Ensimmäisen presidenttikunnan sanoma
Korottakaamme varoituksen äänemme
Koska Herra on hyvä, Hän kutsuu palvelijoita varoittamaan ihmisiä vaarasta. Kutsun varoittamaan tekee vaikeammaksi ja tärkeämmäksi se seikka, että arvokkaimmat varoitukset koskevat vaaroja, joita ihmiset eivät vielä pidä todellisina. Ajatelkaa Joonaa. Hän pakeni ensin Herran kutsua varoittaa Niniven asukkaita, jotka synti oli sokaissut vaaralta. Hän tiesi, että jumalattomat ihmiset kautta aikojen ovat hylänneet profeetat ja joskus surmanneet heidät. Mutta kun Joona toimi uskossa, Herra siunasi häntä varjeluksella ja menestyksellä.
Mekin voimme oppia kokemuksistamme vanhempina ja lapsina. Ne meistä, jotka ovat vanhempia, ovat tunteneet levottomuutta aistiessaan vaaran, jota lapsemme eivät voi vielä nähdä. Harvat rukoukset ovat yhtä hartaita kuin vanhemman, joka kysyy, kuinka hän voisi vaikuttaa lapseen niin, että saa tämän välttämään vaaran. Useimmat meistä ovat tunteneet siunauksen, joka koituu vanhemman varoittavan äänen kuulemisesta ja noudattamisesta.
Voin vieläkin muistaa, miten lempeästi äitini puhui minulle eräänä lauantai-iltapäivänä, kun poikasena pyysin häneltä lupaa tehdä jotakin, mitä pidin täysin järkevänä mutta minkä hän tiesi vaaralliseksi. Hämmästelen yhä sitä voimaa, jonka Herra uskoakseni soi hänelle, saada mieleni muuttumaan niin vähin sanoin. Mikäli muistan oikein, hän sanoi: ”Kaipa sinä voisit tehdä niin. Mutta valinta on sinun.” Ainoa varoitus oli painotus, jonka hän antoi sanoille voisit ja valinta. Silti se riitti minulle.
Hänen voimansa varoittaa niin vähin sanoin juonsi juurensa kolmesta seikasta, jotka tiesin hänestä. Ensinnäkin tiesin hänen rakastavan minua. Toiseksi tiesin, että hän oli kohdannut samankaltaisia tilanteita ja häntä oli siunattu oikean valinnan tekemisestä. Ja kolmanneksi hän oli ilmaissut minulle varman todistuksensa siitä, että valinta, joka minun oli tehtävä, oli niin tärkeä, että Herra kertoisi minulle, mitä tehdä, jos kysyisin Häneltä. Rakkaus, esimerkki ja todistus: nämä olivat avaimet sinä päivänä, ja ne ovat olleet aina, kun olen saanut siunauksekseni kuunnella Herran palvelijan varoitusta ja sitten noudattaa sitä.
Kykymme vaikuttaa muihin varoituksen äänellämme on merkityksellinen kaikille niille, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen kanssa liiton tehneitä opetuslapsia. Tämä on käsky, joka on annettu jokaiselle Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenelle: ”Katso, minä lähetin teidät maailmaan todistamaan ja varoittamaan kansaa, ja jokaisen, jota on varoitettu, kuuluu varoittaa lähimmäistään” (OL 88:81).
Velvollisuutemme varoittaa
Velvollisuus varoittaa lähimmäistämme koskee meitä jokaista, jotka olemme ottaneet vastaan kasteenliiton. Meidän on puhuttava kirkkoon kuulumattomien ystäviemme ja sukulaistemme kanssa evankeliumista. Tarkoituksemme on pyytää heitä ottamaan vastaan opetusta kokoaikaisilta lähetyssaarnaajilta, jotka on kutsuttu ja erotettu opettamaan. Kun henkilö on tehnyt valintansa myöntyä kutsuumme ottaa vastaan opetusta, on syntynyt hyvin lupaava ”nimiviite”, hyvin todennäköisesti sellainen, joka johtaa kasteenvesiin astumiseen ja sitten uskollisena pysymiseen.
Kirkon jäsenenä voitte odottaa, että kokoaikaiset tai seurakuntalähetyssaarnaajat pyytävät tilaisuutta auttaa teitä laatimaan luettelon ihmisistä, joille voisitte kertoa evankeliumista. Lähetyssaarnaajat ehdottavat kenties, että ajattelette sukulaisia, naapureita ja tuttavia. He pyytävät ehkä teitä asettamaan päivämäärän, johon mennessä yritätte saada tämän henkilön tai perheen valmistettua lähetyssaarnaajien opetettavaksi. Minulla on ollut tällainen kokemus. Koska me otimme perheessämme vastaan lähetyssaarnaajien esittämän kutsun, sain siunauksen kastaa yli 80-vuotiaan leskirouvan, jota lähetyssaarnaajasisaret olivat opettaneet.
Kun asetin käteni hänen päänsä päälle konfirmoidakseni hänet kirkon jäseneksi, tunsin innoitusta sanoa, että hänen päätöksensä mennä kasteelle siunaisi sekä häntä edeltäneitä että häntä seuraavia sukupolvia hänen perheessään. Sain jopa hänen kuolemansa jälkeen olla temppelissä hänen poikansa kanssa, kun tämä sinetöitiin äitiinsä.
Ehkä teilläkin on ollut tällaisia kokemuksia ihmisten kanssa, joita olette kutsuneet ottamaan vastaan opetusta, ja niinpä tiedätte, että harvat hetket elämässä ovat suloisempia. Herran sanat ovat totta niin lähetyssaarnaajien kuin kaikkien meidän kohdalla: ”Ja nyt, jos ilonne on suuri yhden sielun kanssa, jonka olette johdattaneet minun luokseni minun Isäni valtakuntaan, kuinka suuri teidän ilonne onkaan, jos johdatatte monta sielua minun luokseni!” (OL 18:16.)
Lähetyssaarnaajat auttavat ja kannustavat meitä, mutta se, koemmeko useammin tällaisia hetkiä kastealtaalla ja temppelissä, riippuu suurelta osin siitä, kuinka näemme vastuumme ja mitä päätämme tehdä sen suhteen. Herra ei käyttäisi sanaa varoittaa, ellei vaaraa olisi. Silti monetkaan tutuistamme eivät tiedä sitä. He ovat oppineet olemaan välittämättä yhä lisääntyvistä todisteista yhteiskunnan rappeutumisesta ja siitä, että heidän elämästään ja perheestään puuttuu se rauha, jota he kerran pitivät mahdollisena. Halu olla välittämättä vaaran merkeistä voi saada meidät helposti ajattelemaan: ”Miksi minun pitäisi puhua evankeliumista kenellekään, joka vaikuttaa tyytyväiseltä? Mitä vaaraa heille tai minulle on siitä, etten tee tai sano mitään?”
Vaaraa on ehkä vaikea nähdä, mutta se on todellinen sekä heidän kohdallaan että meidän. Esimerkiksi jonakin hetkenä tulevassa maailmassa jokainen, jonka olette kohdanneet tässä elämässä, tietää sen, mitä te tiedätte nyt. He tietävät, että ainoa keino elää ikuisesti yhdessä perheemme kanssa ja taivaallisen Isämme ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen luona on tehdä valinta astua sisälle portista saamalla kaste niiltä, jotka ovat Jumalan valtuuttamia. He tietävät, että ainoa keino, jolla perheet voivat olla yhdessä ikuisesti, on ottaa vastaan ja pitää ne pyhät liitot, jotka ovat tarjolla Jumalan temppeleissä täällä maan päällä. He tietävät, että te tiesitte. Ja he muistavat, tarjositteko heille sitä, mitä joku toinen oli tarjonnut teille.
On helppoa sanoa: ”Hetki ei ole oikea.” Mutta viivyttelyssä on vaaransa. Vuosia sitten tein töitä eräälle miehelle Kaliforniassa. Hän palkkasi minut, oli minulle ystävällinen ja näytti pitävän minua suuressa arvossa. Olen ehkä ollut ainoa myöhempien aikojen pyhä, jonka hän tuli koskaan tuntemaan hyvin. En tiedä, mitä kaikkia syitä löysin odottaa parempaa hetkeä puhua hänen kanssaan evankeliumista. Muistan vain surun tunteeni, kun kuulin, että sen jälkeen kun hän oli jäänyt eläkkeelle ja minä muuttanut kauas pois, hän ja hänen vaimonsa olivat saaneet surmansa ajaessaan myöhään illalla kotiinsa Carmeliin Kaliforniaan. Hän rakasti vaimoaan. Hän rakasti lapsiaan. Hän rakasti vanhempiaan. Hän rakasti lastenlapsiaan ja hän tulee rakastamaan heidän lapsiaan ja haluaa olla heidän kanssaan ikuisesti.
En tiedä, kuinka väkijoukkoja käsitellään tulevassa maailmassa. Mutta luulen, että tapaan hänet, että hän katsoo minua silmiin ja että näen niissä kysymyksen: ”Hal, sinä tiesit. Miksi et kertonut minulle?”
Kun ajattelen häntä ja kun ajattelen leskirouvaa, jonka kastoin, ja hänen perhettään, joka nyt on sinetöity häneen ja toisiinsa, haluan toimia paremmin. Haluan lisätä voimaani kutsua ihmisiä ottamaan vastaan opetusta. Kun meillä on tällainen halu ja usko siihen, että Jumala auttaa meitä, me toimimme paremmin.
Rakkaus tulee ensin
Rakkaus tulee aina ensin. Yksi yksittäinen ystävällinen teko riittää harvoin. Herra kuvaili seuraavanlaisin sanoin rakkautta, jota meidän on tunnettava ja jota niiden, joille me esitämme kutsumme, tulee tunnistaa meissä: ”Rakkaus on kärsivällinen” ja ”kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii” (1. Kor. 13:4, 7).
Olen nähnyt, mitä kärsivällisyys ja kaiken kärsiminen tarkoittavat. Eräs perhe muutti naapuriimme. Talo oli uusi, joten olin yhdessä muiden myöhempien aikojen pyhien kanssa auttamassa siellä useana iltana pihatöissä. Muistan viimeisen illan, kun seisoin perheen isän vieressä lopetellessamme töitä. Hän tarkasteli työtämme ja sanoi meille, jotka seisoimme lähellä: ”Tämä on kolmas piha, jonka te mormonit olette kunnostaneet meille, ja mielestäni tämä on paras.” Ja sitten hän hiljaa mutta lujasti kertoi minulle siitä suuresta tyydytyksestä, jonka hän sai jäsenyydestään omassa kirkossaan. Saman keskustelun kävimme usein niinä vuosina, jotka hän asui naapurinamme.
Koko tuona aikana hänelle ja hänen perheelleen osoitetut ystävälliset teot eivät lakanneet, koska naapurit todella oppivat rakastamaan heitä. Tullessani eräänä iltana kotiin näin heidän pihallaan kuorma-auton. Minulle oli kerrottu, että he olivat muuttamassa toiseen osavaltioon. Menin lähemmäksi nähdäkseni, voisinko auttaa. En tunnistanut miestä, jonka näin lastaavan muuttotavaroita autoon. Tullessani lähemmäksi hän sanoi hiljaa: ”Hei, veli Eyring.” En ollut tunnistanut häntä, koska hän oli naapurissamme asunut poika, joka oli tosin nyt varttunut vanhemmaksi, mennyt naimisiin ja muuttanut pois. Ja sen vuoksi, että niin monet olivat rakastaneet häntä, hänet oli nyt kastettu kirkon jäseneksi. En tunne kertomuksen loppua, koska sillä ei ole loppua. Mutta tiedän, että se alkoi rakkaudesta.
Toiseksi meidän on oltava parempia esimerkkejä siitä, mitä me kutsumme muita tekemään. Yhä synkemmäksi muuttuvassa maailmassa tästä Vapahtajan käskystä tulee entistä tärkeämpi: ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa” (Matt. 5:16).
Useimmat meistä ovat liian vaatimattomia ajatellen, että pieni esimerkin kynttilämme on ehkä niin himmeä, ettei sitä huomata. Mutta teitä ja perhettänne seurataan enemmän kuin ehkä käsitättekään. Minulla oli jokin aika sitten mahdollisuus osallistua kokouksiin, joissa oli lähes 300 muiden kirkkojen pappia ja johtajaa, ja puhua heille. Keskustelin mahdollisimman monen kanssa kahden kesken. Kysyin heiltä, miksi he olivat olleet niin kiinnostuneita sanomastani, jossa kerroin kirkon alkuperästä, nuoren Joseph Smithin ensimmäisestä näystä ja elävistä profeetoista. Jokaisessa tapauksessa sain pääpiirteissään saman vastauksen. He kertoivat toistuvasti henkilöstä tai perheestä – tuntemistaan kirkon jäsenistä. Kuulin usein: ”Se on hienoin perhe, minkä olen koskaan tuntenut.” He puhuivat usein jostakin hankkeesta paikkakunnallaan tai avusta katastrofitilanteessa, jossa kirkon jäsenet olivat työskennellet merkittävällä tavalla.
Noissa kokouksissa tapaamani ihmiset eivät voineet vielä tunnistaa opin totuutta, mutta he olivat jo nähneet sen hedelmät jäsenten elämässä, ja siksi he olivat valmiita kuuntelemaan. He olivat valmiita kuuntelemaan palautuksen totuuksia – että perheet voidaan sinetöidä ikuisuudeksi ja että evankeliumi voi muuttaa meidän koko luonteemme. He olivat valmiita teidän esimerkkinne ansiosta.
Kolmas asia, joka meidän on tehtävä paremmin, on kutsua todistamalla. Rakkaus ja esimerkki avaavat tien, mutta meidän on vielä avattava suumme ja lausuttava todistuksemme. Meitä auttaa yksinkertainen tosiasia: totuus ja valinnat liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Jokaisen taivaallisen Isämme lapsen on tehtävä eräitä valintoja ollakseen kelvollinen saamaan todistuksen hengellisistä totuuksista, ja kun me sitten tunnemme jonkin hengellisen totuuden, meidän on valittava, muovaammeko elämämme sen mukaiseksi. Kun me todistamme totuudesta rakkaillemme tai ystävillemme, meidän on ilmaistava heille ne valinnat, jotka heidän on tehtävä sen jälkeen kun he tuntevat totuuden. On olemassa kaksi tärkeää esimerkkiä: kutsua joku lukemaan Mormonin kirja ja kutsua joku suostumaan lähetyssaarnaajien opetettavaksi.
Jotta tietäisimme, että Mormonin kirja on totta, meidän on luettava se ja tehtävä Moronin kohdasta löytyvä valinta: rukoiltava saadaksemme tietää, onko se totta (ks. Moroni 10:3–5). Kun olemme tehneet sen, voimme todistaa omasta kokemuksestamme ystävillemme, että he voivat tehdä saman valinnan ja tietää saman totuuden. Kun he tietävät, että Mormonin kirja on Jumalan sanaa, he joutuvat uuden valinnan eteen: hyväksyvätkö he kutsumme ottaa vastaan opetusta lähetyssaarnaajilta. Jotta voisitte esittää tuon kutsun todistuksen kera, teidän on tiedettävä, että lähetyssaarnaajat kutsutaan Jumalan palvelijoiksi.
Voitte saada tämän todistuksen päättämällä kutsua lähetyssaarnaajat kotiinne opettamaan perhettänne tai ystäviänne. Lähetyssaarnaajat ilahtuvat sellaisesta tilaisuudesta. Kun istutte heidän kanssaan heidän opettaessaan, kuten minä olen istunut, tulette tietämään, että heitä innoittaa heidän ikäänsä ja koulutustaan suurempi voima. Kun sitten kutsutte muita ottamaan vastaan opetusta lähetyssaarnaajilta, voitte todistaa, että he opettavat totuutta ja että he tarjoavat valintoja, jotka johtavat onneen.
Vakuutus
Joidenkuiden meistä on ehkä vaikeaa uskoa, että me rakastamme riittävästi tai että elämämme on riittävän hyvä tai että voimamme todistaa on riittävä, jotta lähimmäisemme ottaisivat kutsumme vastaan. Mutta Herra tiesi, että saattaisimme tuntea niin. Kuunnelkaa Hänen rohkaisevia sanojaan, jotka Hän opasti sijoittamaan Opin ja liittojen alkuun antaessaan meille velvoitteemme: ”Ja varoituksen ääni kuuluu kaikille ihmisille niiden minun opetuslasteni suusta, jotka minä olen valinnut näinä viimeisinä aikoina” (OL 1:4).
Ja kuunnelkaa sitten Hänen kuvaustaan näiden opetuslasten – meidän – pätevyysvaatimuksista: ”Se, mikä maailmassa on heikkoa, on tuleva esiin ja nujertava mahtavat ja voimakkaat” (OL 1:19).
Ja edelleen myöhemmin: ”Jotta heikot ja vähäiset julistaisivat minun evankeliumini täyteyttä maailman äärille” (OL 1:23).
Ja sitten jälleen: ”Ja sikäli kuin he ovat – – nöyriä, heitä vahvistettaisiin ja siunattaisiin korkeudesta” (OL 1:28).
Tämä vakuutus on annettu kirkon ensimmäisille lähetyssaarnaajille ja nykyajan lähetyssaarnaajille. Mutta se annetaan myös meille kaikille. Meidän on uskottava, että me voimme rakastaa riittävästi ja että evankeliumi on koskettanut elämäämme riittävästi, niin että kutsumme voidaan kuulla aivan kuin se tulisi Mestarilta, jonka kutsu se on.
Hän on täydellinen esimerkki siitä, mitä meidän on tehtävä. Olette tunteneet Hänen rakkautensa ja Hänen huolenpitonsa silloinkin, kun ette ole vastanneet siihen. Samoin voi käydä niiden, joita lähestytte evankeliumin asioissa: he eivät ehkä vastaa. Kerta toisensa jälkeen Hän on kutsunut teitä ottamaan vastaan opetusta Hänen palvelijoiltaan. Ette ehkä ole oivaltaneet sitä kotiopettajien tai kotikäyntiopettajien käynnillä tai piispan puhelinsoitossa, mutta ne ovat olleet Herran kutsuja ottaa vastaan apua ja ope-tusta. Ja Herra on aina tehnyt seuraukset selviksi ja antanut meidän sitten valita itse.
Se, mitä Herran palvelija Lehi opetti pojilleen, on aina ollut totta meidän kaikkien kohdalla: ”Ja nyt, poikani, minä tahdon, että te turvaudutte suureen Välimieheen ja kuulette hänen suuria käskyjään ja olette uskollisia hänen sanoilleen ja valitsette iankaikkisen elämän hänen Pyhän Henkensä tahdon mukaisesti” (2. Nefi 2:28).
Ja sitten me saamme Jaakobilta tämän rohkaisun kohdata velvoituksemme todistaa, kuten meidän täytyy, että valinta ottaa vastaan opetusta lähetyssaarnaajilta on valinta astua tielle kohti iankaikkista elämää, suurinta kaikista Jumalan lahjoista: ”Rohkaiskaa sen tähden sydämenne ja muistakaa, että te olette vapaita toimimaan omasta puolestanne – valitsemaan ikuisen kuoleman tien tai iankaikkisen elämän tien” (2. Nefi 10:23).
Todistan, että vain ottamalla vastaan Jeesuksen Kristuksen palautetun evankeliumin ja elämällä sen mukaan me saamme Herran lupaaman rauhan tässä elämässä ja iankaikkisen elämän toivon tulevassa maailmassa. Todistan, että meille on annettu etuoikeus ja velvoite tarjota totuus ja näihin siunauksiin johtavat valinnat taivaallisen Isämme lapsille, jotka ovat veljiämme ja sisariamme. Jeesus on Kristus, Hän elää ja tämä on Hänen työtään.
Valokuvakuvitus David Stoker
Kun kutsutte ihmisiä ottamaan vastaan opetusta lähetyssaarnaajilta, voitte todistaa, että he opettavat totuutta ja että he tarjoavat valintoja, jotka johtavat onneen.
Meidän on uskottava, että me voimme rakastaa riittävästi ja että evankeliumi on koskettanut elämäämme riittävästi, niin että kutsumme voidaan kuulla aivan kuin se tulisi Mestarilta, jonka kutsu se on.
Yksityiskohta Del Parsonin teoksesta Hän on noussut kuolleista