Velvollisuutemme Jumalaa kohtaan: vanhempien ja johtajien tehtävä nousevaa sukupolvea kohtaan
Meidän välttämätön velvollisuutemme on auttaa nuoria ymmärtämään ja uskomaan evankeliumi syvällisen henkilökohtaisesti.
Tänä iltapäivänä haluan kannustaa vanhempia ja kaikkia, jotka on kutsuttu johtamaan ja palvelemaan tämän maailman nuoria. Herra on ilmoittanut Joseph Smithille, että meillä on ”ehdoton velvollisuus – – koko nousevaa sukupolvea – – kohtaan” (OL 123:11).
Koko elämäni ajan olen isänä ja isoisänä pohtinut kysymystä, mikä on minun velvollisuuteni Jumalaa kohtaan nuorten suhteen? Saanen jakaa joitakin asioita, joita olen oppinut omakohtaisen pohdiskelun ja todistuksen välityksellä.
Meidän kaikkien kohdalla velvollisuutemme täyttäminen Jumalaa kohtaan vanhempina ja johtajina alkaa siitä, että johdamme esimerkillämme – siitä, että elämme johdonmukaisesti ja uutterasti evankeliumin periaatteiden mukaan kotona. Tämä edellyttää päivittäistä määrätietoisuutta ja uutteruutta.
Nuorten kohdalla mikään ei korvaa sitä, että he näkevät, kuinka me elämme evankeliumin mukaan omassa päivittäisessä elämässämme. Nuorten sotilaiden ei tarvinnut miettiä, mihin heidän vanhempansa uskoivat. He sanoivat: ”Me emme epäile äitiemme tienneen sitä” (ks. Alma 56:47–48). Tietävätkö meidän lapsemme, mitä me tiedämme?
Minulla on pojanpoika, joka kerran pyysi minua mukaansa katsomaan suosittua mutta sopimatonta elokuvaa. Sanoin hänelle, etten ollut kyllin vanha katsomaan sitä elokuvaa. Hän oli ymmällään, kunnes hänen isoäitinsä selitti hänelle, ettei ikäsuositus soveltunut isoisään. Hän tuli takaisin luokseni ja sanoi: ”Nyt ymmärrän, isoisä. Sinusta ei tule koskaan tarpeeksi vanhaa katsomaan sitä elokuvaa, vai mitä?” Hän oli oikeassa!
Sen lisäksi että näytämme esimerkillämme nuorille tietä, me johdamme heitä ymmärtämällä heidän sydäntään ja kulkemalla evankeliumin polkua heidän rinnallaan. Jotta todella ymmärtäisimme heidän sydäntään, meidän täytyy tehdä muutakin kuin vain olla samassa huoneessa tai osallistua samoihin perheen ja kirkon toimintoihin. Meidän täytyy suunnitella ja hyödyntää opetustilanteita, jotka painavat syvän ja kestävän vaikutelman heidän mieleensä ja sydämeensä.
Esimerkiksi kirkon johtohenkilöt suunnittelevat säännöllisesti pappeustoimintoja ja partiokokouksia ja -leirejä – mutta saavutetaanko näillä toiminnoilla aina niiden tärkein tarkoitus? Olen oppinut, ettei pelkästään ansiomerkin saaminen tee jostakin pappeus- tai partiotoiminnasta pojalle mitä merkityksellisintä, vaan sen tekee mahdollisuus istua ja jutella sellaisen johtohenkilön kanssa, joka on kiinnostunut hänestä ja hänen elämästään.
Samalla tavoin äidit ja isät, kun te viette lapsia kouluun tai heidän moniin eri harrastuksiinsa, käytättekö tuon ajan jutellaksenne heidän kanssaan heidän toiveistaan ja peloistaan ja iloistaan? Käytättekö aikaa siihen, että pyydätte heitä ottamaan kuulokkeet MP3-soittimistaan ja kaikista muista laitteista, niin että he voivat kuulla teitä ja tuntea rakkautenne? Mitä kauemmin elän, sitä paremmin käsitän, että nuoruuteni opetushetket, varsinkin ne, joita minulla oli vanhempieni kanssa, ovat muovanneet elämäni ja tehneet minusta sen, mitä olen.
On mahdotonta yliarvioida niiden vanhempien vaikutusta, jotka ymmärtävät lastensa sydäntä. Tutkimus osoittaa, että elämän tärkeimmissä muutoskohdissa – mukaan lukien ne vaiheet, jolloin nuoret todennäköisimmin ajautuvat pois kirkosta – suurin vaikutus ei ole piispan tai jonkun toisen johtajan puhuttelulla vaan säännöllisellä, lämminhenkisellä, ystävällisellä, välittävällä kanssakäymisellä vanhempien kanssa.
Kun tämän muistamme, niin kokoontuuko koko perheemme päivällispöytään yhdessä? Muistan, kuinka nuorena miehenä pyysin lupaa pelata baseballia päivällisaikaan. ”Laita vain minun ateriani uuniin”, sanoin äidilleni. Hän vastasi: ”Robert, minä todella haluan, että pidät tauon, tulet kotiin, olet perheen kanssa päivällisellä ja sitten voit mennä pelaamaan baseballia pimeään asti.” Hän opetti meille kaikille, että mitä tulee perheaterioihin, niin ei se ole ruoka vaan perheen kanssakäyminen, joka ravitsee sielua. Äitini opetti, että suurinta rakkautta me osoitamme omassa kodissamme.
Jotta kanssakäymisemme nuorten kanssa todella koskettaisi heidän sydäntään, meidän täytyy antaa heille huomiotamme aivan samoin kuin antaisimme huomiota luotetulle aikuiselle työtoverille tai läheiselle ystävälle. Tärkeintä on esittää heille kysymyksiä, antaa heidän puhua ja olla sitten halukas kuuntelemaan – niin, kuuntelemaan ja kuuntelemaan vähän enemmän – kuulemaan hengellisillä korvilla! Joitakin vuosia sitten olin lukemassa sanomalehteä, kun yksi pienistä pojanpojistani kiipesi viereeni. Minusta oli mukava kuunnella, kun hänen suloinen äänensä puheli taustalla samalla kun luin. Kuvitelkaa, miten yllätyin, kun hän muutaman hetken kuluttua työntyi minun ja lehden väliin. Hän otti kasvoni käsiinsä ja painoi nenänsä minun nenääni vasten ja kysyi: ”Pappa! Oletko sinä siellä?”
Äiti, isä, oletteko te siellä? Pappa, mummo, oletteko te siellä? Siellä oleminen tarkoittaa sitä, että ymmärrämme nuortemme sydäntä ja tunnemme yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Ja se, että tunnemme yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan, ei tarkoita sitä, että pelkästään juttelemme heidän kanssaan vaan että myös puuhailemme heidän kanssaan.
Äskettäin kuulin erään äidin kertovan, kuinka hän oli auttanut kolmea ensimmäistä tytärtään suorittamaan Edistyminen-ohjelman vaatimukset tekemällä sitä, mitä odotettiin – pysymällä ajan tasalla ja allekirjoittamalla suoritettuja projekteja. Sitten hän selitti lempeästi, kyyneleet poskille vierien: ”Hiljattain olen työskennellyt neljännen tyttäreni kanssa itse asiassa tekemällä hänen projektejaan hänen kanssaan. Sillä on ollut suuri vaikutus elämäämme ja suhteeseemme. Mutta voi, millaista surua tunnen, kun käsitän, mitä olen menettänyt, kun en ole tehnyt tätä kolmen muun tyttäreni kanssa.” Kielen ja kynän surullisimmat sanat ovat nämä: ”Niin olisi voinut olla!”1
Aikuisten kirkon jäsenten tulee ymmärtää, etteivät Edistyminen- ja Velvollisuus Jumalaa kohtaan -vaatimukset ole vain pitkiä luetteloita kohdista, jotka täytyy suorittaa. Ne ovat henkilökohtaisia tavoitteita, joita jokainen nuori mies ja nuori nainen asettaa ja jotka auttavat heitä tulemaan kelvollisiksi saamaan temppelitoimitukset, palvelemaan lähetystyössä, solmimaan iankaikkisen avioliiton ja pääsemään osallisiksi korotuksesta. Mutta tulkoon ymmärretyksi: se, että nuoret miehet ja nuoret naiset yrittäisivät saavuttaa nämä tavoitteet yksin, olisi suuri menetys ja murhenäytelmä!
Isät, äidit ja nuorten johtajat, kehotamme teitä osallistumaan Edistyminen- ja Velvollisuus Jumalaa kohtaan -ohjelmiin lastenne ja nuorten kanssa. Samalla kun he kasvavat, tekin kasvatte. Ja aivan yhtä tärkeää on se, että kasvatte yhdessä uskon ja ystävyyden yhdistäminä, mikä suo teidän vahvistaa toisianne ja pysyä evankeliumin polulla ikuisesti, olla todellakin iankaikkinen perhe.
Aivan yhtä tärkeänä osana sitä, että täytämme vanhemman velvollisuutemme Jumalaa kohtaan, on se, että opetamme lapsillemme evankeliumia ja valmistamme heitä osallistumaan täysin Vapahtajan palautetun kirkon toimintaan. Muistakaa kuningas Benjaminin kansan opetus. Hänen opetustensa tuloksena monet aikuisista kokivat voimallisen sydämen muutoksen (ks. Moosia 5:2). Mutta sitten sanotaan, että ”nousevassa polvessa oli monia, jotka eivät voineet ymmärtää kuningas Benjaminin sanoja, koska he olivat pieniä lapsia siihen aikaan, kun hän puhui kansalleen; eivätkä he uskoneet – – ja heidän sydämensä paatuivat” (Moosia 26:1, 3).
Meidän välttämätön velvollisuutemme on auttaa nuoria ymmärtämään ja uskomaan evankeliumi syvällisen henkilökohtaisesti. Me voimme opettaa heitä kulkemaan valossa, mutta se ei voi olla lainavaloa. Heidän täytyy ansaita se itse. Heidän täytyy hankkia oma todistuksen valonsa suoraan hengellisen valon lähteestä – itse Jumalalta – rukoilemalla ja tutkimalla ja mietiskelemällä. Heidän täytyy ymmärtää, keitä he ovat ja millaisiksi taivaallinen Isä haluaa heidän tulevan. Kuinka autamme heitä?
Kun meillä on perheilta, perheneuvosto tai merkityksellinen keskustelu evankeliumista lastemme kanssa, meillä on mahdollisuus katsoa heitä silmiin ja kertoa heille, että me rakastamme heitä ja että taivaallinen Isä rakastaa heitä. Näissä pyhissä tilanteissa me voimme myös auttaa heitä ymmärtämään syvällä sydämessään, keitä he ovat ja kuinka onnekkaita he ovat, kun he ovat tulleet tämän maan päälle ja meidän kotiimme ja ovat osallisia liitoissa, jotka olemme tehneet temppelissä ollaksemme perhe ikuisesti. Jokaisessa keskinäisessä kanssakäymisessämme me tuomme esiin evankeliumin periaatteita ja siunauksia.
Näinä vaikeina aikoina ei riitä, että nuoremme pelkästään tietävät. Heidän täytyy tehdä. Osallistuminen koko sydämestään toimituksiin, koorumien ja apujärjestöjen toimintaan, innoitettuihin ohjelmiin sekä toimintojen vahvistaminen auttavat nuoria pukemaan ylleen Jumalan taisteluvarustuksen. Autammeko me heitä pukemaan ylleen tuon varustuksen, jotta he voivat pitää puolensa vastustajan palavia nuolia vastaan? Jotta he todella valitsisivat Herran tien, heidän täytyy tuntea Hänen tiensä. Ja jotta he todella tuntisivat Hänen tiensä, meidän täytyy opettaa ja johtaa heitä toimimaan, osallistumaan, tekemään.
Suurinta lähetystyötä, mitä tulemme koskaan tekemään, on se, mitä teemme kodissamme. Meidän kotimme, koorumimme ja luokkamme ovat osa lähetyskenttää. Meidän lapsemme ja lastenlapsemme ovat tärkeimpiä tutkijoitamme.
Suurinta sukututkimustyötä, mitä tulemme tekemään, on se, mitä teemme omassa kodissamme. Se on nousevaan polveen kuuluvien lastemme hengellinen valmistaminen, mikä varmistaa – kun he ovat kuuliaisia – perheemme iankaikkisen säilymisen ja jatkumisen tuleviin sukupolviin.
Suurin pelastustyö, suurin aktivointityö tullaan tekemään kodissamme. Jos joku perheestänne vaeltaa oudoilla teillä, te olette pelastajia, jotka ovat mukana suurimmassa pelastustehtävässä, mitä kirkko on koskaan tuntenut. Todistan omakohtaisesta kokemuksesta: vasta luovuttaminen on epäonnistumista. Koskaan ei ole liian aikaista tai liian myöhäistä aloittaa. Älkää kantako huolta siitä, mitä on tapahtunut aiemmin. Ottakaa puhelin käteen. Kirjoittakaa viesti. Menkää käymään. Pyytäkää heitä tulemaan kotiin. Älkää pelätkö tai joutuko hämillenne. Teidän lapsenne on taivaallisen Isän lapsi. Te olette mukana Hänen työssään. Hän on luvannut koota lapsensa, ja Hän on teidän kanssanne.
Suurimman uskon saamme kodissamme, kun pysymme vahvoina vanhemmuuden koetuksissa ja koettelemuksissa. Hiljattain presidentti Monson sanoi pienelle äitien ryhmälle: ”Toisinaan arvioimme liian pikaisesti onnistumistemme ja epäonnistumistemme vaikutusta.” Saanen lisätä, älkää nähkö tämän päivän koettelemuksia iankaikkisina. Taivaallinen Isä tekee työtään pitkällä aikavälillä. ”Tulevaisuudessa on paljon”, profeetta Joseph Smith on sanonut. ”Sen tähden, – – tehkäämme iloisin mielin kaikki, mikä on meidän vallassamme; ja pysykäämme sitten sijoillamme täysin varmoina saadaksemme nähdä Jumalan pelastuksen ja hänen käsivartensa ilmoittamisen” (OL 123:15, 17).
Tänä pääsiäissunnuntaina toivoisin, että meillä olisi tilaisuus todistaa, että me tiedämme Jumalan elävän ja että Jeesus on Kristus. Toivoisin, että me lausuisimme todistuksemme, jotta lapsemme tietävät, missä sydämemme on ja että me rakastamme heitä. Suurin rakkaus pitäisi vallita ja suurimmat opetukset opettaa kodissamme.
Pyydän Herran siunauksia vanhemmille ja nuorille, joita kasvatetaan uskollisissa kodeissa, että he ymmärtävät, millainen ilo on olla kodissa ja perheessä, jossa heitä voidaan rakastaa, ohjata ja opastaa. Rukoilen, että perheemme olisi iankaikkinen ja yhdessä ikuisesti Isän Jumalan ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen edessä.
Lausun erityisen todistukseni siitä, että Jeesus Kristus elää. Hän on kadonneen lampaan paimen, harhaan joutuneen sielun pelastaja, haavoittuneen sydämen parantaja, koko ihmiskunnan toivo. Pitäkäämme Häntä Mestarinamme ja täyttäkäämme velvollisuutemme Jumalaa kohtaan uskoen Häneen ja Hänen iankaikkiseen rakkauteensa meitä jokaista kohtaan. Tätä rukoilen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.