Älä koskaan unohda, että olet mormoni
”Aina kun me lankeamme, aina kun me teemme vähemmän kuin meidän pitäisi, me hyvin todellisella tavalla unohdamme äitimme”, on presidentti Thomas S. Monson julistanut. Hän lisäsi: ”Ihmiset kääntyvät pois pahasta ja antavat myöten paremmalle luonnolleen muistaessaan äidin.”1
Presidentti Monsonin sanoma on antanut minulle voimaa jopa siinä määrin, että kun luin hänen sanansa ensimmäisen kerran, ne toivat mieleen äitini ja viisaan neuvon, jonka hän antoi minulle vuosia sitten, pian sen jälkeen kun olin liittynyt kirkkoon.
Äitini oli toisen kristillisen kirkon jäsen, mutta hän oli ystävällinen lähetyssaarnaajille, jotka opettivat minulle evankeliumia. Kun sitten päätin, että minusta tulee myöhempien aikojen pyhä, hän tuki minua aina.
Kaikki oli sujunut hyvin uudessa elämässäni kirkon jäsenenä, kunnes lähdin viettämään lehtialan päivää kotimaassani Perussa. Juhlassa, johon osallistuin, puheet ja mairittelevat sanat täyttivät ilman. Sitten kohoteltiin maljoja. Juhlan edetessä kasvoi myös kiusaus juoda ystävieni kanssa.
Muutos, jonka kirkon käännynnäiset tekevät ottaessaan vastaan evankeliumin, merkitsee usein sitä, että heidän on hankittava uusia ystäviä. Joissakin tilanteissa, kuten sain selville, aiemmat ystävät voivat olla välikappaleita, joilla vastustaja houkuttelee meitä rikkomaan käskyt ja omaksumaan vanhat tapamme.
Kun työtoverini tarjosivat minulle lasillisen olutta, otin sen vastaan, join sen ja jatkoin juomista. Juhlan lopussa omatuntoni tuomitsi minut. Olin langennut. Mitä äitini sanoisi?
Kun tulin kotiin, menin hiljaa sisään ja suoraan sänkyyn. Äiti ei sanonut mitään, mutta minua hävetti ja päätin lakata käymästä kirkossa. Viikkoa myöhemmin, kun istuimme pöydässä syömässä lounasta, hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Poika, älä koskaan unohda, että olet mormoni.”
Mennessäni töihin ja tullessani sieltä ajoin polkupyörälläni kirkon seurakuntakeskuksen ohi. Joka kerta kun tein niin, omatuntoni vaivasi minua. Eräänä iltana tulin siihen tulokseen, etten pysty enää elämään syyllisyyteni kanssa. Pysäköin polkupyöräni suoraan seurakunnanjohtajan toimiston eteen, menin sisään ja pyysin puhuttelua.
Kerroin seurakunnanjohtajalle, mitä olin tehnyt, ja pyysin anteeksiantoa, minkä jälkeen hän antoi minulle neuvoja. Sen hetken jälkeen en ole koskaan rikkonut viisauden sanaa.
Äitini kuoli yli 20 vuotta sitten, mutta olen aina yrittänyt muistaa sen, mitä hän kielsi minua koskaan unohtamasta: Minä olen Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen.