Hän on noussut!
Tyhjä hauta tuona ensimmäisenä pääsiäisaamuna oli vastaus Jobin kysymykseen: ”Voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut?”
Tämä on ollut merkittävä kokous. Kaikkien tähän mennessä sanoillaan tai musiikillaan osallistuneiden puolesta olen kirkon presidenttinä päättänyt sanoa teille tällä hetkellä vain kaksi sanaa, jotka tunnetaan englannin kielen kahtena tärkeimpänä sanana. Nuo sanat ovat sisar Cheryl Lantille ja hänen neuvonantajilleen, kuorolle, muusikoille, puhujille: Thank you [kiitos teille].
Monia vuosia sitten kun olin Lontoossa, kävin kuuluisassa Tate Galleryssa. Huoneissa toinen toisensa jälkeen oli esillä Gainsborough’n, Rembrandtin, Constablen ja muiden nimekkäiden taiteilijoiden töitä. Ihailin näiden mestariteosten kauneutta ja käsitin, mitä suurta taitoa niiden luominen oli edellyttänyt. Kolmannen kerroksen hiljaiseen nurkkaukseen oli kuitenkin pantu eräs maalaus, joka paitsi kiinnitti huomioni myös vangitsi sydämeni. Taiteilija Frank Bramley oli maalannut vaatimattoman mökin, joka antoi tuulen tuivertamalle merelle päin. Kaksi naista – poissa olevan kalastajan äiti ja vaimo – olivat tarkkailleet ja odottaneet koko yön miehen paluuta. Nyt yö oli mennyt, ja he olivat käsittäneet, että mies oli kuollut merellä eikä palaisi. Polvillaan anoppinsa vieressä, pää haudattuna vanhemman naisen syliin nuori nainen itki epätoivoisena. Loppuun palanut kynttilä ikkunalaudalla kertoi turhasta odotuksesta.
Vaistosin nuoren naisen syvän surun. Tunsin hänen murheensa. Unohtumattoman ilmeikäs nimi, jonka taiteilija oli antanut teokselleen, kertoi murheellisen tarinan. Nimi oli: Lohduton sarastus.
Kuinka tuo nuori nainen kaipasikaan Robert Louis Stevensonin runon ”Requiem” ilmaisemaa lohdutusta, jopa todeksi kokemista:
Merimies kotiin on saapunut,
erämies vuorilta palannut.1
Kaikista kuolevaisuuteen liittyvistä seikoista mikään ei ole niin varmaa kuin sen päättyminen. Kuolema kohtaa kaikkia. Se on meidän ”kaikkien perintöosa. Se voi vaatia uhrinsa lapsuudessa tai nuoruudessa, [se saattaa vierailla] elämän päivän ollessa korkeimmillaan, tai sen kutsu voi viipyä siksi kunnes vanhuuden lumi on peittänyt – – pään; se voi tulla onnettomuuden tai sairauden seurauksena – – tai – – [se voi olla] luonnollinen; mutta tultava sen on.”2 Se merkitsee väistämättä kanssakäymisen kipeää menettämistä ja – varsinkin nuorten kohdalla – musertavaa iskua toteutumattomille haaveille, täyttymättömille tavoitteille ja menetetyille toiveille.
Kukapa kuolevainen olento – menetettyään rakkaan henkilön tai seistessään itse äärettömyyden kynnyksellä – ei olisi pohtinut sitä, mitä on sen verhon takana, joka erottaa näkyvän näkymättömästä?
Vuosisatoja sitten Job – jota oli niin pitkään siunattu kaikilla aineellisilla lahjoilla ja jota nyt vaivasi niin kipeästi kaikki se, mitä ihmisen kohdalle voi tulla – istui kumppaniensa seurassa ja esitti ajattoman, iättömän kysymyksen: ”Voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut?”3 Job lausui ääneen sen, mitä jokainen maan päällä elävä ihminen on pohtinut.
Tänä loistavana pääsiäisaamuna haluaisin tarkastella Jobin kysymystä – ”Voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut?” – ja tarjota vastauksen, joka tulee paitsi syvällisen pohdinnan tuloksena myös Jumalan ilmoitetusta sanasta. Aloitan pääkohdista.
Jos tässä maailmassa, jossa me elämme, on suunnitelma ja tarkoitus, sillä täytyy olla myös suunnittelija. Kuka voi katsella maailmankaikkeuden monia ihmeitä ja olla uskomatta, että koko ihmiskunnalla on suunnitelma ja tarkoitus? Kuka voi epäillä, ettei ole Suunnittelijaa?
Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa meille kerrotaan, että suuri Suunnittelija loi taivaan ja maan. ”Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet.”
”Tulkoon valo!” sanoi suuri Suunnittelija, ”ja valo tuli.” Hän loi taivaankannen. Hän erotti maan kamaran vesistä ja sanoi: ”Kasvakoon maa vihreyttä, – – hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä.”
Hän loi kaksi valoa – auringon ja kuun. Tähdet syntyivät Hänen suunnitelmansa mukaisesti. Hän käski eläviä olentoja vesiin ja lintuja lentämään maan yllä. Ja niin tapahtui. Hän loi karjaeläimet, villieläimet ja pikkueläimet. Suunnitelma oli toteutettu lähes valmiiksi.
Viimeisenä Hän loi ihmisen omaksi kuvakseen – mieheksi ja naiseksi – hallitsemaan kaikkea muuta elävää.4
Ihminen yksin sai älyn – aivot, mielen ja sielun. Näine ominaisuuksineen yksin ihmisellä oli kyky uskoa ja toivoa, saada innoitusta ja tuntea kunnianhimoa.
Kuka voisi vakuuttavasti väittää, että ihminen – suuren Suunnittelijan ylevin luomus, joka hallitsee kaikkea elävää ja jolla on aivot ja tahto, mieli ja sielu, äly ja jumalallisuus – lakkaisi olemasta, kun henki jättää maallisen temppelinsä?
Ymmärtääksemme kuoleman merkityksen meidän täytyy arvostaa elämän tarkoitusta. Uskon heikon valon täytyy tehdä tilaa sen ilmoituksen keskipäivän auringolle, jonka kautta me tiedämme, että me elimme ennen syntymäämme kuolevaisuuteen. Kuolevaisuutta edeltävässä tilassamme me emme epäilleet ollessamme Jumalan poikien ja tyttärien joukossa, jotka huusivat ääneen iloaan kuullessaan mahdollisuudesta tulla tähän haasteelliseen mutta välttämättömään kuolevaisuuteen.5 Me tiesimme, että meidän tarkoituksenamme oli saada fyysinen ruumis, voittaa koettelemukset ja osoittaa, että pitäisimme Jumalan käskyt. Isämme tiesi, että kuolevaisuuden luonteeseen kuului, että meitä koeteltaisiin, että me tekisimme syntiä ja olisimme epätäydellisiä. Jotta meillä olisi kaikki mahdollisuudet onnistumiseen, Hän tarjosi Vapahtajan, joka kärsisi ja kuolisi meidän tähtemme. Sen lisäksi että Hän sovittaisi meidän syntimme, niin sovitustyöllään Hän myös voittaisi fyysisen kuoleman, jonka alaisia me olisimme Aadamin lankeemuksen tähden.
Ja niin Kristus, meidän Vapahtajamme, syntyi yli 2 000 vuotta sitten kuolevaiseen elämään tallissa Betlehemissä. Kauan ennustettu Messias oli tullut.
Jeesuksen lapsuudesta on kirjoitettu hyvin vähän. Pidän tästä Luukkaan kirjoittamasta jakeesta: ”Jeesukselle karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä.”6 Ja Apostolien teoissa on Vapahtajasta lyhyt lause, joka kertoo paljon: ”Hän kulki ympäri maata, teki hyvää.”7
Johannes kastoi Hänet Jordanissa. Hän kutsui kaksitoista apostolia. Hän siunasi sairaita. Hän sai rammat kävelemään, sokeat näkemään, kuurot kuulemaan. Hän jopa herätti kuolleita eloon. Hän opetti, Hän todisti ja Hän antoi meille täydellisen esimerkin, jota seurata.
Ja sitten maailman Vapahtajan palvelutehtävä kuolevaisuudessa läheni loppuaan. Viimeisen aterian apostoliensa kanssa Hän söi yläkerran huoneessa. Edessä olivat Getsemane ja Golgatan risti.
Kukaan tavallinen kuolevainen ei voi täysin käsittää sen merkitystä, mitä Kristus teki meidän tähtemme Getsemanessa. Hän itse kuvasi myöhemmin sitä kokemusta: ”[Tämä] kärsimys sai minut, tosiaankin Jumalan, suurimman kaikista, vapisemaan tuskasta ja vuotamaan verta joka huokosesta ja kärsimään sekä ruumiissa että hengessä.”8
Getsemanen tuskan jälkeen, kun Hänen voimansa olivat jo ehtyneet, Hänet otettiin kiinni tylyin, karkein käsin ja vietiin Hannaksen, Kaifaksen, Pilatuksen ja Herodeksen eteen. Häntä syytettiin ja kirottiin. Ankarat iskut heikensivät entisestään Hänen tuskien piinaamaa ruumistaan. Veri valui pitkin Hänen kasvojaan, kun julma teräväpiikkisistä orjantappuroista muotoiltu kruunu painettiin väkisin Hänen päähänsä ja piikit lävistivät Hänen otsansa. Ja sitten vielä kerran Hänet vietiin Pilatuksen luo, joka antoi myöten vihaisen kansanjoukon huudoille: ”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!”9
Hänet ruoskittiin piiskalla, jonka moniin nahkasiimoihin oli punottu teräviä metallin ja luun palasia. Julman ruoskimisen jälkeen Hän nousi, kantoi kompastelevin askelin omaa ristiään, kunnes ei enää jaksanut edemmäs, ja toinen kantoi taakan Hänen puolestaan.
Viimein Golgata-nimisellä kukkulalla avuttomien seuraajien katsellessa sivusta Hänen runneltu ruumiinsa naulattiin ristiin. Häntä pilkattiin ja kirottiin ja halveksuttiin armotta. Ja kuitenkin Hän huudahti: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”10
Tuskaisat tunnit kuluivat Hänen henkensä hiipuessa. Hänen rutikuivilta huuliltaan kuuluivat sanat: ”’Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.’ Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.”11
Kun armollisen kuoleman tyyneys ja lohtu vapauttivat Hänet kuolevaisuuden murheista, Hän palasi Isänsä eteen.
Viimeisellä hetkellä Mestari olisi voinut perua päätöksensä. Mutta Hän ei tehnyt niin. Hän meni kaiken alapuolelle, jotta Hän voisi pelastaa kaiken. Hänen eloton ruumiinsa asetettiin kiireesti mutta lempeästi lainahautaan.
Mitkään sanat kristikunnassa eivät merkitse minulle yhtä paljon kuin ne, jotka enkeli lausui itkevälle Magdalan Marialle ja toiselle Marialle, kun he viikon ensimmäisenä päivänä lähestyivät hautaa huolehtiakseen Herransa ruumiista. Enkeli sanoi:
”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta?
Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.”12
Meidän Vapahtajamme eli jälleen. Ihmiskunnan historian kaikista tapahtumista loistavin, lohdullisin ja rohkaisevin oli tapahtunut – voitto kuolemasta. Getsemanen ja Golgatan tuska ja piina oli pyyhitty pois. Ihmiskunnan pelastus oli taattu. Aadamin lankeemus oli sovitettu.
Tyhjä hauta tuona ensimmäisenä pääsiäisaamuna oli vastaus Jobin kysymykseen: ”Voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut?” Kaikille ääneni kantamilla oleville julistan, että ihminen herää eloon, kun hän on kuollut. Me tiedämme sen, sillä meillä on ilmoitetun totuuden valo.
”Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä.
Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi.”13
Olen lukenut – ja minä uskon – niiden todistukset, jotka kokivat Kristuksen ristiinnaulitsemisen murheen ja Hänen ylösnousemuksensa ilon. Olen lukenut – ja minä uskon – niiden Uudessa maailmassa eläneiden todistukset, joiden luona sama ylösnoussut Herra kävi.
Minä uskon hänen todistuksensa, joka tänä taloudenhoitokautena puhui Isän ja Pojan kanssa lehdossa, jota nykyään nimitetään pyhäksi, ja joka antoi henkensä sinetöiden tuon todistuksen verellään. Hän julisti:
”Ja nyt, niiden monien todistusten jälkeen, jotka hänestä on annettu, tämän todistuksen, kaikista uusimman, me annamme hänestä, että hän elää!
Sillä me näimme hänet, tosiaankin Jumalan oikealla puolella; ja me kuulimme äänen todistavan, että hän on Isän Ainosyntyinen.”14
Palautetun totuuden valo voi aina hälventää kuoleman synkkyyden. ”Minä olen ylösnousemus ja elämä”, sanoi Mestari.15 ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille.”16
Vuosien mittaan olen kuullut ja lukenut lukemattomia todistuksia, joita ovat jakaneet kanssani ne, jotka todistavat ylösnousemuksen todellisuudesta ja jotka ovat saaneet suurimman hätänsä hetkinä Vapahtajan lupaamaa rauhaa ja lohtua.
Mainitsen vain osan yhdestä tällaisesta tapahtumasta. Kaksi viikkoa sitten sain koskettavan kirjeen eräältä seitsemän lapsen isältä, joka kirjoitti perheestään ja varsinkin pojastaan Jasonista, joka oli sairastunut 11-vuotiaana. Muutaman seuraavan vuoden kuluessa Jasonin sairaus toistui useita kertoja. Tämä isä kertoi, kuinka myönteinen asenne ja valoisa luonne Jasonilla oli huolimatta hänen horjuvasta terveydestään. Jason sai Aaronin pappeuden 12-vuotiaana, ja hän ”piti aina auliisti tehtävänsä erinomaisesti kunniassa, olipa hänen vointinsa hyvä tai huono”. Hän sai Kotka-partiolaisen merkkinsä 14-vuotiaana.
Viime kesänä pian 15-vuotispäivänsä jälkeen Jason vietiin taas kerran sairaalaan. Kerran kun isä meni tapaamaan Jasonia, hän huomasi, että tämän silmät olivat kiinni. Tietämättä, oliko Jason unessa vai hereillä, isä alkoi puhua hänelle lempeästi. ”Jason”, hän sanoi, ”tiedän, että olet kokenut paljon lyhyen elämäsi aikana ja että nykyinen terveydentilasi on vaikea. Vaikka edessäsi onkin jättimäinen taistelu, haluan, ettet koskaan menetä uskoasi Jeesukseen Kristukseen.” Isä kertoi, että hän hämmästyi, kun Jason avasi heti silmänsä ja sanoi selvällä, päättäväisellä äänellä: ”En koskaan!” Sitten Jason sulki silmänsä eikä sanonut enää muuta.
Hänen isänsä kirjoitti: ”Tällä yksinkertaisella julistuksella Jason ilmaisi yhden voimallisimmista, puhtaimmista todistuksista Jeesuksesta Kristuksesta, mitä olen koskaan kuullut. – – Kun hänen julistuksensa ’En koskaan!’ sinä päivänä painui sieluuni, sydämeni täyttyi ilolla siitä, että taivaallinen Isäni oli siunannut minua niin että sain olla sellaisen mahtavan ja upean pojan isä. – – [Se] oli viimeinen kerta, jolloin kuulin hänen lausuvan todistuksensa Kristuksesta.”
Vaikka Jasonin perhe oli arvellut, että se olisi taas vain yksi rutiinisairaalajakso, Jason kuoli vajaat kaksi viikkoa myöhemmin. Yksi vanhempi veli ja sisko olivat tuolloin palvelemassa lähetystyössä. Toinen veli, Kyle, oli juuri saanut lähetystyökutsunsa. Itse asiassa kutsu oli tullut odotettua aikaisemmin, ja 5. elokuuta, vain viikko ennen Jasonin kuolemaa, perhe kokoontui Jasonin sairaalahuoneeseen, jotta Kylen lähetystyökutsu voitaisiin avata siellä koko perheen kesken.
Tämä isä liitti minulle lähettämäänsä kirjeeseen valokuvan, jossa Jason oli sairaalavuoteessaan ja vuoteen vierellä seisoi hänen isoveljensä Kyle pidellen lähetystyökutsuaan. Valokuvan alle oli kirjoitettu tämä kuvateksti: ”Kutsuttuina palvelemaan lähetystyössä yhdessä – kummallakin puolen verhoa.”
Jasonin veli ja sisko, jotka jo palvelivat lähetystyössä, lähettivät ihanat, lohdulliset kirjeet kotiin luettaviksi Jasonin hautajaisissa. Hänen siskonsa, joka palveli Buenos Airesin läntisellä lähetyskentällä Argentiinassa, kirjoitti muun muassa näin: ä tiedän, että Jeesus Kristus elää, ja koska Hän elää, myös me kaikki, mukaan lukien rakas Jasonimme, elämme jälleen. – – Me voimme saada lohtua siitä varmasta tiedosta, joka meillä on, että meidät on sinetöity yhteen iankaikkiseksi perheeksi. – – Jos me teemme kaikkein parhaamme totellaksemme ja toimiaksemme paremmin tässä elämässä, me näemme [hänet jälleen].” Hän jatkoi: ”[Eräs] pyhien kirjoitusten kohta, josta olen pitänyt kauan, saa nyt uuden merkityksen ja tärkeyden tänä aikana. – – Johanneksen ilmestys, luku 21, jae 4: ’Ja [Jumala] pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.’”
Rakkaat veljeni ja sisareni, syvimmän surumme hetkenä me voimme saada syvällisen rauhan enkelin sanoista sinä ensimmäisenä pääsiäisaamuna: ”Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.”17
Hän on noussut! Hän on noussut!
Iloiten nyt kertokaa:
Jeesus haudastaan on noussut,
Riemuitkoon siis kaikki maa.
Kuolon kahleet katkesi,
Kristus voiton saavutti.18
Yhtenä Hänen erityisenä todistajanaan maan päällä tänä päivänä, tänä loistavana pääsiäissunnuntaina, julistan, että tämä on totta. Hänen pyhässä nimessään, Jeesuksen Kristuksen, meidän Vapahtajamme nimessä. Aamen.