle, ja teidät tunnetaan hyvyydestänne ja myötätunnostanne kautta maapallon.
Valitettavasti kuulemme aika ajoin myös kirkon jäsenistä, jotka lannistuvat ja lakkaavat sen vuoksi tulemasta ja osallistumasta kirkkomme kokouksiin, koska he ajattelevat, etteivät he sovi joukkoon.
Kun olin nuori poika toisen maailmansodan jälkimainingeissa, Saksa oli murtunut ja raunioina. Monet ihmiset olivat nälkäisiä, sairaita ja kuolemaisillaan. Muistan hyvin ne humanitaariset ruoka- ja vaatelähetykset, joita tuli kirkolta Salt Lake Citystä. Muistan vielä tänäkin päivänä niiden vaatteiden tuoksun ja maistan yhä niiden säilykepersikoiden makeuden.
Oli muutamia, jotka liittyivät kirkkoon sinä aikana saamiensa tavaroiden vuoksi. Jotkut jäsenet ylenkatsoivat näitä uusia käännynnäisiä. He jopa kutsuivat heitä loukkaavalla nimellä: Büchsen Mormonen eli ”säilykeruokamormonit”. He paheksuivat näitä uusia jäseniä, koska he uskoivat, että kun heidän ajalliset tarpeensa olisi tyydytetty, he jäisivät pois.
Vaikka jotkut tosiaan lähtivät, monet jäivät – he tulivat kirkkoon, maistoivat evankeliumin suloisuutta ja tunsivat rakastavien veljien ja sisarten hellän huolenpidon. He löysivät ”kodin”. Ja nykyään, kolme ja neljä sukupolvea myöhemmin, monien perheiden jäsenyys kirkossa juontaa juurensa näistä käännynnäisistä.
Toivon, että me otamme avosylin vastaan kaikki Jumalan lapset ja rakastamme heitä, mukaan lukien ne, jotka saattavat näyttää erilaisilta tai pukeutua, puhua tai vain toimia eri tavoin. Ei ole hyvä antaa muiden tuntea itseään puutteellisiksi. Kohottakaamme lähimmäisiämme. Olkaamme ystävällisiä heitä kohtaan. Osoittakaamme veljillemme ja sisarillemme kirkossa erityisen paljon humaanisuutta, myötätuntoa ja rakkautta, niin että he tuntevat viimeinkin löytäneensä kodin.
Kun tunnemme kiusausta tuomita, ajatelkaamme Vapahtajaa, joka ”rakastaa maailmaa, jopa niin, että hän antaa oman henkensä voidakseen vetää kaikki ihmiset luoksensa. – –
[Ja] hän sanoo: Tulkaa minun luokseni, kaikki te maan ääret, – – [sillä] kaikilla ihmisillä on yhtäläinen oikeus, eikä ketään kielletä.”1
Pyhiä kirjoituksia lukiessani vaikuttaa siltä, että ne, jotka saavat osakseen Vapahtajan ankarimman nuhteen, ovat usein niitä, jotka pitävät itseään korkeassa arvossa varallisuutensa, vaikutusvaltansa tai kuvittelemansa vanhurskauden vuoksi.
Vapahtaja opetti kerran vertauksen kahdesta miehestä, jotka menivät temppeliin rukoilemaan. Toinen heistä, kunnioitettu fariseus, rukoili: ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta.”
Toinen mies, vihattu publikaani, seisoi ”taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.’” Ja Jeesus sanoi: ”Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei.”2
Todellisuudessa ”kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta”3. Me kaikki tarvitsemme armoa. Emmekö me sinä viimeisenä päivänä, kun meidät kutsutaan Jumalan tuomioistuimen eteen, toivokin, että saamme anteeksi monet puutteemme? Emmekö kaipaakin pääsyä Vapahtajan syleilyyn?
Tuntuu pelkästään oikealta ja sopivalta, että me kohtelemme muita siten kuin niin hartaasti toivomme meitä kohdeltavan.
En ehdota, että me hyväksymme synnin tai katsomme pahaa läpi sormien omassa elämässämme tai maailmassa. Siitä huolimatta me joskus innossamme sekoitamme synnin ja syntisen ja tuomitsemme liian nopeasti ja osoitamme liian vähän myötätuntoa. Tiedämme nykyajan ilmoituksesta, että ”sielujen arvo on suuri Jumalan silmissä”4. Emme voi mitata toisen sielun arvoa yhtään enempää kuin voimme mitata maailmankaikkeuden laajuutta. Jokainen ihminen, jonka tapaamme, on hyvin tärkeä henkilö taivaalliselle Isällemme. Kun ymmärrämme sen, alamme ymmärtää, kuinka meidän tulee kohdella lähimmäisiämme.
Eräs nainen, joka oli selviytynyt vuosien koettelemuksista ja surusta, sanoi kyynelsilmin: ”Olen oppinut ymmärtämään, että olen kuin vanha 20 dollarin seteli – ryppyinen, repaleinen, nuhruinen, runnottu ja naarmuilla. Mutta olen edelleenkin 20 dollarin seteli. Olen jonkin arvoinen. Vaikka en näytä paljon miltään ja vaikka minua on hakattu ja käytetty, olen yhä koko 20 dollarin setelin arvoinen.”
Kätemme voivat lohduttaa
Kun tämän muistamme, ojentakaamme sydämemme ja kätemme myötätuntoisesti muita kohti, sillä jokainen kulkee omaa vaikeaa polkuaan. Jeesuksen Kristuksen, Mestarimme, opetuslapsina meidät on kutsuttu tukemaan ja parantamaan eikä tuomitsemaan. Meitä käsketään ”suremaan surevien kanssa” ja ”lohduttamaan niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa”5.
Meidän kristittyjen ei sovi ajatella, että kärsivät ansaitsevat kärsimyksensä. Pääsiäissunnuntai on hyvä päivä muistaa, että Vapahtajamme otti auliisti päälleen meidän kaikkien tuskat ja sairaudet ja kärsimykset – jopa niiden meistä, jotka näytämme ansaitsevan kärsimyksemme.6
Sananlaskujen kirjasta luemme, että ”ystävän rakkaus ei koskaan petä, veli auttaa veljeä hädän hetkellä”7. Rakastakaamme aina. Ja olkaamme veljiemme ja sisartemme tukena erityisesti vastoinkäymisten aikoina.
Kätemme voivat palvella
Vanha juutalainen legenda kertoo kahdesta veljeksestä, Abramista ja Zimristä, jotka omistivat pellon ja tekivät sillä yhdessä töitä. He sopivat, että jakavat sekä työn että sadon tasan. Eräänä iltana, kun satokausi oli päättynyt, Zimri ei saanut unta, sillä ei tuntunut oikealta, että Abram, jolla oli vaimo ja seitsemän poikaa ruokittavana, saisi vain puolet sadosta, kun taas hän, jonka oli elätettävä vain itsensä, sai niin paljon.
Niinpä Zimri pukeutui ja lähti vaivihkaa pellolle, missä hän otti kolmasosan sadostaan ja pani sen veljensä kasaan. Sitten hän palasi vuoteeseensa tyytyväisenä siitä, että oli toiminut oikein.
Samaan aikaan Abramkaan ei kyennyt nukkumaan. Hän ajatteli veliparkaansa Zimriä, joka oli aivan yksin ja jolla ei ollut poikia auttamassa työnteossa. Ei tuntunut oikealta, että Zimri, joka itsekseen teki niin paljon töitä, saisi vain puolet sadosta. Se ei varmaankaan ollut Jumalalle mieleen. Niinpä Abram meni vaivihkaa pellolle, missä hän otti kolmanneksen sadostaan ja pani sen rakkaan veljensä kasaan.
Seuraavana aamuna veljekset menivät pellolle, ja molemmat hämmästelivät sitä, että kasat näyttivät yhä samankokoisilta. Sinä iltana molemmat veljekset livahtivat ulos taloistaan tekemään samoin kuin edellisenä iltana. Tällä kertaa he kuitenkin huomasivat toisensa, ja kun niin kävi, he itkivät ja syleilivät. Kumpikaan ei kyennyt puhumaan, sillä heidän sydämensä oli rakkautta ja kiitollisuutta tulvillaan.8
Myötätunnon henki on sitä, että me rakastamme toisia niin kuin itseämme9, tavoittelemme heidän onneaan ja teemme heille kuten toivomme meille tehtävän10.
Todellinen rakkaus vaatii toimintaa
Todellinen rakkaus vaatii toimintaa. Voimme puhua rakkaudesta koko päivän – voimme kirjoittaa viestejä tai runoja, joissa sitä julistetaan, laulaa lauluja, joissa sitä ylistetään, ja saarnata saarnoja, joissa siihen kannustetaan – mutta ennen kuin me tuomme tuon rakkauden ilmi teoissa, sanamme ovat pelkkä kumiseva vaski tai helisevä symbaali11.
Kristus teki enemmän kuin vain puhui rakkaudesta. Hän osoitti sitä joka päivä elämässään. Hän ei eristäytynyt joukosta. Jeesus oli ihmisten keskellä ja ojensi kätensä auttamaan yhtä. Hän pelasti eksyneitä. Hän ei pelkästään opettanut teoreettisella tasolla, kuinka rakkautta osoitetaan, ja siirtänyt sitten varsinaista työtä muille. Hän ei ainoastaan opettanut vaan myös osoitti meille, kuinka auttaa heikkoja, nostaa hervonneita käsiä ja vahvistaa voimattomia polvia.12
Kristus osaa palvella muita täydellisesti. Kun Vapahtaja ojentaa kätensä, ne, joita Hän koskettaa, ylentyvät, ja heistä tulee sen seurauksena suurempia, voimakkaampia ja parempia ihmisiä.
Jos me olemme Hänen kätensä, eikö meidän pitäisi tehdä samoin?
Me voimme rakastaa kuten Hän rakastaa
Vapahtaja ilmoitti täydellisen tärkeysjärjestyksen elämäämme, koteihimme, seurakuntiimme, yhteisöihimme ja kansakuntiimme, kun Hän puhui rakkaudesta suurimpana käskynä, jonka ”varassa ovat laki ja profeetat”13. Me voimme kuluttaa päivämme huolehtien pakkomielteenomaisesti elämän pienistäkin yksityiskohdista, laista ja pitkästä tehtävien asioiden luettelosta, mutta jos me laiminlyömme suurimmat käskyt, meiltä jää huomaamatta tärkein ja olemme pilviä, joita tuuli kuljettaa ja jotka eivät anna vettä, puita, jotka eivät kanna hedelmää14.
Ilman tätä rakkautta Isää Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan olemme vain Hänen kirkkonsa ulkokuori ilman sisältöä. Mitä hyötyä opetuksestamme on ilman rakkautta? Mitä hyötyä on lähetystyöstä, temppelityöstä tai huoltotyöstä ilman rakkautta?
Rakkaus innoitti taivaallista Isäämme luomaan henkemme. Se johti Vapahtajamme Getsemanen puutarhaan antamaan itsensä syntiemme lunnaiksi. Rakkaus on pelastussuunnitelman suuri motiivi. Se on onnen lähde, parantamisen alati uudistuva lähde, toivon kallisarvoinen lähde.
Kun ojennamme kätemme ja sydämemme muille Kristuksen kaltaisessa rakkaudessa, meille tapahtuu jotakin ihmeellistä. Oma henkemme toipuu, jalostuu ja vahvistuu. Meistä tulee onnellisempia, rauhallisempia ja vastaanottavaisempia Pyhän Hengen kuiskauksille.
Koko sydämestäni ja sielustani kiitän taivaallista Isäämme Hänen rakkaudestaan meitä kohtaan, Hänen Poikansa lahjasta, Jeesuksen Kristuksen elämästä ja esimerkistä sekä Hänen synnittömästä ja epäitsekkäästä uhristaan. Riemuitsen siitä, ettei Kristus ole kuollut vaan on noussut haudasta! Hän elää ja on palannut maan päälle palauttamaan ihmisille valtuutensa ja evankeliuminsa. Hän on antanut meille täydellisen esimerkin siitä, millaisia miehiä ja naisia meidän tulee olla.
Pohtiessamme tänä pääsiäissunnuntaina ja joka päivä kunnioittaen ja ihmetellen sitä, kuinka Vapahtajamme syleilee meitä, lohduttaa meitä ja parantaa meidät, sitoutukaamme tulemaan Hänen käsikseen, niin että muut voivat kauttamme tuntea Hänen rakastavan syleilynsä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.