Yleiskonferenssi
Kristus parantaa sen, mikä on särkynyt
Huhtikuun 2022 yleiskonferenssi


Kristus parantaa sen, mikä on särkynyt

Hän voi parantaa särkyneet suhteet Jumalaan, särkyneet suhteet muihin ihmisiin ja särkyneet osat itsessämme.

Muutama vuosi sitten eräässä sukutapaamisessa silloin 8-vuotias veljenpoikani William kysyi vanhimmalta pojaltamme Britonilta, haluaisiko tämä heitellä palloa hänen kanssaan. Briton vastasi innokkaasti: ”Kyllä! Oikein mielelläni!” Kun he olivat heitelleet palloa melko pitkän aikaa, pallo karkasi Britonin käsistä ja hän rikkoi vahingossa yhden isovanhempiensa antiikkiruukuista.

Britonista tuntui kamalalta. Kun hän alkoi poimia sirpaleita, William tuli serkkunsa luo ja taputti tätä hellästi olalle. Sitten hän lohdutti: ”Älä sure, Briton. Minäkin särjin kerran jotakin mummun ja papan kotona, ja mummu kietoi käsivartensa ympärilleni ja sanoi: ’Ei se mitään, William. Olet vasta viisivuotias.”

Siihen Briton vastasi: ”Mutta William, minä olen 23!”

Voimme pyhien kirjoitusten perusteella oppia paljon siitä, kuinka Vapahtajamme Jeesus Kristus auttaa meitä selviytymään onnistuneesti niistä asioista elämässämme, jotka ovat särkyneitä, olimmepa minkä ikäisiä tahansa. Hän voi parantaa särkyneet suhteet Jumalaan, särkyneet suhteet muihin ihmisiin ja särkyneet osat itsessämme.

Särkyneet suhteet Jumalaan

Kun Jeesus oli opettamassa temppelissä, muutamat lainopettajat ja fariseukset toivat Hänen luokseen erään naisen. Emme tiedä naisen koko tarinaa, vain sen, että hän oli ”joutunut kiinni aviorikoksesta”1. Usein pyhissä kirjoituksissa kerrotaan vain pieni osa jonkun elämästä, ja tuon osan perusteella meillä on joskus taipumus ylistää tai tuomita. Kenenkään elämää ei voi ymmärtää yhden suurenmoisen hetken tai yhden valitettavan julkisen pettymyksen perusteella. Näiden pyhien kirjoitusten kertomusten tarkoituksena on auttaa meitä näkemään, että Jeesus Kristus oli vastaus silloin ja Hän on vastaus nyt. Hän tuntee koko kertomuksemme ja tietää tarkalleen, mitä me kärsimme, samoin kuin kykymme ja haavoittuvuutemme.

Kristuksen vastaus tälle kallisarvoiselle Jumalan tyttärelle oli: ”En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.”2 Toinen tapa sanoa ”mene, äläkä enää tee syntiä” voisi olla ”mene eteenpäin ja muutu”. Vapahtaja kutsui häntä tekemään parannuksen: muuttamaan käyttäytymistään, ihmissuhteitaan ja sitä, mitä hän ajatteli itsestään, muuttamaan sydäntään.

Kristuksen ansiosta päätöksemme ”mennä eteenpäin ja muuttua” voi myös antaa meille mahdollisuuden ”mennä eteenpäin ja parantua”, sillä Hän on kaiken sen parantamisen lähde, mikä elämässämme on särkynyt. Suurena välimiehenä ja puolustajana Isän luona Kristus pyhittää ja palauttaa särkyneet suhteet – mikä tärkeintä, suhteemme Jumalaan.

Joseph Smithin raamatunkäännöksessä selvennetään, että nainen todella seurasi Vapahtajan neuvoa ja muutti elämänsä: ”Ja siitä hetkestä lähtien nainen ylisti Jumalaa ja uskoi hänen nimeensä.”3 On valitettavaa, ettemme tiedä hänen nimeään emmekä muita yksityiskohtia hänen elämästään tämän hetken jälkeen, sillä siihen, että hän teki parannuksen ja muuttui, vaadittiin varmasti suurta päättäväisyyttä, nöyryyttä ja uskoa Jeesukseen Kristukseen. Tiedämme kuitenkin, että hän oli nainen, joka ”uskoi hänen nimeensä” ymmärtäen, että hän ei ollut Vapahtajan äärettömän ja iankaikkisen uhrin ulottumattomissa.

Särkyneet suhteet muihin ihmisiin

Luukkaan evankeliumin luvussa 15 kerrotaan vertaus miehestä, jolla oli kaksi poikaa. Nuorempi poika pyysi isältään perintönsä, lähti matkalle kaukaiseen maahan ja tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää.4

”Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta.

Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi.

Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.

Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään.

Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan.

En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’

Niin hän lähti isänsä luo. Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.”5

Se seikka, että isä juoksi poikaansa vastaan, on uskoakseni merkittävä. Henkilökohtainen tuska, jota poika oli aiheuttanut isälleen, oli varmasti raskasta ja syvää. Samoin isä saattoi olla aidosti häpeissään poikansa teoista.

Miksi isä ei siis odottanut, että hänen poikansa pyytäisi anteeksi? Miksi hän ei odottanut hyvitys- ja sovintouhria ennen anteeksiannon ja rakkauden osoittamista? Olen usein pohtinut sitä.

Herra opettaa meille, että anteeksiantaminen muille on yleismaailmallinen käsky: ”Minä, Herra, annan anteeksi kenelle tahdon, mutta teiltä vaaditaan, että annatte anteeksi kaikille ihmisille.”6 Anteeksi antaminen voi vaatia valtavasti rohkeutta ja nöyryyttä. Se voi myös viedä aikaa. Se edellyttää, että panemme uskomme ja luottamuksemme Herraan ottaessamme vastuun sydämemme tilasta. Siinä on tahdonvapautemme merkitys ja voima.

Kun Vapahtaja kuvasi tätä isää tuhlaajapojan vertauksessa, Hän korosti, että anteeksianto on yksi jaloimmista lahjoista, mitä voimme antaa toisillemme ja erityisesti itsellemme. Se, että huojennamme sydäntämme antamalla anteeksi, ei ole aina helppoa, mutta Jeesuksen Kristuksen kaiken mahdollistavan voiman avulla niin voi käydä.

Särkyneet osat itsessämme

Apostolien tekojen luvussa 3 kerrotaan eräästä miehestä, joka oli ollut rampa syntymästään saakka ja joka ”pantiin joka päivä temppelin niin sanotulle Kauniilleportille, jotta hän voisi kerjätä temppeliin meneviltä”7.

Rampa kerjäläinen oli yli 40-vuotias8 ja oli viettänyt koko elämänsä ilmeisen loputtomassa puutteessa ja odottelussa, sillä hän oli riippuvainen muiden anteliaisuudesta.

Eräänä päivänä, ”kun mies näki Pietarin ja Johanneksen menossa temppeliin, hän pyysi heiltä almua.

Pietari loi katseensa häneen, samoin Johannes, ja Pietari sanoi: ’Katso meihin.’

Mies katsoi tarkkaavasti odottaen saavansa heiltä jotakin.

Mutta Pietari sanoi: ’Hopeaa ja kultaa minulla ei ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan. Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä: nouse ja kävele.’

Hän tarttui miestä oikeasta kädestä ja auttoi hänet ylös, ja siinä samassa mies sai voimaa jalkoihinsa ja nilkkoihinsa.

Hän hypähti pystyyn, seisoi jalkojensa varassa ja käveli, ja hän tuli heidän kanssaan temppeliin, hyppeli kulkiessaan ja ylisti Jumalaa.”9

Usein voimme huomata olevamme, kuten rampa kerjäläinen temppelin portilla, kärsivällisesti – tai joskus kärsimättömästi – ”odottamassa Herraa”10. Odottamassa fyysistä tai emotionaalista parantumista. Odottamassa vastauksia, jotka painuvat sydämemme sisimpään. Odottamassa ihmettä.

Herran odottaminen voi olla pyhä tila – hioutumisen ja jalostumisen tila, jossa voimme tulla tuntemaan Vapahtajan syvästi henkilökohtaisella tavalla. Herran odottaminen voi olla myös tila, jossa saatamme huomata kysyvämme: ”Oi Jumala, missä olet?” 11 – tila, jossa hengellinen sinnikkyys vaatii meitä osoittamaan uskoa Jeesukseen Kristukseen valitsemalla Hänet tietoisesti yhä uudelleen ja uudelleen. Minä tunnen tämän tilan ja ymmärrän tämänkaltaista odottamista.

Vietin lukemattomia tunteja sairaalassa syöpähoidoissa – kärsien yhdessä monien kanssa, jotka kaipasivat parantumista. Jotkut jäivät henkiin, toiset eivät. Opin syvällisellä tavalla, että koettelemuksistamme vapautuminen on erilaista jokaiselle meistä eikä meidän siksi pidä keskittyä niinkään siihen, millä tavoin meidät vapautetaan, vaan enemmänkin Vapauttajaan itseensä. Meidän tulee keskittyä aina Jeesukseen Kristukseen!

Uskon osoittaminen Kristukseen merkitsee luottamista paitsi Jumalan tahtoon myös Hänen aikatauluunsa. Sillä Hän tietää tarkalleen, mitä tarvitsemme, ja täsmälleen, milloin tarvitsemme sitä. Kun alistumme Herran tahtoon, me saamme lopulta huomattavasti enemmän kuin mitä olimme toivoneet.

Rakkaat ystäväni, meillä kaikilla on elämässämme jotakin särkynyttä, joka on korjattava, kunnostettava tai parannettava. Kun käännymme Vapahtajan puoleen, kun sovitamme sydämemme ja mielemme yhteen Hänen kanssaan, kun teemme parannuksen, niin Hän tulee meidän luoksemme ”parantaminen siivissään”12, kietoo käsivartensa rakastavasti ympärillemme ja sanoo: ”Ei se mitään. Sinä olet vain 5 – tai 16, 23, 48, 64, 91. Me voimme korjata tämän yhdessä!”

Todistan, ettei teidän elämässänne ole mitään särkynyttä, mikä olisi Jeesuksen Kristuksen parantavan, lunastavan ja kaiken mahdollistavan voiman ulottumattomissa. Jeesuksen Kristuksen, Hänen, joka on voimallinen parantamaan, pyhässä nimessä. Aamen.