Uskoa kahlata joen yli
”Korkeudestaan hän ojensi kätensä ja tarttui minuun, hän veti minut ylös syvistä vesistä. Hän vapautti minut vihollisteni väkevistä käsistä.” (Ps. 18:17–18.)
Rafael Mateo ja hänen poikansa Whalincon (kutsumanimeltä ”Whally”) seisahtuivat myrskyisen iltapäivän pimeydessä ja silmäilivät sateen paisuttaman joen nopeasti virtaavaa vettä. Rafael, ensimmäinen neuvonantaja seurakunnan johtokunnassa, ja Whally, vanhinten koorumin johtaja seurakunnassa, olivat palaamassa kotiin oltuaan koko sunnuntaipäivän kokouksissa kappelissaan San José de Ocoassa Dominikaanisessa tasavallassa.
He olivat jo läpimärkiä rämmittyään sateessa ja ylitettyään tulvivan Río Ocoan, joka muodosti vaarallisen esteen kappelin ja heidän kotinsa väliin. Kuivaan vuodenaikaan kuuden kilometrin kävelymatka alas laakson toisella puolella sijaitsevalta kappelilta ja taas ylös kotiin, joka on korkealla toisella puolen laaksoa, vie yleensä tunnin. Mutta kun joki tulvii sadekaudella, Rafaelin ja hänen perheensä on tehtävä kolmen tunnin ja 15 kilometrin kierros löytääkseen paikan, josta he voivat kahlata joen yli edes jossakin määrin turvallisesti.
Rafael oli tehnyt matkan aiemmin lukemattomia kertoja. Hän oli ylittänyt joen joka päivä 12 vuoden ajan mennäkseen töihin. Kun hänet kaksi kuukautta kasteensa jälkeen oli kutsuttu palvelemaan seurakunnanjohtajana, missä tehtävässä hän palveli kuusi vuotta, matkat olivat vain lisääntyneet määrältään. Sen jälkeen tuli kutsu vanhinten koorumin johtajaksi. Sitten hänet kutsuttiin takaisin seurakunnan johtokuntaan.
Mutta vaikka joki oli tuttu, se oli edelleenkin vaarallinen, ja tulvivien jokien kuohut voivat olla yhtä hengenvaarallisia kuin se leveä virta, jota ne ruokkivat. Vähän aiemmin tulviva joki oli pyyhkäissyt naapurin mennessään ja riistänyt häneltä hengen tempaistessaan hänet rajusti kapeaan uomaansa.
Isä ja poika epäröivät joen partaalla. Sitten Rafael astui virtaan. Joki ei ollut leveä, mutta koska siinä virtasi niin paljon vettä, se oli urautunut yllättävän syväksi. Kylmä virta tempoi ensin häntä polvista, sitten vyötäisiltä ja pyörteili pian hänen rintansa korkeudella.
Rafael tiesi olevansa vaikeuksissa. Joenpohja oli liukas ja epätasainen, ja voimakas virta uhkasi viedä häneltä jalansijan. Päästyään puoliväliin hän joutui käyttämään kaikki voimansa pysyäkseen pystyssä ja tajusi, ettei hänellä ole voimia liikkua eteen- eikä taaksepäin.
Juuri kun hän ajatteli olevansa liian heikko taistelemaan enää virtaa vastaan, hän tunsi takaapäin tulevan töytäisyn, joka heitti hänet kohti vastakkaista rantapengertä. Vasta kun hän oli päässyt toiselle puolelle, hän tajusi, ettei hänen pelastajansa ollut Whally, joka oli edelleen vastarannalla.
Hän pitää pelastumistaan saman Vapahtajan voiman ansiona, joka on auttanut häntä selviytymään hengissä muiden niin fyysisten kuin hengellistenkin koettelemusten vetäessä häntä uhkaavasti puoleensa.
”Monta kertaa minun on täytynyt heittäytyä jokeen rintaa myöten Herran palveluksessa”, veli Mateo sanoo. ”Mutta tunnen olevani suuressa velassa Herralle. Hän on antanut minulle paitsi tilaisuuden palvella Häntä niin myös kestävyyttä.”
Kuningas Daavidin tavoin veli Mateo tietää, että Vapahtaja ”tarttui minuun, veti minut ylös syvistä vesistä. Hän vapautti minut vihollisteni väkevistä käsistä.” (Ps. 18:17–18.)
Tuo todistus on vienyt hänet läpi koettelemusten, jotka ovat olleet hienovaraisempia mutta aivan yhtä todellisia kuin joen ylittäminen Whallyn kanssa sinä myrskyisenä iltapäivänä.
Matkan kustannuksista huolimatta veli Matoe, hänen vaimonsa Altagracia ja heidän kolme lastaan sinetöitiin temppelissä vuonna 2001. Sen jälkeen he ovat tehneet uhrauksia säästääkseen riittävästi rahaa, jotta he voivat käydä temppelissä ainakin kaksi kertaa vuodessa.
Työ ja uhraukset, niin fyysiset kuin hengellisetkin, ovat veli Mateon mielestä kannattaneet.
”Se ei ole vaikeaa, kun tietää, mikä tarkoitus niillä on”, hän sanoo. ”Me taistelemme jonkin ylevämmän puolesta kuin sen, mikä on maailmallista.”
Kuvitus Gregg Thorkelson; valokuva David Newman