Jumalan löytäminen
Kun olin melkein 18-vuotias, lensin Alaskaan pieneen Soldotna-nimiseen kaupunkiin kesätöihin. Se oli ensimmäinen kerta, kun asuin poissa kotoa. Vanhempani olivat järjestäneet minulle työpaikan ja asumisen hyvien ystäviensä Wrightien luona, jotka omistivat paikallisen ruokakaupan. Toivoin ansaitsevani riittävästi rahaa yliopistoa varten. Toivoin myös palaavani kotiin mielessäni vastaus kysymykseen, joka tuli mieleeni tämän tästä: Onko Jumala todella olemassa?
Minun piti saada siihen vastaus itse. Niinpä päätin rukoilla joka ilta ja kysyä Jumalalta, onko Hän olemassa. Jotenkin tunsin, että jos Jumala on olemassa, Hän vastaisi rukoukseeni. Jos en koskaan saisi vastausta, niin tietäisin, ettei Häntä ole. Yksinkertaista, ajattelin.
Wrightien luona minulla oli yhteinen huone heidän tyttärensä Lisan kanssa. Hän oli tullut kesäksi kotiin Brigham Youngin yliopistosta ja työskenteli kanssani ruokakaupassa. Ihailin Lisaa alusta asti. Hän oli kaunis, älykäs, itsevarma ja innoissaan elämästä. Sinä kesänä vietimme jokaisen päivän lähes jokaisen tunnin yhdessä.
Minusta oli ihanaa kuulla Lisan kertovan minulle yliopistoelämästä. Hänen elämänsä kuulosti hauskalta ja hyvin itsenäiseltä. Lisa oli järjestänyt elämänsä tasapainoon ja asiat vankasti oikeaan tärkeysjärjestykseen.
Ihailuni Lisaa kohtaan kasvoi, kun seurasin, kuinka hän luki pyhiä kirjoituksia päivittäin ja rukoili joka aamu ja ilta. Halusin kysyä Lisalta, kuinka hän oli saanut uskonsa Jumalaan, mutta oma uskonpuutteeni hävetti minua. Muistan maanneeni sängyssä miettien, mistä Lisa puhui Jumalalle rukouksissaan.
Joka ilta polvistuin vuoteeni viereen ja pidin lyhyen rukouksen kysyen Jumalalta, onko Hän olemassa. En vieläkään tuntenut mitään erityistä tai hengellistä. En kuullut ääntä. Minusta tuntui rukousteni jälkeen samalta kuin ennen niitä. Tämä iltarutiini jatkui kahden kuukauden ajan. Masentuneena huomasin epäilysteni Jumalan olemassaolosta lisääntyvän.
Eräänä iltana, kun minulla oli kova koti-ikävä, kyyneleet täyttivät silmäni. Halusin kiihkeästi olla lähellä perhettäni, ystäviäni ja tutussa ympäristössä. Koska minulla oli pakottava tarve puhua jonkun kanssa, joka tunsi minut ja rakasti minua, polvistuin rukoukseen. ”Jumala, minä todella tarvitsen Sinua juuri nyt”, aloitin. Muutaman seuraavan minuutin ajan vuodatin todelliset tunteeni taivaalliselle Isälleni. Kerroin Hänelle kaiken. Puhuin Hänelle aivan kuin uskoisin, että Hän on olemassa.
Lämmön tunne ympäröi minut. Minusta alkoi tuntua kuin taivaallinen Isä olisi tullut alas ja ottanut minut syliinsä. En ollut enää yksin. Minut valtasi rakkaus ja rauha. Tiesin, että Jumala on olemassa.
Mietin, miksi vastauksen saaminen rukoukseeni kesti yli kaksi kuukautta. Sain vastauksen kohdasta Jer. 29:13: ”Te etsitte minua ja te löydätte minut, kun te etsitte minua kaikesta sydämestänne” (vuoden 1933 suomennos).
Sain vastauksen rukoukseeni vasta kun kaivauduin syvälle sydämeeni. Osoitin uskoa Jumalan olemassaoloon. Kurkotin korkealle taivaisiin sanoillani ja kyynelilläni.
Elämäni muuttui tuon yhden illan ansiosta. Palvelin lähetystyössä ja solmin avioliiton temppelissä. Uskoni Jumalan olemassaoloon vahvistuu edelleen.
Muistelen usein sitä kesää Alaskassa. Ilman Lisan esimerkkiä en ehkä olisi jatkanut sinnikkäästi rukoilemista noiden kuukausien ajan. Olisin saattanut lopettaa löytämättä koskaan taivaallisen Isäni rakkautta. Olen ikuisesti kiitollinen Lisasta ja hänen esimerkistään. Hänen avullaan tulin tuntemaan Jumalan ja Hänen rakkautensa minua kohtaan.
Kuvitus Julie Rogers