Kutsu, älä kaadu
Jos me kutsumme Jumalaa, me emme kaadu.
Tänään haluaisin aloittaa todistamalla siitä sydämessäni olevasta täydellisestä varmuudesta, että Jumala kuulee rukouksemme ja vastaa niihin henkilökohtaisella tavalla.
Maailmassa, jossa eletään epävarmuuden, tuskan, pettymyksen ja sydämen murheen aikoja, saatamme tuntea taipumusta luottaa ennen muuta omiin kykyihin ja mieltymyksiin sekä maailman antamaan tietoon ja turvallisuuteen. Tämä voi saada meidät jättämään taka-alalle todellisen avun ja tuen lähteen, joka voi vastata tämän kuolevaisen elämän haasteisiin.
Muistan erään kerran, kun olin sairaalahoidossa erään sairauden vuoksi ja minun oli vaikea nukkua. Kun sammutin valot ja huoneeseen tuli pimeä, näin yläpuolellani katossa hohtavan kyltin, jossa luki: ”Kutsu, älä kaadu.” Yllätyksekseni huomasin seuraavana päivänä, että sama viesti toistui useissa paikoissa huoneessa.
Miksi tuo viesti oli niin tärkeä? Kun kysyin siitä sairaanhoitajalta, hän sanoi: ”Sen tarkoituksena on ehkäistä onnettomuus, joka voisi lisätä jo tuntemianne kipuja.”
Tämä elämä tuo luonnostaan mukanaan kivuliaita kokemuksia, joista osa johtuu fyysisestä ruumiistamme, osa heikkouksistamme tai vaivoistamme, osa siitä, miten muut käyttävät tahdonvapauttaan, ja osa siitä, miten me itse käytämme tahdonvapauttamme.
Onko olemassa voimallisempaa lupausta kuin se, jonka itse Vapahtaja antoi julistaessaan: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa” tai kutsukaa, ”niin teille avataan”1?
Rukous on keino olla yhteydessä taivaalliseen Isäämme, minkä ansiosta voimme noudattaa ohjetta ”kutsu, älä kaadu”. On kuitenkin tilanteita, joissa saatamme ajatella, ettei kutsua ole kuultu, koska emme saa välitöntä tai odotustemme mukaista vastausta.
Tämä johtaa toisinaan ahdistukseen, suruun tai pettymykseen. Mutta muistakaa, kuinka Nefi ilmaisi uskonsa Herraan, kun hän sanoi: ”Miksei hän voisi opettaa minua rakentamaan laivaa?”2 Kysyn teiltä: Miksei Herra voisi opettaa teitä niin, että ette kaadu?
Luottamus Jumalan vastauksiin edellyttää sen hyväksymistä, etteivät Hänen tiensä ole meidän teitämme3 ja että ”kaiken täytyy tapahtua aikanaan”4.
Varmuuden siitä, että tiedämme olevamme rakastavan ja armollisen taivaallisen Isän lapsia, tulisi motivoida meitä ”kutsumaan” hartaassa rukouksessa sillä asenteella, että ”[rukoilemme] aina ja uupumatta; – – jotta [tekomme] olisivat [sielumme] parhaaksi”5. Kuvitelkaa, mitä taivaallinen Isä tuntee, kun me jokaisessa rukouksessa anomme Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen nimessä. Millaista voimaa ja lempeyttä me uskoakseni näytämme, kun teemme niin!
Pyhät kirjoitukset ovat täynnä esimerkkejä niistä, jotka ovat kutsuneet Jumalaa, jotta eivät kaatuisi. Kohdatessaan ahdinkojaan Helaman ja hänen sotajoukkonsa kutsuivat Jumalaa vuodattaen sielunsa rukouksessa. He saivat varmuutta, rauhaa, uskoa ja toivoa, jotka lisäsivät rohkeutta ja päättäväisyyttä, kunnes he saavuttivat tavoitteensa.6
Kuvitelkaa, kuinka Mooses on varmasti kutsunut ja huutanut Jumalaa, kun hän huomasi olevansa Punaisenmeren ja hyökkäävien egyptiläisten välissä, tai Abraham, kun hän totteli käskyä uhrata poikansa Iisak.
Olen varma siitä, että jokaisella teistä on ollut ja tulee olemaan kokemuksia, joissa kutsuminen on vastaus kaatumisen välttämiseen.
Kolmekymmentä vuotta sitten, kun vaimoni ja minä valmistauduimme siviilivihkimiseemme ja temppeliavioliittoomme, saimme puhelun, jossa meille ilmoitettiin, että lakon vuoksi siviilivihkimiset oli peruttu. Saimme tämän puhelun kolme päivää ennen suunniteltua seremoniaa. Kun olimme ottaneet yhteyttä useisiin muihin virastoihin, mutta emme olleet löytäneet vapaita aikoja, aloimme tuntea ahdistusta ja epäillä, voisimmeko mennä naimisiin suunnitelman mukaisesti.
Morsiameni ja minä ”kutsuimme” Jumalaa ja vuodatimme sielumme Hänelle rukouksessa. Lopulta joku kertoi meille virastosta suurkaupungin laitamilla sijaitsevassa pikkukaupungissa, jossa eräs tuttavamme oli pormestarina. Epäröimättä menimme tapaamaan häntä ja kysyimme häneltä, olisiko hänen mahdollista vihkiä meidät. Iloksemme hän suostui. Hänen sihteerinsä painotti meille, että meidän oli hankittava todistus tuosta kyseisestä kaupungista ja toimitettava kaikki asiakirjat seuraavan päivän puoleenpäivään mennessä.
Seuraavana päivänä menimme pikkukaupunkiin ja sen poliisiasemalle pyytämään vaadittua asiakirjaa. Yllätykseksemme virkailija sanoi, ettei hän antaisi sitä meille, koska monet nuoret parit olivat karanneet perheidensä luota ja menneet salaa naimisiin kyseisessä kaupungissa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa meidän kohdallamme. Jälleen pelko ja suru valtasivat meidät.
Muistan, kuinka kutsuin hiljaa taivaallista Isääni, jotta en kaatuisi. Sain mieleeni selkeän vaikutelman, jossa minulle sanottiin toistuvasti: ”Temppelisuositus, temppelisuositus.” Otin heti esiin temppelisuositukseni ja annoin sen virkailijalle morsiameni hämmennykseksi.
Millainen yllätys meitä odottikaan, kun kuulimme virkailijan sanovan: ”Miksi ette kertoneet minulle, että olette Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta? Tunnen kirkkonne hyvin.” Hän alkoi heti valmistella asiakirjaa. Olimme vielä yllättyneempiä, kun virkailija poistui asemalta sanomatta mitään.
Kului 50 minuuttia, eikä hän palannut. Kello oli jo 11.55, ja meidän oli toimitettava paperit keskipäivään mennessä. Yhtäkkiä hän ilmestyi kauniin koiranpennun kanssa ja kertoi meille, että se oli häälahja, ja hän antoi meille sen ja asiakirjan.
Juoksimme kohti pormestarin toimistoa asiakirjamme ja uuden koiramme kanssa. Silloin näimme virka-auton tulevan meitä kohti. Pysähdyin sen eteen. Auto pysähtyi, ja näimme auton sisällä sihteerin. Nähdessään meidät hän sanoi: ”Olen pahoillani, sanoinhan teille – keskipäivään mennessä. Minun täytyy mennä hoitamaan toista asiaa.”
Nöyrryin hiljaa mielessäni, kutsuin koko sydämestäni taivaallista Isääni pyytäen jälleen kerran apua, jotta en kaatuisi. Yhtäkkiä tapahtui ihme. Sihteeri sanoi meille: ”Miten kaunis koira teillä onkaan. Mistä löytäisin tuollaisen pojalleni?”
”Sinä saat sen”, vastasimme heti.
Sihteeri katsoi meitä yllättyneenä ja sanoi: ”Hyvä on, mennään toimistoon ja tehdään järjestelyt.”
Kaksi päivää myöhemmin Carol ja minä solmimme siviiliavioliiton suunnitelmien mukaisesti, ja sitten meidät sinetöitiin Liman temppelissä Perussa.
Tietenkin meidän pitää muistaa, että kutsuminen tarkoittaa uskoa ja toimintaa – uskoa ymmärtää, että meillä on taivaallinen Isä, joka vastaa rukouksiimme äärettömän viisautensa mukaisesti, ja sitten toimintaa, joka on sopusoinnussa sen kanssa, mitä olemme pyytäneet. Rukoileminen – kutsuminen – voi olla merkki toivostamme. Mutta toimiminen rukouksen jälkeen on merkki siitä, että uskomme on todellista – uskoa, jota on koeteltu tuskan, pelon tai pettymyksen hetkinä.
Ehdotan, että mietitte seuraavaa:
-
Ajattele aina, että Herra on ensimmäinen vaihtoehto avun saamiseksi.
-
Kutsu, älä kaadu. Käänny Jumalan puoleen vilpittömässä rukouksessa.
-
Kun olet rukoillut, tee kaikkesi saadaksesi rukoilemasi siunaukset.
-
Nöyrry ottamaan vastaan vastaus Hänen omana aikanaan ja Hänen omalla tavallaan.
-
Älä pysähdy! Jatka etenemistä liittopolulla samalla kun odotat vastausta.
Ehkäpä tälläkin hetkellä on joku, joka olosuhteiden vuoksi tuntee olevansa kaatumaisillaan ja haluaisi kutsua, kuten Joseph Smith teki huudahtaessaan: ”Oi Jumala, missä olet? – – Kuinka kauan kätesi viipyy?”7
Tällaisissakin olosuhteissa rukoilkaa osoittaen ”hengellistä liikevoimaa”, kuten presidentti Russell M. Nelson opetti8, koska teidän rukouksenne kuullaan aina!
Muistakaa tämä laulu:
Aamuvarhain huoneessasi
Rukoiletko sä?
Nimeen Kristuksenko, Luojan,
Pyydät sulle suomaan suojan
Armon kilpenä?
Kun rukoilemme, me voimme tuntea taivaallisen Isämme syleilyn. Hän lähetti ainosyntyisen Poikansa huojentamaan kuormiamme, ja todistan, että jos me kutsumme Jumalaa, me emme kaadu. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.