Ezra Taft Bensonin elämä ja palvelutyö

Utahin Loganin ja Idahon Whitneyn välisellä valtatiellä kulkeneet matkaajat näkivät jotakin epätavallista 4. kesäkuuta 1994. He näkivät ihmisiä seisomassa eri kohdissa tuon 39 kilometriä pitkän tieosuuden varrella. Seuraavana päivänä vanhin Robert D. Hales kahdentoista apostolin koorumista selitti, miksi ihmiset olivat kerääntyneet sinne. He olivat odottamassa hautajaissaattuetta, joka kuljetti presidentti Ezra Taft Bensonin ruumista hänen kotikaupunkinsa hautausmaalle Salt Lake Cityssä Utahissa pidettyjen hautajaisten jälkeen. Vanhin Hales kuvaili näkyä:

”Hautajaissaaton ajo Idahon Whitneyyn oli koskettava kunnianosoitus Jumalan profeetalle.

Kirkon jäsenet osoittivat kunnioitustaan reunustaessaan valtatien ja seistessään ylikulkusilloilla tien varrella. Jotkut olivat tuona lauantai-iltapäivänä pukeutuneet pyhävaatteisiinsa. Toiset keskeyttivät kunnioituksesta matkansa, pysäyttivät autonsa ja seisoivat kunnioittavasti odottaen profeetan kulkua ohi. Maanviljelijät seisahtuivat pelloillaan vieden hattunsa sydämelleen. Ehkäpä vieläkin merkittävämpää olivat nuoret pojat, jotka riisuivat baseball-lakkinsa ja painoivat ne sydämelleen. Myös lippuja heiluteltiin hyvästiksi profeetan kulkiessa ohi. Näkyi kylttejä, joissa luki: ’Me rakastamme presidentti Bensonia.’ Toisissa sanottiin: ’Lue Mormonin kirja.’”¹

Tämä kiintymyksen vyöry oli todellakin kunnianosoitus, mutta se oli enemmänkin. Se oli näkyvä todiste siitä, että ihmisten elämä oli muuttunut, koska he olivat noudattaneet profeetan neuvoja. Ja ihmiset, jotka kerääntyivät valtatien varteen, edustivat monia muita. Siitä hetkestä, jolloin Ezra Taft Benson syntyi lähellä Whitneyä Idahossa, siihen hetkeen, jolloin hänen maalliset jäännöksensä haudattiin sinne, hän palveli välineenä Herran käsissä matkustaen kautta maailman ja auttaen miljoonia tulemaan Kristuksen luokse.

Perheen maatilalla opittuja asioita

Elokuun 4. päivänä 1899 Sarah Dunkley Benson ja George Taft Benson jr. toivottivat tervetulleeksi perheeseensä esikoisensa. He antoivat hänelle nimen Ezra Taft Benson hänen isoisänsä isän, vanhin Ezra T. Bensonin mukaan, joka oli palvellut kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä.

Ezra syntyi kaksi huonetta käsittävässä maalaistalossa, jonka hänen isänsä oli rakentanut edellisenä vuonna. Synnytys oli pitkä ja vaikea, ja hoitava lääkäri ajatteli, ettei 5,3 kiloa painanut vastasyntynyt jäisi eloon. Mutta vauvan isoäidit olivat toista mieltä. He täyttivät kaksi vatia vedellä – toisen lämpimällä ja toisen kylmällä – ja laskivat lapsenlapsensa vuorotellen kumpaankin vatiin, kunnes vauva alkoi itkeä.

Nuori Ezra Taft Benson, jota perheenjäsenet ja ystävät kutsuivat usein nimellä ”T”, nautti antoisasta lapsuudesta syntymäkotiaan ympäröivällä maatilalla. Presidentti Gordon B. Hinckley, joka palveli presidentti Bensonin rinnalla lähes 33 vuotta kahdentoista apostolin koorumissa ja ensimmäisessä presidenttikunnassa, kertoi nuoren Ezran saamista opetuksista:

”Hän oli kirjaimellisesti ja täysin maalaispoika – haalariasuinen, ruskettunut poika, joka oppi hyvin nuorella iällä tuntemaan sadonkorjuun lain: ’Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää’ (Gal. 6:7).

Hän oppi tietämään noina niukkoina aikoina, että ilman ahkeraa työntekoa ei kasva mikään muu kuin rikkaruoho. Jos halutaan satoa, täytyy tehdä työtä, lakkaamatta ja jatkuvasti. Ja niin kynnettiin syksyllä ja kynnettiin keväällä – oli hikistä työtä kävellä aurankurjessa vahvan hevosvaljakon perässä koko pitkä päivä. Siihen aikaan käytettiin hevosauraa, ja kädensijoista, jotka nykivät ja tärisivät, oli pidettävä kiinni koko ajan, kun auran terävä kynsi painui maahan ja käänsi sen siististi ympäri. Kun sitä oli tehnyt päivän, oli uuvuksissa ja nukkui hyvin. Mutta aamu koitti hyvinkin pian.

Sitten pelto piti äestää hevosilla, jotta multapaakut rikkoutuivat ja siemenille saatiin kylvöalusta. Kylväminen oli vaivalloista, raskasta työtä. Ja sitten oli kastelu. Bensonien maatila oli kuivalla maalla, jonka kastelun taika teki viljavaksi. Kastelua oli pidettävä silmällä, ei vain päiväsaikaan vaan myös läpi yön. Silloin ei ollut sähkökäyttöisiä taskulamppuja tai propaanilyhtyjä. Oli vain kerosiinilyhtyjä, jotka antoivat heikon ja valjun keltaisen valon. Oli välttämätöntä, että vettä virtasi saran päähän asti. Se oli opetus, joka ei unohtuisi milloinkaan.

Voin nähdä sieluni silmillä pienen pojan lapio olkapäillään kävelevän ojissa ja pelloilla viemässä elinvoimaa tuovaa kosteutta rutikuivalle maalle.

Pian tuli aika niittää heinä, ja sitä oli hehtaareittain. Hevoset valjastettiin niittokoneen eteen, poika kiipesi vanhalle teräsistuimelle, ja terä lensi edestakaisin niittäen puolentoista metrin kaistaletta valjakon kulkiessa eteenpäin. Kärpästen ja hyttysten, pölyn ja paahtavan helteen keskellä se oli kovaa työtä. Sitten heinä piti haravoida, sitten nostaa käsin hangolla seipäille kuivumaan. Ajoitus oli tärkeää. Kun heinä oli riittävän kuivaa, se nostettiin heinälavalle, rattaisiin, joissa oli suuri ja tasainen pohja. Aumapihalla hevosen vetämä nosturi nosti sen rattailta valtavaksi heinäkeoksi. Noihin aikoihin ei ollut paalausta eikä mekaanisia kuormaajia. Oli vain hankoja ja lihaksia.

– – Ei siis ihme, että hänestä kasvoi kookas ja vahva. Ne meistä, jotka tunsivat hänet myöhemmin hänen elämässään, huomauttelivat usein hänen vahvoista ranteistaan. Vankka terveys, jolle hänen nuoruutensa loi pohjan, oli yksi suurista siunauksista hänen elämässään. Lähes viimeisiin vuosiinsa asti hän oli tavattoman tarmokas.

Koko aikuiselämänsä ajan, kun hän kulki presidenttien ja kuninkaiden seurassa, hän ei koskaan menettänyt kosketustaan lapsuusaikoihin maatilalla. Hän ei koskaan menettänyt kykyään tehdä työtä. Hän ei koskaan menettänyt tahtoa nousta auringon sarastaessa ja tehdä työtä yöhön asti.

Mutta tuosta lapsuuskodista koitui muutakin kuin suunnaton kyky tehdä työtä. Maaperästä sai tietynlaista lujuutta. Se muistutti jatkuvasti sanoista, jotka annettiin Aadamille ja Eevalle, kun heidät karkotettiin puutarhasta: ’Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen’ (1. Moos. 3:19). Ne, jotka muokkasivat maata, omaksuivat omavaraisuuden hengen. Silloin ei ollut mitään hallituksen maatalousohjelmia, ei minkäänlaisia tukiaisia. Vuodenaikojen oikut oli hyväksyttävä. Tuhoisat hallat, vuodenaikaan nähden poikkeukselliset myrskyt, tuuli ja kuivuus olivat kaikki hyväksyttyjä elämän riskitekijöitä, joita vastaan ei ollut olemassa mitään vakuutusta. Varastoiminen puutteenaikoja varten oli välttämättömyys, sillä muutoin nähtäisiin nälkää. Ainoa vakaa lähde elämän riskitekijöitä vastaan oli rukous – iankaikkisen, rakastavan Isän, maailmankaikkeuden kaikkivaltiaan Jumalan rukoileminen.

Siinä pienessä kodissa Whitneyssä Idahossa rukoiltiin paljon. Oli perherukous illoin ja aamuin, jolloin kiitettiin elämästä haasteineen ja mahdollisuuksineen ja jolloin pyydettiin voimaa tehdä päivän työ. Puutteenalaisia muistettiin, ja kun perhe nousi polviltaan, äiti, joka oli seurakunnan Apuyhdistyksen johtaja, lähti kärryt täynnä ruokaa jakamaan sitä puutteenalaisille vanhin poikansa kuskinaan. Noita opetuksia ei koskaan unohdettu.”²

Uskollisilta vanhemmilta saatuja opetuksia

Nämä ahkeran työnteon, perheykseyden, palvelemisen ja evankeliumin mukaisen elämän opetukset alkoivat vahvistua eräänä päivänä, kun 12-vuotiaan Ezran vanhemmat palasivat kirkon kokouksesta mukanaan odottamattomia uutisia. Presidentti Benson muisteli myöhemmin:

”Kun isä ajoi hevosella kotiin päin, äiti avasi postin, ja heidän yllätyksekseen mukana oli kirje Salt Lake Citystä – kutsu lähetystyöhön. Kukaan ei kysynyt, oliko asianomainen valmis, halukas tai kykenevä. Piispan oletettiin tietävän, ja piispa oli isoisä George T. Benson, isäni isä.

Kun isä ja äiti ajoivat pihaan, he itkivät molemmat – mitä emme olleet koskaan nähneet perheessämme. Me kokoonnuimme rattaiden ympärille – meitä oli silloin seitsemän – ja kysyimme, mitä oli tapahtunut.

He sanoivat: ’Kaikki on hyvin.’

’Miksi sitten itkette?’ me kysyimme.

’Tulkaa olohuoneeseen, niin selitämme.’

Kokoonnuimme vanhan sohvan ympärille olohuoneeseen, ja isä kertoi meille lähetystyökutsustaan. Sitten äiti sanoi: ’Olemme ylpeitä siitä tiedosta, että isää pidetään kelvollisena lähtemään lähetystyöhön. Me itkemme hieman, koska se merkitsee kahden vuoden eroa. Isänne ja minä emme näet ole koskaan olleet erossa enempää kuin kaksi yötä kerrallaan koko avioliittomme aikana – ja silloin isä oli kanjonissa hakemassa tukkeja, pylväitä ja polttopuuta.’”³

Isän ollessa lähetystyössä Ezra otti kantaakseen suuren osan perheen maatilan hoidon tuomasta vastuusta. Hän ”teki miehen työn, vaikka hän oli vasta poikanen”, hänen sisarensa Margaret muisteli myöhemmin. ”Hän otti isän paikan lähes kahdeksi vuodeksi.”⁴ Sarahin johdolla Ezra ja hänen sisaruksensa tekivät yhdessä työtä, rukoilivat yhdessä ja lukivat isältä tulleita kirjeitä yhdessä. Presidentti Benson muisteli 75 vuotta myöhemmin siunauksia, joita hänen perheensä sai, koska hänen isänsä palveli lähetystyössä:

”Jotkut maailmassa saattaisivat kenties sanoa, että se, että hän otti kutsun vastaan, osoitti, ettei hän rakastanut todella perhettään. Miten seitsemän lapsen ja raskaana olevan äidin jättäminen yksin kotiin kahdeksi vuodeksi voisi olla todellista rakkautta?

Mutta isälläni oli suurempi näkemys rakkaudesta. Hän tiesi, että ’kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa’ (Room. 8:28). Hän tiesi, että parasta, mitä hän voisi tehdä perheensä hyväksi, oli totella Jumalaa.

Vaikka kaipasimmekin häntä kovasti noiden vuosien aikana ja vaikka hänen poissaolonsa aiheuttikin perheellemme monia vaikeuksia, niin se, että hän lähti lähetystyöhön, osoittautui rakkauden lahjaksi. Isä lähti lähetystyöhön jättäen äidin kotiin seitsemän lapsen kanssa. (Kahdeksas syntyi neljä kuukautta sen jälkeen kun isä saapui kentälle.) Mutta siihen kotiin tuli sellainen lähetystyön henki, ettei se lähtenyt sieltä koskaan. Se ei tapahtunut ilman uhrauksia. Isän oli myytävä vanha kuiva maatilamme rahoittaakseen lähetystyönsä. Hänen oli otettava eräs aviopari asumaan osassa taloamme ja huolehtimaan pelloista, ja hän jätti poikansa ja vaimonsa huolehtimaan heinämaasta, laidunmaasta ja pienestä lypsykarjasta.

Isän kirjeet olivat todellakin siunaus perheellemme. Meistä lapsista ne tuntuivat tulevan maailman toiselta puolelta, mutta ne tulivat vain Springfieldistä Massachusettsin osavaltiosta, Chicagosta Illinoisin osavaltiosta sekä Cedar Rapidsista ja Marshalltownista Iowan osavaltiosta. Niin, kotiimme tuli isän lähetystyön ansiosta sellainen lähetystyön henki, ettei se lähtenyt sieltä koskaan.

Myöhemmin perhe kasvoi yksitoistalapsiseksi – poikia oli seitsemän ja tyttäriä neljä. Kaikki seitsemän poikaa menivät lähetystyöhön, jotkut heistä kaksi tai kolmekin kertaa. Myöhemmin kaksi tyttäristä ja heidän miehensä menivät kokoaikaiseen lähetystyöhön. Toiset kaksi tytärtä, molemmat leskiä – toinen kahdeksan lapsen ja toinen kymmenen lapsen äiti – palvelivat lähetyssaarnaajatovereina Birminghamissa Englannissa.

Se on perintö, joka siunaa yhä Bensonin sukua aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Eikö se ollut todellinen rakkauden lahja?”⁵

Palvelutyötä kirkossa nuorena miehenä

Koska Ezra Taft Bensonia innoitti hänen vanhempiensa esimerkki ja koska hänellä oli oma halu auttaa Herran valtakunnan rakentamisessa maan päällä, hän otti innokkaasti vastaan kutsuja palvella. Kun hän oli 19-vuotias, hänen piispansa – joka oli myös hänen isoisänsä – pyysi häntä palvelemaan yhtenä 24 nuoren miehen aikuisjohtajista seurakunnassa. Nuoret miehet osallistuivat Amerikan partiopoikajärjestön ohjelmaan, ja Ezra palveli lippukunnan apulaisjohtajana.

Tässä ominaisuudessa yksi Ezran monista tehtävistä oli auttaa nuoria miehiä laulamaan kuorossa. Hänen johdollaan nuoret miehet voittivat vaarnan seurakuntien kuorokilpailun ja saivat näin osallistua alueelliseen kilpailuun. Auttaakseen innostamaan poikia harjoittelemaan ja laulamaan niin hyvin kuin pystyisivät Ezra lupasi heille, että jos he voittaisivat alueellisen kilpailun, hän veisi heidät 50 kilometrin patikkaretkelle vuorten yli eräälle järvelle. Suunnitelma toimi – Whitneyn nuoret miehet voittivat.

”Aloitimme patikkaretkemme suunnittelemisen”, presidentti Benson kertoi, ”ja siinä kokouksessa yksi pieni 12-vuotias nosti kätensä ja sanoi hyvin virallisesti: ’– – Minä haluaisin tehdä ehdotuksen.’ – – Minä sanoin: ’Hyvä on. Minkä?’ Hän sanoi: ’Haluaisin tehdä ehdotuksen, ettemme vaivaudu ottamaan tälle matkalle kampoja ja hiusharjoja vaan että kaikki leikkaamme hiukset pois.’”

Lopulta kaikki nuoret miehet suostuivat leikkaamaan hiuksensa lyhyiksi valmistautuessaan patikkaretkelleen. He innostuivat ajatuksesta yhä enemmän, kun yksi heistä ehdotti, että lippukunnan johtajatkin leikkaisivat hiuksensa. Presidentti Benson jatkoi:

”Kaksi lippukunnan johtajaa asettui paikalleen parturin tuoliin, kun parturi kävi käsiksi kummankin hiuksiin hyvin iloisena. Ollessaan päättämässä työtä hän sanoi: ’Jos te kaverit antaisitte minun ajaa päänne kaljuiksi, tekisin sen ilmaiseksi.’ Ja niin me aloitimme sen patikkaretken – 24 poikaa hiukset lyhyinä ja kaksi lippukunnan johtajaa päät kaljuksi ajettuina.”

Muistellessaan tätä kokemusta seurakuntansa nuorten miesten kanssa presidentti Benson sanoi: ”Yksi poikien kanssa toimimisen iloista on se, että palkan saa sitä tehdessään. Johtamisensa tuloksia on tilaisuus tarkkailla päivittäin, kun työskentelee heidän kanssaan vuosien ajan ja seuraa, miten he kasvavat luotettaviksi miehiksi, jotka ottavat innokkaina vastaan aikuisuuden haasteet ja velvollisuudet. Sellaista tyydytystä ei voi ostaa millään hinnalla. Se täytyy ansaita palvelemalla omistautuneesti. Mikä loistava asia onkaan olla edes pieneltä osaltaan auttamassa poikien kasvamista miehiksi, todellisiksi miehiksi.”⁶

Presidentti Benson ei koskaan unohtanut noita nuoria miehiä, ja hän pyrki pitämään yhteyttä heihin. Monia vuosia tuon 50 kilometrin patikkaretken jälkeen hän kävi Whitneyn seurakunnassa kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä ja jutteli muutamien kanssa. He pystyivät kertomaan hänelle, että noista 24 miehestä 22 oli pysynyt uskollisena kirkossa. He olivat menettäneet yhteyden kahteen. Presidentti Benson löysi lopulta nuo kaksi miestä, auttoi heitä tulemaan taas aktiivisiksi kirkossa ja toimitti heidän temppelisinetöimisensä.⁷

Seurustelua Floran kanssa

Syksyllä 1920 Ezra lähti Utahin Loganiin, joka on noin 40 kilometrin päässä Whitneystä, opiskellakseen Utahin maatalouskorkeakoulussa (nykyään Utahin osavaltiollinen yliopisto). Hän oli muutamien ystäviensä seurassa, kun eräs nuori nainen kiinnitti hänen huomionsa. Myöhemmin hän muisteli:

”Olimme lähellä meijerirakennuksia, kun eräs nuori nainen – hyvin viehättävä – ajoi ohi pienellä autollaan matkallaan meijeriin hakemaan maitoa. Poikien heiluttaessa hänelle kättään hän heilutti takaisin. Minä kysyin: ’Kuka tuo tyttö on?’ He sanoivat: ’Se on Flora Amussen.’

Sanoin heille: ’Kuulkaa, sain juuri sellaisen tunteen, että menen naimisiin hänen kanssaan.’”

Ezran ystävät nauroivat hänen julistukselleen ja sanoivat: ”Hän on liian suosittu maalaispojalle.” Ezra ei kuitenkaan lannistunut. ”Sittenhän tästä tulee vielä kiinnostavampaa”, hän vastasi.

Flora Amussen, ennen naimisiinmenoaan Ezra Taft Bensonin kanssa

Vähän tämän keskustelun jälkeen Flora ja Ezra tapasivat ensimmäisen kerran Whitneyssä, jonne Flora oli kutsuttu yhden Ezran serkun luo. Ja pian sen jälkeen Ezra kutsui Floran tansseihin. Flora suostui, ja muut treffit johtivat siihen, mitä he myöhemmin kutsuivat ”suurenmoiseksi seurusteluksi”. Mutta heidän seurustelunsa keskeytyi – ja monella tapaa rikastui – kun Ezra sai kutsun palvella kokoaikaisessa lähetystyössä Brittein saarten lähetyskentällä.

Kun he valmistautuivat Ezran lähetystyöhön, hän ja Flora puhuivat suhteestaan. He halusivat ystävyytensä jatkuvan, mutta he ymmärsivät myös, että Ezran piti olla omistautunut lähetyssaarnaaja. ”Ennen kuin lähdin, Flora ja minä olimme päättäneet kirjoittaa [kirjeitä] vain kerran kuussa”, hän sanoi. ”Me päätimme myös, että kirjeemme olisivat rohkaisevia ja kertoisivat luottamuksesta ja uutisista. Juuri niin me teimme.”⁸

Kaksi lähetyssaarnaajaa

Brittein saarten lähetyskenttä, joka oli ollut hyvin hedelmällistä maaperää varhaisille myöhempien aikojen pyhien lähetyssaarnaajille, oli erilainen vanhin Bensonille ja hänen tovereilleen. Vastustajat Brittein saarilla, joukossa myös pappeja, olivat lietsoneet myöhempien aikojen pyhiä kohtaan laajalle levinnyttä vihaa julkaisemalla mormonien vastaisia artikkeleita, romaaneja, näytelmiä ja elokuvia. Ihmisten katkerat tunteet palautettua evankeliumia kohtaan murehduttivat varmasti vanhin Bensonia, mutta hän ei antanut sellaisten koettelemusten heikentää uskoaan. Itse asiassa hän kirjoitti päiväkirjaansa siitä, kuinka paikalliset nuoret pilkkasivat häntä ja hänen toveriaan huutelemalla: ”Mormoneja!” Hänen ääneen lausumaton vastauksensa oli: ”Luojalle kiitos, että olen yksi heistä.”⁹

Sen lisäksi että vanhin Benson kertoi evankeliumista ihmisille, jotka eivät olleet kirkon jäseniä, hän palveli myöhempien aikojen pyhien keskuudessa Isossa-Britanniassa pappeusjohtajana ja kirjurina. Nämä eri tilaisuudet palvella johtivat suloisiin kokemuksiin, jotka olivat selkeä vastakohta hänen usein kokemilleen vaikeuksille. Vanhin Benson kastoi ja konfirmoi muutaman ihmisen ja auttoi monia muita pääsemään lähemmäksi Herraa. Hän kertoi esimerkiksi tilanteesta, jolloin uskollisten kirkon jäsenten järjestämässä erityisessä kokouksessa Henki johdatti häntä puhumaan tavalla, joka auttoi jäsenten ystäviä saamaan todistuksen siitä, että Joseph Smith on Jumalan profeetta.¹⁰ Hän kirjoitti, että hän ja eräs toveri antoivat kerran pappeuden siunauksen vakavasti sairaalle naiselle, joka toipui noin kymmenen minuuttia myöhemmin.¹¹ Hän riemuitsi, kun hän löysi kirjurin toimessaan pyhiä, joiden nimet olivat kirkon kirjoissa, mutta joihin sikäläiset johtohenkilöt olivat menettäneet yhteyden.¹² Hän sai arvokasta johtajakoulutusta palvellessaan kahden lähetysjohtajan alaisuudessa, jotka olivat myös kahdentoista apostolin koorumin jäseniä: vanhin Orson F. Whitneyn ja vanhin David O. McKayn.

Vanhin Benson oli kiitollinen Herran varjeluksesta, kun hän saarnasi evankeliumia. Eräänä iltana hänet ja hänen toverinsa saartoi miesjoukko, joka uhkasi heittää heidät jokeen. Hän rukoili ääneti apua. Sitten, kuten hän myöhemmin kertoi, ”iso, vankkarakenteinen muukalainen työntyi joukon läpi vierelleni. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi lujalla, selkeällä äänellä: ’Nuori mies, uskon jokaisen sanan, jonka sanoit tänä iltana.’ Miehen puhuessa pieni piiri ympäriltäni hävisi. Minulle se oli suora vastaus rukoukseen. Sitten paikalle ilmaantui brittiläinen poliisi.”¹³

Kun vanhin Benson ei ollut aktiivisesti palvelemassa muita, hän ”piti itsensä vireessä ’ahmimalla Mormonin kirjaa’, etenkin Moosian poikien lähetystyökokemuksia”¹⁴. Hän sai lohtua ja tukea myös kotoa tulleista kirjeistä, joita hän sanoi lukeneensa yhä uudelleen. Muistellessaan lähetystyötään hän huomautti: ”Äiti ja isä vuodattivat sydämensä minulle kirjeissä, ja he olivat todellinen voima minulle, kun olin nuori. Floran [kirjeet] olivat täynnä henkeä ja rohkaisua, eivät koskaan mitään tunteellista vuodatusta. Luulen, että se lisäsi rakkauttani ja arvonantoani häntä kohtaan enemmän kuin mikään muu.”¹⁵

Vanhin Benson vapautui kokoaikaisesta lähetystyöpalvelusta 2. marraskuuta 1923. Hän epäröi lähteä sanoen, että jäähyväisten jättäminen ”rakkaille ja hyville pyhille” Isossa-Britanniassa oli ”lähetystyön vaikein osuus”¹⁶. Hän oli silti iloinen mahdollisuudesta päästä taas perheensä luo, ja hän odotti kovasti näkevänsä Floran.

Florakin odotti kovasti näkevänsä Ezran. Mutta hän ei ainoastaan odottanut sitä, että saisi pian viettää aikaa Ezran kanssa. Hän todella odotti tulevaa – Ezran tulevaisuutta ja mahdollisuuksia. Teini-iästään alkaen hän oli sanonut, että hän haluaisi ”mennä naimisiin maanviljelijän kanssa”¹⁷, ja hän iloitsi Ezran ilmeisestä halusta asettua asumaan perheen maatilalle Idahon Whitneyyn. Hänestä tuntui kuitenkin, että Ezran pitäisi ensin saada opiskelunsa päätökseen. Myöhemmin hän sanoi: ”Rukoilin ja paastosin, että Herra auttaisi minua tietämään, kuinka voisin auttaa häntä olemaan suurimmaksi hyödyksi lähimmäisilleen. Mieleeni tuli, että jos piispa pitäisi minua kelvollisena, hän kutsuisi minut lähetystyöhön. Kirkko oli etusijalla Ezran elämässä, joten tiesin, ettei hänellä olisi mitään sitä vastaan.”¹⁸

Ezra yllättyi, kun hänen ja Floran alettua taas seurustella Flora kertoi hänelle ottaneensa vastaan kutsun palvella lähetystyössä Havaijin saarilla. Flora erotettiin lähetyssaarnaajan tehtävään 25. elokuuta 1924, ja hän lähti matkaan seuraavana päivänä. Heti Floran lähdettyä Ezra kirjoitti päiväkirjaansa: ”Olimme kumpikin onnellisia, koska meistä tuntui, että tulevaisuudella oli meille paljon annettavaa ja että tämä ero korvattaisiin meille myöhemmin. Oli kuitenkin vaikeaa nähdä toiveidensa särkyvän. Mutta vaikka me joskus itkimmekin sen vuoksi, me saimme varmuutta Herralta. Hän kertoi meille, että kaikki kääntyisi parhain päin.”¹⁹

Kaikki todella kääntyi parhain päin. Flora oli lähetysjohtajansa mukaan ”erittäin hyvä ja tarmokas lähetyssaarnaaja”²⁰, joka antoi ”sydämensä, sielunsa, aikansa ja kykynsä Herran työhön”²¹. Hän valvoi Alkeisyhdistyksen organisaatiota joillakin lähetyskentän alueilla, opetti lapsia alakoulussa, palveli temppelissä ja osallistui pyrkimyksiin vahvistaa paikallisia myöhempien aikojen pyhiä. Hän jopa palveli jonkin aikaa leskeksi jääneen äitinsä Barbara Amussenin lähetystyötoverina, kun sisar Amussen oli kutsuttu lyhytaikaiseen lähetystyöhön. Yhdessä äiti ja tytär -toveripari kohtasi miehen, joka oli liittynyt kirkkoon vuosia aiemmin Yhdysvalloissa Floran isän, Carl Amussenin, työn tuloksena. Tämä käännynnäinen oli sittemmin jäänyt pois kirkon toiminnasta, mutta Flora ja hänen äitinsä ystävystyivät hänen kanssaan ja auttoivat häntä palaamaan kirkkoon.²²

Floran ollessa poissa Ezra piti itsensä työn touhussa. Hän ja hänen veljensä Orval ostivat takaisin perheen maatilan ja jatkoivat opintojaan. Jonkin aikaa Ezra opiskeli Brigham Youngin yliopistossa Provossa Utahissa, ja Orval oli Whitneyssä hoitamassa maatilaa. He sopivat, että kun Ezra saisi opintonsa päätökseen, hän palaisi maatilalle siksi aikaa kun Orval palvelisi lähetystyössä ja suorittaisi omat opintonsa loppuun. Koska Ezra halusi saada tutkintonsa BYU:sta nopeasti, hänen opiskeluaikataulunsa oli kunnianhimoinen. Hän osallistui myös yliopiston vapaa-ajan toimintoihin kuten tansseihin, juhliin ja näytelmiin.

Ezra Taft Benson valmistuessaan Brigham Youngin yliopistosta vuonna 1926

Vaikka Ezra äänestettiin viimeisenä opiskeluvuotenaan ”BYU:n suosituimmaksi mieheksi”, kukaan ei kyennyt kääntämään hänen huomiotaan pois Florasta. Myöhemmin hän sanoi, että kun Flora oli päättänyt lähetystyönsä kesäkuussa 1926, hän oli ”innokas” näkemään Floran, vaikka tähdensikin, ettei ollut ”odotellut”, että Flora tulisi takaisin.²³ Ezra valmistui kiitettävin arvosanoin vain muutamaa kuukautta ennen kuin Flora palasi lähetystyöstä.

Yhteisen elämän aloittaminen

Kuukausi sen jälkeen kun Flora oli palannut lähetystyöstään, hän ja Ezra julkaisivat kihlauksensa. Jotkut ihmiset asettivat Floran arvostelukyvyn edelleenkin kyseenalaiseksi. He eivät ymmärtäneet, kuinka kukaan niin etevä, varakas ja suosittu tyttö tyytyisi maalaispoikaan. Mutta Flora sanoi jatkuvasti, että hän oli ”halunnut aina mennä naimisiin maanviljelijän kanssa”²⁴. Ezra ”oli käytännöllinen, järkevä ja vakaa”, hän sanoi. Hän huomasi myös, että ”Ezra oli herttainen vanhemmilleen, ja tiesin, että jos hän kunnioitti heitä, hän kunnioittaisi minua”²⁵. Flora tajusi, että Ezra oli ”hiomaton timantti” ja sanoi: ”Aion tehdä kaiken voitavani auttaakseni häntä niin, että hänet tullaan tietämään ja tuntemaan hyvää aikaansaavana ihmisenä, ei vain tällä pienellä paikkakunnalla vaan myös koko maailmassa.”²⁶

Floran ja Ezran sinetöi 10. syyskuuta 1926 Suolajärven temppelissä vanhin Orson F. Whitney kahdentoista apostolin koorumista. Vihkimistä juhlittiin ainoastaan aamiaisella perheen ja ystävien kesken. Aamiaisen jälkeen tuore aviopari lähti heti T-mallisella Ford-avolavapakettiautollaan kohti Iowan osavaltiossa olevaa Amesia, jossa Ezra oli hyväksytty Iowan osavaltiollisen maatalouden ja konetekniikan korkeakoulun (nykyään Iowan osavaltiollinen luonnontiede- ja teknologiayliopisto) maisteriohjelmaan pääaineenaan maatalousekonomia.

Suuri osa heidän matkastaan kulki pitkin hiekkateitä harvaan asutulla seudulla. Matkan varrella he viettivät vuotavassa teltassa kahdeksan yötä. Amesiin saavuttuaan he vuokrasivat asunnon korttelin etäisyydellä korkeakoulun kampukselta. Asunto oli pieni, ja Bensonit jakoivat sen suuren torakkayhdyskunnan kanssa, mutta Ezra sanoi, että ”pian se näytti viihtyisimmältä pikku mökiltä, mitä kuvitella saattaa”²⁷. Ezra omistautui jälleen opinnoilleen. Vajaan vuoden kuluttua, lukemattomien opiskelu-, luento- ja kirjoitustuntien jälkeen, hän suoritti maisterin tutkinnon. Aviopari, joka odotti nyt ensimmäistä lastaan, palasi Bensonien maatilalle Whitneyyn.

Tasapainoilua ammatillisten tilaisuuksien ja kirkon tehtävien välillä

Kun Bensonit palasivat Whitneyyn, Ezra paneutui täysin maatilan päivittäisiin toimiin, joihin sisältyi lehmien lypsämistä, sikojen ja kanojen kasvatusta sekä sokerijuurikkaiden, viljan, sinimailasen ja muiden kasvien viljelemistä. Orval kutsuttiin kokoaikaiseen lähetystyöhön Tanskaan.

Vajaan kahden vuoden kuluttua paikalliset virkamiehet tarjosivat Ezralle työtä piirikunnan maatalousasiamiehenä. Floran kannustamana Ezra otti tehtävän vastaan, vaikka se merkitsikin lähtöä maatilalta ja muuttoa läheiseen Prestonin kaupunkiin. Hän palkkasi sikäläisen maanviljelijän hoitamaan maatilaa Orvalin paluuseen asti.

Ezran uusiin työtehtäviin kuului paikallisten maanviljelijöiden neuvominen heidän tuottavuuteensa vaikuttavissa asioissa. Hänestä tuntui, että maanviljelijät tarvitsivat ennen kaikkea parempia markkinointitaitoja – asia, joka tuli yhä tärkeämmäksi suuren lamakauden iskettyä, ja asia, jossa hän maatalousekonomisen koulutuksen saaneena pystyi auttamaan. Hän rohkaisi maanviljelijöitä liittymään maanviljelijöiden osuuskuntayhdistyksiin, mikä auttaisi heitä vähentämään kuluja ja saamaan parhaan hinnan työstään.²⁸

Ezran maatalouteen ja johtamiseen liittyvät kyvyt loivat uusia työmahdollisuuksia. Vuosina 1930–1939 hän työskenteli maatalousekonomistina ja asiantuntijana Idahon yliopiston täydennyskoulutusosastolla Boisessa, joka on Idahon osavaltion pääkaupunki. Nuo tehtävät keskeytyivät elokuun 1936 ja kesäkuun 1937 väliseksi ajaksi, kun Bensonit muuttivat Kaliforniaan, jotta Ezra voisi opiskella maatalousekonomiaa Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä.

Vaikka Ezra ja Flora Bensonilla oli vaativia tehtäviä työssä ja kotona, he järjestivät aikaa palvella kirkossa. Whitneyssä, Prestonissa ja Boisessa heidät kutsuttiin opettamaan ja johtamaan nuoria.²⁹ He ottivat nämä tehtävät vastaan innokkaina uskoen, että ”nuoret ovat tulevaisuutemme”³⁰. Ezra sai myös tilaisuuden auttaa lähetystyössä noilla paikkakunnilla.³¹ Boisessa Ezra kutsuttiin palvelemaan neuvonantajana vaarnan johtokunnassa. Hän palveli tuossa tehtävässä jopa silloinkin kun hän asui perheineen Kaliforniassa. Boisen vaarna kasvoi nopeasti, ja marraskuussa 1938 vanhin Melvin J. Ballard kahdentoista apostolin koorumista jakoi vaarnan kolmeksi vaarnaksi. Ezra Taft Benson kutsuttiin palvelemaan yhtenä vaarnanjohtajista.

Tammikuussa 1939 Ezra yllättyi, kun hänelle tarjottiin pääsihteerin virkaa Maanviljelijäosuuskuntien valtakunnallisessa neuvostossa Washington D.C:ssä. Hän neuvotteli tästä mahdollisuudesta Floran kanssa. Koska hänet oli erotettu vaarnanjohtajan tehtävään vain kaksi kuukautta aiemmin, hän otti yhteyttä myös ensimmäiseen presidenttikuntaan ja kysyi heiltä neuvoa. He kannustivat häntä ottamaan tehtävän vastaan, joten hän ja hänen perheensä jättivät jäähyväiset ystävilleen Boisessa maaliskuussa 1939 ja muuttivat Bethesdaan Marylandiin lähelle Washington D.C:tä. Kesäkuussa 1940 hänet kutsuttiin jälleen palvelemaan vaarnanjohtajana, tällä kertaa juuri perustetussa Washingtonin vaarnassa Washington D.C:ssä.

Rakastava, yhtenäinen perhe

Ezra ja Flora Benson muistivat aina, miten iankaikkisen tärkeä oli heidän suhteensa toisiinsa ja heidän suhteensa lapsiinsa, ikääntyviin vanhempiinsa ja sisaruksiinsa. Heille se, että he tähdensivät perheen yhtenäisyyden säilyttämistä, oli enemmän kuin velvollisuudentuntoa. He rakastivat aidosti toisiaan, ja he halusivat olla yhdessä – tässä elämässä ja kautta iankaikkisuuksien.

Ezran monet velvollisuudet kirkon tehtävissä ja ammattiin liittyvissä asioissa veivät hänet usein pois kotoa. Joskus heidän pienten lastensa ilmaukset tähdensivät tätä tosiasiaa. Kun hän esimerkiksi eräänä sunnuntaina lähti johonkin kirkon kokoukseen, Barbara-tytär sanoi: ”Hei hei, isi. Ja käy joskus taas katsomassa meitä.”³² Floralle oli haaste kasvattaa heidän kuutta lastaan, kun aviomies oli poissa niin usein, ja toisinaan hän myönsi tuntevansa itsensä ”yksinäiseksi ja vähän lannistuneeksi”³³. Silti kaikesta huolimatta hän rakasti tehtäväänsä vaimona ja äitinä ja oli iloinen siitä, että hänen aviomiehensä oli omistautunut Herralle ja perheelle. Kirjeessään Ezralle hän kirjoitti: ”Kuten tavallista, päivät lähtösi jälkeen tuntuvat kuukausilta. – – [Mutta] jos kaikki miehet – – rakastaisivat uskontoaan ja eläisivät sen mukaan niin kuin sinä, olisi hyvin vähän surua [ja] kärsimystä. – – Olet aina niin omistautunut perheellesi ja aina valmis auttamaan muita apua tarvitsevia.”³⁴

Ezra osoitti tätä omistautumista milloin vain oli kotona. Hän varasi aikaa nauraa ja leikkiä kuuden lapsensa kanssa, kuunnella heitä, kysyä heidän mielipidettään tärkeistä asioista, opettaa evankeliumia, auttaa kotiaskareissa ja viettää aikaa kahden kesken heidän jokaisen kanssa. Lapset saivat lohtua ja voimaa siitä, että kumpikin vanhemmista rakasti heitä. (Koska perhe oli niin tärkeä Ezra Taft Bensonille, tässä kirjassa on kaksi lukua hänen tätä aihetta koskevia opetuksiaan. Nuo luvut, nimeltään ”Avioliitto ja perhe – Jumalan säätämiä” ja ”Isien ja äitien pyhät kutsumukset”, sisältävät Bensonien lasten muistelmia heidän rakastavasta lapsuuskodistaan.)

Kutsu apostolinvirkaan

Kesällä 1943 Ezra lähti Marylandista poikansa Reedin kanssa kiertämään useita maanviljelyosuuskuntia Kaliforniassa. Se kuului hänen tehtäviinsä Maanviljelijäosuuskuntien valtakunnallisessa neuvostossa. Hän suunnitteli myös tapaavansa kirkon johtohenkilöitä Salt Lake Cityssä ja käyvänsä tervehtimässä sukulaisia Idahossa.

Saavutettuaan matkansa tavoitteet he kävivät vielä 26. heinäkuuta Salt Lake Cityssä ennen paluumatkaa kotiin. He saivat kuulla, että presidentti David O. McKay, jonka Ezra oli tavannut vajaat kaksi viikkoa aiemmin, oli etsinyt häntä. Ezra soitti presidentti McKaylle, joka kertoi hänelle, että presidentti Heber J. Grant, silloinen kirkon presidentti, halusi tavata hänet. Ezra ja Reed vietiin presidentti Grantin kesäkotiin, joka oli muutaman minuutin ajomatkan päässä Salt Lake Cityn keskustasta. Heidän saavuttuaan ”Ezra vietiin välittömästi presidentti Grantin makuuhuoneeseen, jossa iäkäs profeetta lepäsi. Presidentin pyynnöstä Ezra sulki oven ja meni tämän luo istuutuen tuolille vuoteen viereen. Presidentti Grant otti Ezran oikean käden omiensa väliin ja kyyneleet silmissä sanoi yksinkertaisesti: ’Veli Benson, onnittelen sinua koko sydämestäni ja rukoilen sinulle Jumalan siunauksia. Sinut on valittu kahdentoista apostolin neuvoston nuorimmaksi jäseneksi.’”³⁵

Ezra kirjoitti kokemuksesta päiväkirjaansa:

”Ilmoitus tuntui uskomattomalta ja musertavalta. – – Moneen minuuttiin en kyennyt sanomaan muuta kuin: ’Voi presidentti Grant, se ei voi olla totta!’, mitä olen varmasti toistanut moneen kertaan, ennen kuin kykenin kokoamaan [ajatuksiani] sen verran, että tajusin, mitä oli tapahtunut. – – Hän piteli kättäni pitkän aikaa meidän molempien kyynelehtiessä. – – Yli tunnin ajan olimme kahden, suuren osan ajasta kädestä toisiamme lämpimästi puristaen. [Vaikka hän oli] heikossa kunnossa, hänen mielensä oli kirkas ja valpas, ja hänen suloinen, ystävällinen, nöyrä henkensä teki minuun syvän vaikutuksen, kun hän näytti katsovan sieluuni.

Tunsin itseni äärimmäisen heikoksi ja kelvottomaksi, joten arvostin sitäkin enemmän hänen antamiaan lohdun ja vakuutuksen sanoja. Hän sanoi muun muassa: ’Herralla on keino lisätä niiden ihmisten kykyjä, jotka hän kutsuu johtotehtäviin.’ Kun heikkoudessani kykenin sanomaan, että rakastan kirkkoa, hän sanoi: ’Me tiedämme sen, ja Herra haluaa ihmisiä, jotka antavat kaikkensa Hänen työlleen.’”³⁶

Tämän puhuttelun jälkeen Ezra ja Reed saivat kyydin presidentti McKayn kotiin. Matkalla Ezra ei kertonut mitään kohtaamisestaan presidentti Grantin kanssa, eikä Reed kysynyt. Kun he saapuivat McKayn perheen kotiin, presidentti McKay kertoi Reedille, mitä oli tapahtunut. Silloin Ezra ja Reed halasivat.

Ezra oli levoton sinä yönä, kun hän ja Reed aloittivat junamatkansa kotiin. Seuraavana päivänä hän soitti Floralle ja kertoi tälle kutsustaan apostolinvirkaan. ”Flora sanoi, kuinka hienoa se hänen mielestään oli, ja ilmaisi täyden luottamuksensa siihen, että minä pystyisin siihen”, hän muisteli. ”Oli rauhoittavaa puhua hänelle. Hän on aina uskonut minuun enemmän kuin minä itse.”³⁷

Muutaman seuraavan viikon aikana Ezra ja Flora järjestelivät muuttoa Utahiin, ja Ezra teki kaiken voitavansa auttaakseen seuraajaansa Maanviljelijäosuuskuntien valtakunnallisessa neuvostossa siirtymään vaivattomasti hänen tilalleen. Hänet ja Spencer W. Kimball hyväksyttiin kahdentoista apostolin koorumin jäseniksi 1. lokakuuta 1943, ja heidät asetettiin apostolin virkaan 7. lokakuuta vanhin Kimballin tultua asetetuksi ensin.

Näin alkoi vanhin Ezra Taft Bensonin palvelutyö yhtenä Kristuksen nimen erityisenä todistajana koko maailmaan (ks. OL 107:23).

Kahdentoista apostolin koorumi jossakin vaiheessa lokakuun 1950 ja huhtikuun 1951 välisenä aikana. Seisomassa vasemmalta oikealle: Delbert L. Stapley, Henry D. Moyle, Matthew Cowley, Mark E. Petersen, Harold B. Lee, Ezra Taft Benson, Spencer W. Kimball. Istumassa vasemmalta oikealle: John A. Widtsoe, Stephen L Richards, kahdentoista koorumin presidentti David O. McKay, vt. presidentti Joseph Fielding Smith, Joseph F. Merrill, Albert E. Bowen.

Elintarvikkeiden, vaatteiden ja toivon tuomista sodanjälkeiseen Eurooppaan

Joulukuun 22. päivänä 1945 presidentti George Albert Smith, silloinen kirkon presidentti, kutsui ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista apostolin koorumin erityiskokoukseen. Hän ilmoitti, että ensimmäinen presidenttikunta oli tuntenut innoitusta lähettää apostolin johtamaan Euroopan lähetyskenttää ja valvomaan kirkon työtä siellä. Toinen maailmansota oli päättynyt aiemmin samana vuonna, ja monet Euroopan kansakunnista alkoivat vasta toipua sodan laajalle levinneistä, musertavista tuhoista. Ensimmäinen presidenttikunta oli sitä mieltä, että vanhin Ezra Taft Benson oli oikea mies tehtävään.

Tämä uutinen oli ”valtava järkytys” vanhin Bensonille, joka oli tuorein ja nuorin koorumin jäsen. Kuten hänen isänsä lähetystyökutsu 34 vuotta aiemmin, tämä tehtävä edellyttäisi, että hän olisi erossa nuoresta perheestään. Ensimmäinen presidenttikunta ei osannut sanoa, kuinka kauan hän olisi poissa. Hän kuitenkin vakuutti heille, että hänen vaimonsa ja lapsensa tukisivat häntä, ja hän ilmaisi olevansa valmis palvelemaan auliisti.³⁸ Myöhemmin hän kuvaili vastaanottamaansa tehtävää:

”Sen valtavuus tuntui ylivoimaiselta. He [ensimmäinen presidenttikunta] antoivat meille nelikohtaisen toimeksiannon: ensiksi pitää huolta kirkon hengellisistä asioista Euroopassa, toiseksi tehdä työtä elintarvikkeiden, vaatteiden ja vuodevaatteiden tuomiseksi kärsivien pyhiemme saataville kaikkialla Euroopassa, kolmanneksi johtaa Euroopan eri lähetyskenttien uudelleenjärjestämistä ja neljänneksi valmistella lähetyssaarnaajien paluuta noihin maihin.”³⁹ Presidentti Smith antoi hänelle kuitenkin tämän lohdullisen lupauksen: ”Minä en ole sinusta lainkaan huolissani. Olet siellä aivan yhtä turvassa kuin missä tahansa muualla maailmassa, jos pidät huolen itsestäsi, ja sinä pystyt toteuttamaan suuren työn.”⁴⁰

Vanhin Benson kuvaili, mitä tapahtui, kun hän kertoi uutisen vaimolleen ja perheelleen: ”Suloisessa ja vaikuttavassa, kyynelten pyhittämässä keskustelussa vaimoni kanssa Flora ilmaisi hellästi olevansa kiitollinen ja vakuutti minulle tukevansa minua koko sydämestään. Päivällisellä kerroin lapsille, jotka olivat yllättyneitä, kiinnostuneita ja täysin lojaaleja.”⁴¹

Kun vanhin Benson ja hänen toverinsa Frederick W. Babbel saapuivat Eurooppaan, sairaudet, köyhyys ja hävitys, joita he näkivät kaikkialla ympärillään, murehdutti heitä. Kirjeessään Floralle vanhin Benson kertoi esimerkiksi äideistä, jotka olivat kiitollisia saadessaan lahjaksi saippuan, neuloja ja lankaa ja appelsiinin. He eivät olleet nähneet sellaisia tavaroita vuosiin. Vanhin Benson huomasi, että aiemmin saamiensa niukkojen annosten vuoksi he olivat ”nähneet itse nälkää yrittäessään todellisen äitiyden hengessä antaa enemmän lapsilleen”⁴². Hän kertoi kirkon kokouksista ”pommitetuissa rakennuksissa” ja ”melkein täydellisessä pimeydessä”⁴³. Hän kertoi pakolaisista – ”ei-toivotuista sieluparoista – –, jotka on ajettu pois kerran onnellisista kodeistaan tuntemattomiin määränpäihin”⁴⁴. Hän kertoi myös ihmeistä sodan synkkien seurausten keskellä.

Yksi ihme näkyi selvästi myöhempien aikojen pyhien elämässä kaikkialla Euroopassa. Matkalla Eurooppaan vanhin Benson mietti, kuinka pyhät ottaisivat hänet vastaan. ”Olisiko heidän sydämensä täynnä katkeruutta? Olisiko siellä vihaa? Olisivatko he kääntyneet kirkkoa vastaan?” Hän sai innoitusta siitä, mitä hän näki:

”Kun katsoin heidän kohotettuja kasvojaan, kalpeita ja laihoja – pyhien, joista monet olivat pukeutuneet rääsyihin ja muutamat olivat avojaloin – saatoin nähdä heidän silmissään uskon valon, kun he todistivat tämän suuren myöhempien aikojen työn jumalallisuudesta ja ilmaisivat kiitollisuutensa Herran siunauksista. – –

Havaitsimme, että kirkkomme jäsenet olivat kulkeneet eteenpäin ihmeellisellä tavalla. Heidän uskonsa oli vahva, heidän omistautumisensa suurempaa ja heidän uskollisuutensa verratonta. Havaitsimme hyvin vähän, jos lainkaan, katkeruutta tai epätoivoa. Siellä oli toveruuden ja veljeyden henkeä, joka oli ulottunut yhdeltä lähetyskentältä toiselle, ja kun matkustimme, pyhät pyysivät meitä viemään heidän tervehdyksensä veljilleen ja sisarilleen muissa maissa, vaikka heidän kansakuntansa olivat olleet sodassa keskenään vain muutamaa kuukautta aiemmin.” Jopa pakolaiset ”lauloivat Siionin lauluja – – palavalla innolla” ja ”polvistuivat yhdessä rukoukseen aamuin ja illoin ja todistivat – – evankeliumin siunauksista”⁴⁵.

Toinen ihme oli kirkon huoltotyöohjelman voima. Tämä ponnistus, joka oli alkanut kymmenen vuotta aiemmin, pelasti monien myöhempien aikojen pyhien hengen Euroopassa. Pyhiä siunattiin, koska he olivat itse sisäistäneet huoltotyön periaatteen. He auttoivat toisiaan hädässään jakaen elintarvikkeita, vaatteita ja muita tarvikkeita toistensa kanssa ja jopa kylvivät kasvimaita maan tasalle pommitettuihin rakennuksiin. He olivat siunattuja myös siksi, että myöhempien aikojen pyhät muissa osissa maailmaa lahjoittivat tavaroita heidän auttamisekseen – yli 1,8 tonnia tarvikkeita. Vanhin Benson kertoi kirkon johtohenkilöistä, jotka itkivät nähdessään peruselintarvikkeita, joita he voisivat jakaa paikallisille jäsenille, ja hän sanoi seisoneensa seurakuntien edessä, joissa arviolta 80 prosenttia kaikista jäsenten yllä olevista vaatteista oli lähetetty huoltotyöohjelman kautta.⁴⁶ Yleiskonferenssipuheessa, jonka hän piti pian kotiinpaluunsa jälkeen, hän sanoi: ”Veljeni ja sisareni, tarvitsetteko mitään lisätodisteita tämän ohjelman tarpeellisuudesta ja siihen johtaneesta innoituksesta? – – Minä sanon teille, että Jumala johtaa tätä ohjelmaa. Se on innoitettu!”⁴⁷

Vanhin Benson, oikealla, tarkastamassa huoltotyötarvikkeita Bergenissä Norjassa

Vanhin Benson ja veli Babbel kokivat myös toisen toistuvan ihmeen, kun Herra avasi heille mahdollisuuden matkustaa sodan runtelemien kansakuntien keskuudessa Euroopassa. Kerta toisensa jälkeen vanhin Benson pyysi sotilasviranomaisilta lupaa mennä tietyille alueille tapaamaan pyhiä ja jakamaan tarvikkeita. Kerta toisensa jälkeen hän sai periaatteessa saman vastauksen noilta johtohenkilöiltä ja muilta: ”Ettekö ymmärrä, että täällä on ollut sota? Yhtään siviiliä ei päästetä matkustamaan sinne.” Ja kerta toisensa jälkeen, kun hän katsoi noita johtohenkilöitä silmiin ja selitti rauhallisesti tehtävänsä, hän ja veli Babbel saivat luvan matkustaa ympäriinsä ja toteuttaa sen, mitä Herra oli lähettänyt heidät tekemään.⁴⁸

Noin 11 kuukauden kuluttua vanhin Bensonin tilalle tuli vanhin Alma Sonne, kahdentoista apulainen, joka palveli Euroopassa vaimonsa Leonan kanssa. Veli Babbel jäi auttamaan Sonnen pariskuntaa. Siitä kun vanhin Benson lähti Salt Lake Citystä 29. tammikuuta 1946, siihen kun hän palasi 13. joulukuuta 1946, hän oli matkustanut kaikkiaan 98 550 kilometriä. Vanhin Bensonista tuntui, että hänen lähetystehtävänsä oli onnistunut, mutta hän kiirehti sanomaan: ”Tiedän, minkä ansiosta työmme onnistui. Minusta on aina ja joka hetki tuntunut siltä, että minun ja toverieni olisi ollut mahdotonta täyttää tätä lähetystehtävää, joka meille oli annettu, ilman Kaikkivaltiaan johdattavaa voimaa.”⁴⁹ Tuon lähetystehtävän onnistuminen voitiin nähdä juuri uudestaan järjestetyn ja kasvavan kirkon voimana Euroopan kansakunnissa. Onnistuminen voitiin nähdä myös yksittäisten pyhien elämässä – yksittäisten ihmisten kuten miehen, joka tuli kerran monia vuosia myöhemmin presidentti Thomas S. Monsonin luo Zwickaussa Saksassa pidetyssä kokouksessa. Hän pyysi presidentti Monsonia viemään terveisiä Ezra Taft Bensonille. Sitten hän huudahti: ”Hän pelasti henkeni. Hän antoi minulle ruokaa syötäväksi ja vaatteita pidettäväksi. Hän antoi minulle toivoa. Jumala siunatkoon häntä!”⁵⁰

Isänmaanrakkautta, valtiomiestaitoa ja palvelemista Yhdysvaltain hallituksessa

Ollessaan poissa kotoa vanhin Benson sai muistutuksia siitä, mitä hän oli pitänyt arvossa nuoruudestaan saakka: kansalaisuuttaan Amerikan yhdysvalloissa. Isältään George Taft Benson jr:lta hän oli oppinut rakastamaan isänmaataan ja periaatteita, joille se oli perustettu. Hän oli oppinut, että Amerikan yhdysvaltain perustuslaki – asiakirja, joka hallitsee kansakunnan lakeja – oli innoitettujen miesten laatima. Hän piti arvossa oikeutta äänestää ja muisti aina keskustelun, jonka oli käynyt isänsä kanssa eräiden vaalien jälkeen. George oli tukenut julkisesti tiettyä ehdokasta ja oli jopa rukoillut perherukouksissa tämän miehen puolesta. Kun George oli saanut tietää, että hänen ehdokkaansa oli hävinnyt vaalit, Ezra kuuli isänsä rukoilevan vaalit voittaneen miehen puolesta. Ezra kysyi isältään, miksi hän rukoili ehdokkaan puolesta, joka ei ollut hänen vaihtoehtonsa. ”Poika”, George vastasi, ”luulen, että hän tarvitsee rukouksiamme vieläkin enemmän kuin minun ehdokkaani olisi tarvinnut.”⁵¹

Huhtikuussa 1948 vanhin Benson piti ensimmäisen monista yleiskonferenssipuheistaan, jotka keskittyivät Amerikan yhdysvaltain ”profeetalliseen tehtävään” ja vapauden tärkeyteen. Hän todisti, että Herra oli valmistanut Yhdysvallat ”vapauden kehdoksi”, jotta evankeliumi voitaisiin palauttaa siellä.⁵² ”Me olemme Rauhan Ruhtinaan seuraajia”, hän opetti puheensa lähestyessä loppuaan, ”ja meidän pitäisi omistaa elämämme uudelleen totuuden ja vanhurskauden levittämiselle ja vapauden säilyttämiselle.”⁵³ Myöhemmissä puheissa hän puhui Amerikan yhdysvalloista ”Herran toiminnan tukikohtana näinä myöhempinä aikoina”⁵⁴.

Vanhin Benson varoitti vapauteen kohdistuvista uhkista Yhdysvalloissa ja kaikkialla maailmassa. Hän puhui usein voimallisesti hallitusvallan ”ihmistekoisista pakkojärjestelmistä, jotka ovat vastoin iankaikkisia periaatteita”⁵⁵. Hän myös varoitti muista vaikutteista, jotka uhkaavat vapautta, kuten moraalittomasta viihteestä, kunnioituksen puutteesta lepopäivää kohtaan, omahyväisyydestä ja vääristä opetuksista.⁵⁶ Hän kannusti myöhempien aikojen pyhiä kaikkialla maailmassa käyttämään vaikutustaan varmistaakseen osaltaan, että julkisiin virkoihin valittaisiin viisaita ja hyviä ihmisiä.⁵⁷ Hän julisti: ”Evankeliumin tehokas saarnaaminen voi kukoistaa vain vapauden ilmapiirissä. Kyllähän me kaikki sanomme, että rakastamme vapautta. Mutta se ei riitä. Meidän täytyy suojella ja varjella sitä, mitä rakastamme. Meidän täytyy turvata vapaus.”⁵⁸

Marraskuun 24. päivänä 1952 vanhin Bensonin voimakkaat isänmaallisuuden sanat joutuivat koetukselle, kun hän sai kutsun palvella maataan. Hän oli matkustanut New Yorkiin juuri Yhdysvaltain presidentiksi valitun Dwight D. Eisenhowerin kutsusta. Vastavalittu presidentti Eisenhower harkitsi vanhin Bensonia hallitukseensa – toisin sanoen yhdeksi tärkeimmistä neuvonantajistaan – palvelemaan Yhdysvaltain maatalousministerin tehtävässä. Huomionosoitus tuntui vanhin Bensonista kunnia-asialta. ”Mutta minä en halunnut sitä työtä”, hän sanoi myöhemmin. ”Sanoin itselleni, ettei kukaan, jolla on yhtään järkeä, tavoittelisi maatalousministerin virkaa tällaisina aikoina. – – Tiesin jonkin verran siitä, mitä tehtävä piti sisällään: pirstovaa ristitulta, valtavia paineita, monimutkaisia ongelmia. – –

Mutta minua huolestutti muukin kuin ongelmat ja paineet. Meillä kaikilla on niitä. Kuten monet amerikkalaiset, olin haluton osallistumaan politiikkaan aktiivisesti. Tietenkin halusin nähdä, että hallituksen virkoihin valittaisiin ja nimitettäisiin ihmisiä, joilla on korkeat ihanteet ja hyveellinen luonne, mutta se oli aivan erilaista kuin ryhtyä sellaiseen itse. – –

Ennen kaikkea olin kuitenkin erittäin tyytyväinen työhön, jota jo tein yhtenä kahdentoista neuvoston jäsenistä. – – Minulla ei ollut halua eikä aikomusta tehdä muutosta.”⁵⁹

Ennen kuin vanhin Benson lähti tapaamaan vastavalittua presidentti Eisenhoweria, hän oli pyytänyt neuvoa presidentti David O. McKaylta, joka oli tuolloin kirkon presidentti. Presidentti McKay oli sanonut hänelle: ”Veli Benson, ajatukseni ovat selkeät tässä asiassa. Jos tuo mahdollisuus esitetään sopivassa hengessä, minusta sinun pitäisi tarttua siihen.”⁶⁰ Tämä suora neuvo yhdessä vanhin Bensonin perustavaa laatua olevan halun kanssa ”taistella amerikkalaisena tehokkaasti uskonkäsitystensä puolesta” sai aikaan ”sisäisen väittelyn”⁶¹, kuten hän sitä nimitti.

Kun presidentti Eisenhower ja vanhin Benson tapasivat ensimmäisen kerran, vastavalitulta presidentiltä ei kestänyt kauan tarjota vanhin Bensonille maatalousministerin virkaa. Vanhin Benson luetteli heti syitä, miksi hän ei ehkä olisi oikea henkilö tehtävään, mutta vastavalittu presidentti Eisenhower ei perääntynyt. Hän sanoi: ”Meillä on työ tehtävänä. Suoraan sanottuna minäkään en halunnut presidentiksi, kun painostus alkoi. Mutta Amerikan palvelemisesta ei voi kieltäytyä. Haluan sinut työryhmääni, etkä voi kieltäytyä.”⁶²

”Se ratkaisi asian”, vanhin Benson muisteli. ”Presidentti McKayn neuvon ehdot oli täytetty. Vaikka minusta tuntui, että olin jo saanut kirkoltani sen, mitä pidin suurempana kunniana kuin mitä hallitus voisi suoda, ja sanoin hänelle niin, otin vastaan tehtävän tulla maatalousministeriksi ja palvella vähintään kaksi vuotta – jos hän halusi pitää minut niin kauan.”⁶³

Heti otettuaan tehtävän vastaan vanhin Benson lähti vastavalitun presidentti Eisenhowerin kanssa lehdistötilaisuuteen, jossa hänen nimityksestään ilmoitettiin kansalle. Kun lehdistötilaisuus oli ohi, hän palasi hotelliinsa. Hän soitti Floralle ja kertoi hänelle, että vastavalittu Eisenhower oli pyytänyt häntä palvelemaan ja että hän oli ottanut kutsun vastaan.

Flora vastasi: ”Tiesin, että hän tekisi sen. Ja tiesin, että sinä ottaisit sen vastaan.”

Ezra selitti: ”Se merkitsee valtavaa vastuuta – ja todella monia ongelmia meille molemmille.”

”Minä tiedän”, Flora vastasi, ”mutta se näyttää olevan Jumalan tahto.”⁶⁴

Vanhin Benson vannomassa Yhdysvaltain maatalousministerin virkavalaa korkeimman oikeuden presidentti Fred M. Vinsonille Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhowerin katsellessa

Kuten vanhin Benson oli odottanutkin, hänen kautensa maatalousministerinä oli myrskyisä kokemus hänelle ja hänen perheelleen. Mutta hän tähdensi, ettei hän yrittänyt ”voittaa kilpailua suosiosta” – että hän yksinkertaisesti halusi ”palvella maataloutta ja palvella Amerikkaa”⁶⁵ – ja hän noudatti tätä henkilökohtaista lupausta: ”On hyvä strategia puolustaa sitä, mikä on oikein, vaikka se olisi epäsuosittua. Ehkäpä minun pitäisi sanoa, että etenkin silloin, kun se on epäsuosittua.”⁶⁶ Oli hänen onnensa, ettei hän ollut kiinnostunut suosiosta, sillä kun hän pysyi vakaana ja uskollisena vakaumukselleen, hänen suosionsa poliitikkojen ja kansalaisten keskuudessa vaihteli voimakkaasti. Toisinaan hänet haluttiin syrjäyttää maatalousministerin paikalta.⁶⁷ Toisinaan taas ehdotettiin, että hän olisi hyvä valinta Yhdysvaltain varapresidentiksi.⁶⁸

Jopa valtiollisessa johtotehtävässään vanhin Benson toi avoimesti esiin kristillisiä ihanteitaan, todistuksensa palautetusta evankeliumista ja omistautumisensa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkolle. Aina kun hän johti kokouksen työtoveriensa kanssa maatalousministeriössä, kokous alkoi rukouksella.⁶⁹ Hän lähetti presidentti Eisenhowerille Mormonin kirjan kohtia, joissa profetoitiin Amerikan yhdysvaltojen kohtalosta, ja presidentti sanoi myöhemmin, että oli lukenut ne ”mitä suurimmalla mielenkiinnolla”⁷⁰. Hän antoi Mormonin kirjan myös monille muille maailman johtohenkilöille.⁷¹ Vuonna 1954 Edward R. Murrow, kuuluisa television uutistoimittaja Yhdysvalloissa, pyysi vanhin Bensonilta lupaa esitellä Bensonien perheen perjantai-illan ohjelmassa nimeltään ”Person to Person” [Henkilöltä henkilölle]. Vanhin ja sisar Benson kieltäytyivät aluksi, mutta myöhemmin he suostuivat kuunneltuaan poikaansa Reediä, joka näki sen suurenmoisena lähetystyötilaisuutena. Syyskuun 24. päivänä 1954 ihmiset kautta koko kansakunnan katselivat suoraa lähetystä harjoittelemattomasta perheillasta Bensonien kotona. Murrow sai enemmän ihailijapostia tuon ohjelman johdosta kuin oli koskaan saanut mistään muusta ohjelmasta. Kaikkialta maasta ihmiset, joiden uskonnollinen tausta oli moninainen, kirjoittivat kiittääkseen Bensoneita heidän loistavasta esimerkistään.⁷²

Vanhin Benson palveli maatalousministerinä kahdeksan vuotta, koko sen ajan, jonka presidentti Eisenhower johti Yhdysvaltoja. Presidentti McKay sanoi, että vanhin Bensonin työ ”jäisi historiaan ja olisi kunniaksi kirkolle ja kansalle”⁷³. Vanhin Benson muisteli noita vuosia valtiollisessa valokeilassa sanoen: ”Minä rakastan tätä suurenmoista maata. On ollut kunnia palvella sitä.”⁷⁴ Hän huomautti myös: ”Jos minun pitäisi tehdä se uudelleen, noudattaisin hyvin paljon samaa linjaa.”⁷⁵ Ajatellessaan palvelutyönsä jatkumista apostolina hän sanoi: ”Nyt omistan aikani sille ainoalle asialle, jota rakastan enemmän kuin maataloutta.”⁷⁶

Vaikka vanhin Bensonin työ hallituksessa päättyi vuonna 1961, hänen rakkautensa maataan ja vapauden periaatetta kohtaan jatkui. Monissa yleiskonferenssipuheissaan hän keskittyi näihin aiheisiin. Hän puhui Amerikan yhdysvalloista ”maana, jota rakastan koko sydämestäni”⁷⁷. Hän sanoi myös: ”Pidän arvossa patriotismia ja isänmaanrakkautta kaikissa maissa.”⁷⁸ Neuvoessaan kaikkia myöhempien aikojen pyhiä rakastamaan maataan hän opetti: ”Isänmaanrakkaus on enemmän kuin lippujen heiluttelua ja urheita sanoja. Se on sitä, kuinka suhtaudumme yhteiskunnallisiin asioihin. Omistautukaamme uudelleen olemaan patriootteja sen todellisimmassa merkityksessä.”⁷⁹ ”Toisin kuin poliittinen pyrkyri, todellinen valtiomies arvostaa periaatetta enemmän kuin suosiota ja tekee työtä saadakseen kannatusta niille poliittisille periaatteille, jotka ovat viisaita ja oikeudenmukaisia.”⁸⁰

Kristuksen nimen erityinen todistaja

Herran Jeesuksen Kristuksen apostolina vanhin Ezra Taft Benson noudatti käskyä lähteä ”kaikkialle maailmaan ja [julistaa] evankeliumi kaikille luoduille” (Mark. 16:15) sekä ”avata ovi julistamalla Jeesuksen Kristuksen evankeliumia” (OL 107:35). Hän palveli monissa osissa maailmaa kiertäen lähetyskentillä ja opettaen ihmisiä.

Hän piti arvossa etuoikeutta tavata myöhempien aikojen pyhiä. Eräässä yleiskonferenssipuheessa hän huomautti: ”Olen joskus sanonut vaimolleni palattuani noilta vaarnavierailuilta, että en tiedä täsmälleen, millainen taivas tulee olemaan, mutta en voisi pyytää siellä mitään parempaa kuin saada sen ilon ja riemun, että voin olla tekemisissä sellaisten miesten ja naisten kanssa, joita tapaan johtotehtävissä Siionin vaarnoissa ja seurakunnissa ja maailman lähetyskentillä. Meitä on siunattu todella runsaasti.”⁸¹ Eräässä toisessa puheessa hän sanoi: ”Kirkossa on todellista veljeyden ja toveruuden henkeä. Se on hyvin voimallista, joskin hieman abstraktia, mutta hyvin todellista. Minä tunnen sen ja samoin työtoverini, kun matkustamme kaikkialla Siionin vaarnoissa ja seurakunnissa ja maailman lähetyskentillä. – – Toveruuden ja veljeyden tuntee aina. Se on yksi suloisimmista asioista, mitä liittyy jäsenyyteen kirkossa ja Jumalan valtakunnassa.”⁸²

Vanhin Benson rakasti myös sitä, että sai kertoa Vapahtajaa koskevasta todistuksestaan muihin uskontokuntiin kuuluville. Vuonna 1959 hän esimerkiksi kävi sisar Bensonin ja neljän Yhdysvaltain maatalousministeriön virkailijan kanssa kiertomatkalla seitsemässä maassa, myös Neuvostoliitossa. Vaikka hän oli siellä maatalousministerin ominaisuudessa, hänen apostolinen todistuksensa kosketti monien sydäntä. Hän kertoi:

”Viimeisenä iltanamme Moskovassa mainitsin matkalla lentokentälle – – yhdelle oppaallemme pettymyksestäni siitä, ettei meille ollut tullut tilaisuutta käydä yhdessäkään kirkossa Venäjällä. Hän sanoi muutaman sanan kuljettajalle, auto kääntyi ympäri keskellä katua ja viimein me pysähdyimme vanhan rapatun rakennuksen eteen pimeällä, kapealla, mukulakivin päällystetyllä sivukadulla melko lähellä Punaista toria. Se oli keskustan baptistikirkko.

Oli sateinen, kolkko lokakuun ilta, ja ilmassa oli selvästi pakkasta. Mutta kun menimme kirkkoon, se oli täynnä. Ihmisiä seisoi käytävällä, eteisessä, jopa kadulla. Saimme tietää, että väkeä ilmaantui joka sunnuntai, tiistai ja torstai.

Katselin ihmisten kasvoja. Monet olivat keski-ikäisiä ja sitä vanhempia, mutta nuoria oli yllättävän paljon. Noin neljä viidestä oli naisia, useimmat huivipäisiä. Meidät ohjattiin paikkaan, joka oli puhujakorokkeen vieressä. – –

Pappi sanoi muutaman sanan ja sitten uruista kuului sointu tai kaksi ja alkoi virsi, johon koko seurakunta yhtyi. Siitä, kun kuulin tuhannesta tuhanteenviiteensataan äänen laulavan siellä, tuli yksi vaikuttavimmista kokemuksista koko elämässäni. Yhteisessä uskossamme kristittyinä he välittivät meille tervetuliaissanoman, joka rakensi sillan kaikkien kieleen, hallintotapaan ja historiaan liittyvien erojen yli. Ja kun yritin toipua tästä emotionaalisesta kokemuksesta, pappi pyysi minua tulkin välityksellä, joka seisoi vieressä, puhumaan seurakunnalle.

Jouduin hetken kamppailemaan ankarasti hallitakseni tunteeni siinä määrin, että sain suostuttua. Sitten sanoin muun muassa: ’Oli hyvin ystävällistä, että pyysitte minua esittämään tervehdyksen.

Tuon teille terveiset miljoonilta ja miljoonilta kirkossa kävijöiltä Amerikassa ja eri puolilla maailmaa.’ Ja äkkiä oli maailman luonnollisin asia puhua näille muille kristityille pyhimmistä ihmisen tiedossa olevista totuuksista.

’Taivaallinen Isämme ei ole kaukana. Hän voi olla hyvin lähellä meitä. Jumala elää. Minä tiedän, että Hän elää. Hän on Isämme. Jeesus Kristus, maailman Lunastaja, valvoo tätä maailmaa. Hän ohjaa kaikkia asioita. Olkaa pelottomia, pitäkää Hänen käskynsä, rakastakaa toisianne, rukoilkaa rauhaa, niin kaikki käy hyvin.’

Kun kukin lause tulkattiin seurakunnalle, näin naisten ottavan esiin nenäliinansa ja, kuten yksi tarkkailija asian ilmaisi, alkavan ’heiluttaa niitä kuin äiti, joka jättää lopulliset jäähyväiset ainoalle pojalleen’. He nyökkäilivät pontevasti huokaillessaan da, da, da! (kyllä, kyllä, kyllä!). Silloin huomasin ensimmäisen kerran, että jopa parvi oli täynnä ja monet ihmiset seisoivat vasten seiniä. Katselin yhtä edessäni olevaa vanhaa naista. Hänen päänsä oli peitetty koruttomalla vanhalla huivilla, hänen harteillaan oli shaali ja hänen ikääntyneet, ryppyiset kasvonsa olivat tyynet, uskoa täynnä. Puhuin suoraan hänelle.

’Tämä elämä on vain osa iankaikkisuutta. Me elimme Jumalan henkilapsina ennen kuin tulimme tänne. Me elämme jälleen sitten kun lähdemme tästä elämästä. Kristus katkaisi kuoleman siteet ja nousi kuolleista. Me kaikki nousemme kuolleista.

Minä uskon hyvin lujasti rukoukseen. Tiedän, että on mahdollista kurkottaa ja turvautua näkymättömään voimaan, joka antaa meille lujuutta ja ankkurin hädän hetkellä.’ Jokaisen lausumani virkkeen myötä vanha pää nyökkäsi hyväksyvästi. Ja vaikka tuo nainen oli vanha, heikko ja ryppyinen, hän oli hartaudessaan kaunis.

En muista kaikkea, mitä sanoin, mutta muistan tunteneeni kohottuvani, innoittuvani niiden miesten ja naisten kasvoilla näkyvästä antaumuksesta heidän osoittaessaan niin lujasti uskonsa Jumalaan, jota he palvelivat ja rakastivat.

Lopettaessani sanoin: ’Jätän teille todistukseni monivuotisena kirkon palvelijana, että totuus kestää. Aika on totuuden puolella. Rukoilen, että Jumala siunaisi teitä ja varjelisi teitä kaikkina elämänne päivinä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.’

Näihin sanoihin päätin tämän katkonaisen, pienen puheeni, koska en kyennyt sanomaan enempää, ja istuuduin. Silloin koko seurakunta puhkesi laulamaan erästä lapsuuteni lempilaulua: ’Herra olkoon tiellä kanssasi’. Lähdimme kirkosta heidän laulaessaan, ja kun kävelimme käytävää pitkin, he heiluttivat hyvästiksi nenäliinojaan – tuntui siltä kuin kaikki 1 500 ihmistä olisivat heiluttaneet meille lähtiessämme.

Etuoikeutenani on ollut puhua monille kirkon seurakunnille kaikissa osissa maailmaa, mutta tuon kokemuksen vaikutus on melkein sanoin kuvaamaton. Muistan sen illan niin kauan kuin elän.

Harvoin, jos koskaan, olen tuntenut ihmiskunnan ykseyden ja ihmissydämen sammumattoman vapaudenkaipuun niin voimakkaasti kuin sillä hetkellä. – –

Tulin [kotiin] tehtyäni päätöksen kertoa tästä tapauksesta usein, koska se osoittaa, kuinka vapauden henki, veljeyden henki ja uskonnon henki elävät edelleen huolimatta kaikista pyrkimyksistä tuhota ne.”⁸³

Kahdentoista apostolin koorumin presidentti

Joulukuun 26. päivänä 1973 vanhin Benson otti vastaan odottamattoman uutisen, että kirkon presidentti, presidentti Harold B. Lee oli kuollut äkillisesti. Presidentti Leen kuoleman johdosta neuvonantajat ensimmäisessä presidenttikunnassa ottivat paikkansa kahdentoista koorumissa. Neljä päivää myöhemmin Spencer W. Kimball erotettiin kirkon presidentiksi ja Ezra Taft Benson erotettiin kahdentoista apostolin koorumin presidentiksi. Tämän tehtävän myötä presidentti Benson sai lisää hallinnollisia velvollisuuksia. Hän johti viikoittaisia koorumin kokouksia ja koordinoi veljiensä työn, kuten heidän tehtävänsä johtaa vaarnakonferensseja ja lähetyskenttäkierroksia ja kutsua vaarnoihin patriarkkoja. Hän valvoi myös joitakin muita johtavia auktoriteetteja heidän työssään. Hallintohenkilökunta hoiti toimistotehtäviä auttaakseen häntä ja hänen veljiään työn organisoimisessa.⁸⁴

Eräässä kokouksessa kahdentoista koorumin kanssa presidentti Benson kertoi ajatuksiaan palvelemisesta heidän johtajanaan: ”Olen ollut aivan tavattoman huolissani tästä suuresta vastuusta – en peloissani, koska tiedän, ettemme voi epäonnistua tässä työssä, – – jos teemme parhaamme. Tiedän, että Herra tukee meitä, mutta minua huolestuttaa suuresti kutsu johtaa sellaista miesryhmää kuin te – Herran Jeesuksen Kristuksen erityisiä todistajia.”⁸⁵

Presidentti Benson yhdisti tämän nöyryyden luonteenomaiseen rohkeuteen ja itsepintaisuuteen tehdä ahkerasti työtä. Hän jakoi usein vastuuta muille, jotta heillä olisi tilaisuuksia palvella. Hän odotti parasta niiltä, joita hän johti, aivan kuten hän odotti parasta itseltään. Mutta vaikka hän oli vaativa, hän oli ystävällinen. Hän kuunteli veljiensä näkemyksiä edistäen avointa keskustelua koorumin kokouksissa. Vanhimmat Boyd K. Packer, Russell M. Nelson ja Dallin H. Oaks, jotka olivat nuorimpia kahdentoista koorumin jäseniä hänen alaisuudessaan, sanoivat, että hän kannusti heitä aina kertomaan näkökannoistaan, vaikka heidän ajatuksensa olisivatkin eronneet hänen omistaan.⁸⁶

Kahdentoista koorumin jäsenet oppivat, että presidentti Bensonin johtamistapa perustui muuttumattomiin periaatteisiin. Hän sanoi esimerkiksi toistuvasti: ”Muistakaa, veljet, että tässä työssä Henki ratkaisee.”⁸⁷ Ja hänellä oli yksi normi, jolla hän mittasi kaikkia koorumin päätöksiä. Hän kysyi: ”Mikä on valtakunnan parhaaksi?” Vanhin Mark E. Petersen, joka palveli hänen kanssaan kahdentoista koorumissa, sanoi: ”Vastaus tuohon kysymykseen on ollut presidentti Ezra Taft Bensonin koko elämän ajan ratkaiseva tekijä jokaisessa tärkeässä asiassa, joka on tullut hänen eteensä.”⁸⁸

Kirkon presidentti

Presidentti Spencer W. Kimball kuoli 5. marraskuuta 1985 pitkän sairauden jälkeen. Kirkon johto oli nyt kahdentoista apostolin koorumilla, jonka presidentti ja virkaiältään vanhin jäsen oli presidentti Ezra Taft Benson. Viisi päivää myöhemmin, kahdentoista koorumin juhlallisessa ja kunnioittavassa kokouksessa Suolajärven temppelissä presidentti Benson erotettiin kirkon presidentin tehtävään. Hän sai innoitusta pyytää presidentti Gordon B. Hinckleyä palvelemaan ensimmäisenä neuvonantajanaan ensimmäisessä presidenttikunnassa ja presidentti Thomas S. Monsonia palvelemaan toisena neuvonantajanaan.

Presidentti Benson ja hänen neuvonantajansa ensimmäisessä presidenttikunnassa: presidentti Gordon B. Hinckley (vasemmalla) ja presidentti Thomas S. Monson (oikealla)

Presidentti Benson oli tiennyt presidentti Kimballin horjuvasta terveydestä ja oli toivonut, että hänen ystävänsä fyysiset voimat palautuisivat. ”Tämä on päivä, jota en ole odottanut”, presidentti Benson kertoi lehdistötilaisuudessa pian sen jälkeen kun hänet oli erotettu kirkon presidentin tehtävään. ”Vaimoni Flora ja minä olemme jatkuvasti rukoilleet, että presidentti Kimballin päiviä tämän maan päällä pidennettäisiin ja uusi ihme tapahtuisi hänen kohdallaan. Nyt, kun Herra on puhunut, me teemme Hänen opastavalla johdollaan parhaamme viedäksemme tätä työtä eteenpäin maan päällä.”⁸⁹

Ensimmäisessä yleiskonferenssissaan kirkon presidenttinä presidentti Benson kertoi, mikä olisi hänen tärkein painopisteensä Herran työn eteenpäin viemiseksi. ”Meidän aikanamme”, hän julisti, ”Herra on ilmoittanut, että meidän tulee jälleen tähdentää Mormonin kirjaa.”⁹⁰

Kahdentoista koorumin jäsenenä presidentti Benson oli jatkuvasti saarnannut Mormonin kirjan tärkeydestä.⁹¹ Kirkon presidenttinä hän kiinnitti tähän aiheeseen vieläkin enemmän huomiota. Hän julisti, että koko kirkko oli tuomion alainen, koska myöhempien aikojen pyhät eivät tutkineet riittävästi Mormonin kirjaa tai noudattaneet riittävästi sen opetuksia. Hän sanoi: ”Mormonin kirja ei ole ollut eikä vieläkään ole keskeisellä sijalla henkilökohtaisessa tutkimisessamme, perheen opettamisessa, saarnaamisessa ja lähetystyössä. Tästä meidän täytyy tehdä parannus.”⁹² Hän lainasi usein profeetta Joseph Smithin julistusta, että ”ihminen pääsee lähemmäksi Jumalaa noudattamalla sen opetuksia kuin minkään muun kirjan avulla”⁹³, ja hän selitti tuota lupausta. ”Tässä kirjassa on voimaa”, hän sanoi, ”joka alkaa virrata elämäänne heti, kun alatte tutkia sitä vakavasti.”⁹⁴ Hän kehotti myöhempien aikojen pyhiä täyttämään maailman ja elämänsä Mormonin kirjoilla.⁹⁵

Kaikkialla maailmassa myöhempien aikojen pyhät ottivat vaarin tästä profeettansa neuvosta. Sen johdosta heitä vahvistettiin yksilöinä ja yhdessä.⁹⁶ Presidentti Howard W. Hunter sanoi: ”Muisteleeko mikään sukupolvi, myös vielä syntymättömät, presidentti Ezra Taft Bensonin toimikautta ajattelematta heti hänen rakkauttaan Mormonin kirjaan? Kenties yksikään toinen kirkon presidentti itsensä profeetta Joseph Smithin jälkeen ei ole tehnyt enempää opettaakseen Mormonin kirjan totuuksia, tehdäkseen siitä päivittäisen oppikurssin kirkon koko jäsenistölle ja ’täyttääkseen maan’ jakamalla niitä.”⁹⁷

Presidentti Bensonin todistukseen Mormonin kirjasta liittyi kiinteästi hänen todistuksensa Jeesuksesta Kristuksesta. Aikana, jolloin monet ihmiset torjuivat Vapahtajan jumalallisuuden, hän vakuutti, että ”tämä Jumalan innoittama kirja on totisesti lakikivi, joka todistaa maailmalle, että Jeesus on Kristus”⁹⁸. Vuodesta 1943 eli apostolinvirkaan asettamisestaan asti presidentti Benson oli palvellut uutterasti todistajana siitä, että Vapahtaja todella elää. Kirkon presidenttinä hän todisti Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen sovituksestaan uudella tarmolla ja voimalla. Hän kehotti pyhiä seuraamaan Kristusta ja olemaan palavia Kristuksessa⁹⁹ ja elämään ”niin, että Kristus on elämämme keskipiste”¹⁰⁰. Vapahtajasta puhuessaan hän sanoi: ”Rakastan Häntä kaikesta sielustani.”¹⁰¹

Presidentti Benson opetti muitakin aiheita tehokkaasti ja voimallisesti. Hän varoitti ylpeyden vaaroista. Hän todisti perheen iankaikkisesta tärkeydestä. Hän opetti uskon ja parannuksen periaatteita ja tähdensi tarvetta tehdä omistautuneesti lähetystyötä.

Vaikka hän ei puhunut Amerikan yhdysvalloista yhtä usein kuin aiemmin palvelutyönsä aikana, hän huomioi Yhdysvaltain perustuslain allekirjoittamisen 200-vuotisjuhlan puhumalla aiheesta lokakuun 1987 kirkon yleiskonferenssissa. Ja hän rakasti edelleen vapautta ja todellista isänmaanrakkautta kaikkialla maailmassa. 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa hän riemuitsi uutisesta, että Berliinin muuri oli kaatunut ja että ihmiset Venäjällä ja Itä-Euroopassa saivat enemmän vapautta, kun hallitukset olivat avoimempia uskonnon harjoittamiselle.¹⁰²

Presidentti Benson piti sarjan puheita eri ryhmille kirkon jäseniä. Aloittaen huhtikuussa 1986 hän valmisti saarnoja, jotka oli osoitettu nuorille miehille, nuorille naisille, äideille, kotiopettajille, isille, naimattomille aikuisille miehille, naimattomille aikuisille naisille, lapsille ja ikäihmisille. Kuten presidentti Howard W. Hunter sanoi: ”Hän puhui jokaiselle ja oli kiinnostunut kaikista. Hän puhui kirkon naisille ja miehille. Hän puhui ikäihmisille. Hän puhui naimattomille ja nuorille, ja erityisen mielellään hän puhui lapsille kirkossa. Hän antoi suurenmoisia, kohdistettuja neuvoja koko jäsenistölle, olivatpa jäsenten henkilökohtaiset olosuhteet mitkä tahansa. Nuo saarnat tukevat ja ohjaavat meitä edelleen, kun pohdimme niitä monina tulevina vuosina.”¹⁰³

Presidentti Benson itki, kun hän sai kirjeen perheeltä, johon yksi näistä puheista oli tehnyt vaikutuksen. Tuossa kirjeessä nuori isä selitti, että hän ja hänen vaimonsa olivat katsoneet yleiskonferenssia televisiosta. Heidän kolmivuotias poikansa leikki viereisessä huoneessa, jossa konferenssi kuului radiosta. Kuultuaan presidentti Bensonin sanoman lapsille äiti ja isä menivät huoneeseen, jossa heidän poikansa leikki. Pieni poika ”ilmoitti innokkaana, että ’se mies radiossa sanoi, että silloinkin kun me tehdään virheitä, meidän taivaallinen Isä rakastaa meitä’. Nämä yksinkertaiset sanat”, isä kirjoitti, ”ovat tehneet pysyvän ja merkityksellisen vaikutuksen nuoreen poikaamme. Voin vieläkin kysyä häneltä, mitä presidentti Benson sanoi, ja saada saman innokkaan vastauksen. Hänestä on lohdullista tietää, että hänellä on taivaassa hyvä ja rakastava Isä.”¹⁰⁴

Pian lokakuun 1988 yleiskonferenssin jälkeen presidentti Benson sai halvauskohtauksen, jonka johdosta hän ei kyennyt puhumaan yleisölle. Hän osallistui yleiskonferensseihin ja muihin julkisiin kokoontumisiin jonkin aikaa. Vuoden 1989 konferensseissa hänen neuvonantajansa lukivat hänen valmistamansa saarnat. Vuoden 1990 alusta alkaen hänen neuvonantajansa välittivät hänen rakkautensa pyhiä kohtaan ja lainasivat hänen aiempia saarnojaan. Huhtikuun 1991 konferenssi oli viimeinen, johon hän osallistui. Sen jälkeen hän ei kyennyt fyysisesti muuhun kuin katsomaan konferensseja televisiosta.¹⁰⁵

Presidentti Gordon B. Hinckley muisteli: ”Kuten voi odottaakin, hänen kehonsa alkoi heiketä iän myötä. Hän ei pystynyt kävelemään niin kuin ennen. Hän ei pystynyt puhumaan niin kuin ennen. Heikkenemistä tapahtui vähitellen, mutta hän oli yhä Herran valittu profeetta niin kauan kuin eli.”¹⁰⁶ Presidentti Hinckley ja presidentti Thomas S. Monson ohjasivat kirkkoa presidentti Bensonin heille antamalla valtuutuksella, mutta kirkko ei koskaan edennyt uusissa aloitteissa ilman että presidentti Benson tiesi niistä ja hyväksyi ne.¹⁰⁷

Kun presidentti Benson heikkeni fyysisesti, Florankin terveys horjui, ja hän kuoli 14. elokuuta 1992. Vajaat kaksi vuotta myöhemmin, 30. toukokuuta 1994, presidentti Benson liittyi hänen seuraansa, ja presidentin maalliset jäännökset haudattiin hänen vaimonsa viereen heidän rakastamaansa Whitneyyn. Presidentti Bensonin hautajaisissa presidentti Monson muisteli: ”Hän sanoi minulle kerran: ’Veli Monson, muista, että huolimatta siitä mitä joku toinen ehkä ehdottaa, minä haluan tulla haudatuksi Whitneyyn Idahoon.’ Presidentti Benson, me täytämme tuon toiveen tänään. Hänen ruumiinsa palaa kotiin Whitneyyn, mutta hänen iankaikkinen henkensä on palannut kotiin Jumalan luo. Varmastikin hän riemuitsee perheensä, ystäviensä ja oman rakkaan Floransa kanssa. – –

Kyntäjäpoika, josta tuli Jumalan profeetta, on mennyt kotiin. Jumala hänen muistoaan siunatkoon.”¹⁰⁸