Kahdesti siunattu
Elämäni muuttui ainiaaksi, kun mieheni ja minä menimme lääkäriin tarkistuttamaan syntymättömän lapsemme sukupuolen ja kehityksen. Itkin ilosta, kun kuulimme, että odotin kaksosia. Mutta kyyneleeni vaihtuivat pian epätoivon kyyneliksi, kun lääkäri selitti, että monien komplikaatioiden vuoksi oli epätodennäköistä, että kaksoset pysyisivät elossa syntymäänsä asti. Lääkäri ehdotti raskauden keskeyttämistä. Hän sanoi, että raskaus olisi riskialtis ja että minun pitäisi jossakin vaiheessa tulla sairaalahoitoon.
Vaaroista huolimatta päätimme jatkaa raskautta.
Ajaessamme kotiin tajusin tilani vakavuuden. Mietin, kuinka voisin jättää mieheni ja kolme lastamme ja mennä pitkäksi ajaksi sairaalaan. Olin musertua tiedosta, että vauvamme luultavasti syntyisivät ennenaikaisesti – eivätkä ehkä jäisi eloon. En ollut varma, voisinko kestää tämän koettelemuksen.
Vasta kun olin saanut pappeuden siunauksen mieheltäni ja apeltani, tunsin rauhaa. Tajusin, että olipa lopputulos mikä tahansa, perheeni ja minä selviytyisimme. Tunsin Vapahtajani rakkauden ja tiesin, että Hän olisi kanssamme ilossa tai surussa.
Vähän myöhemmin jätin jäähyväiset perheelleni ja menin sairaalaan tietämättä, kuinka kauan viipyisin. Vauvojen sydämen sykettä seurattiin jatkuvasti, koska haluttiin varmistua siitä, että he ovat kunnossa. Minusta oli vaikeaa nähdä heidän sydämensä sykkeen hidastuvan, ja mietin, selviytyisivätkö he synnytyksen tavoitellulle 34. raskausviikolle. Kun raskausviikkoja oli 25,5, toisen vauvan sydämen syke hidastui kriittiselle tasolle ja melkein pysähtyi. Lääkärit päättivät, että ellei hänen sydämensä ala sykkiä normaalisti, molemmat vauvat pitäisi toimittaa maailmaan hätäkeisarinleikkauksella muutaman minuutin sisällä. Hätäännyin, kun kuulin hoitajan soittavan miehelleni ja kertovan hänelle, että minua valmisteltiin leikkaukseen ja että vastasyntyneistä huolehtiva tiimi oli valmiina.
Tiesin, että selviytyäkseni tästä koettelemuksesta tarvitsin taivaallisen Isän apua. Rukoilin mielessäni anoen, että vauvamme toipuisi ja molemmat kaksoset saisivat siten kipeästi tarvitsemaansa aikaa kehittyä kohdussa. Rukoilin myös lohdutusta. Jälleen kerran tunsin rauhaa, aivan kuten olin tuntenut saadessani pappeuden siunauksen. En tiennyt, jäisivätkö vauvamme eloon vai kuolisivat, mutta tiesin, että jos kääntyisin Herran puoleen, Hän auttaisi minua kantamaan kuormani, tapahtuipa mitä tahansa. Kävi niin, että vauvan sydämen syke palasi normaaliksi eikä leikkaus ollut enää välttämätön.
Olin sairaalassa seuraavat kaksi kuukautta, ja olimme monta kertaa huolissamme vauvojemme heittelehtivästä sykkeestä. Mutta onneksi kummankaan kaksosen syke ei hidastunut niin paljon kuin aiemmin. Poikamme John ja Jacob syntyivät 33. raskausviikolla. Heidän napanuoransa olivat kietoutuneet yhteen kahdeksassa kohtaa ja Johnin – pojan, jonka pulssi oli hidastunut niin vaarallisesti – napanuora oli kiertynyt kaksi kertaa hänen kaulansa ympäri. Kaksosemme jäivät sairaalan teho-osastolle, jossa heidän ruumiinläm-pöään ja hengitystään pystyttiin säätelemään. Mahdollisista ennenaikaiseen syntymään liittyvistä ongelmista huolimatta John ja Jacob pääsivät kotiin jo 19 päivän kuluttua.
Kaksosemme ovat nyt taaperoita eikä heillä ole mitään ennenaikaisesta syntymästä johtuvia kielteisiä seurauksia. Olen kiitollinen siitä, että tästä koettelemuksena alkaneesta kokemuksesta on tullut yksi elämäni suurimmista siunauksista. Minulle annettiin kaksi tervettä poikaa, ja todistukseni pappeuden siunausten ja rukouksen voimasta vahvistui. Olen myös kiitollinen siitä, että kykenen muistamaan rauhan ja rakkauden, joita tunsin tietäessäni, että Herra oli tietoinen tilanteestani. Opin silloin, että Herran avulla meillä on voima kestää koettelemuksemme.