Missä sinun kirkkosi on?
Dee Jepson, Idaho, USA
Vuosina, jolloin palvelin armeijassa, minulla oli joskus vaikeuksia löytää myöhempien aikojen pyhien seurakuntakeskus. Saatoin joutua uuteen kaupunkiin tai jopa uuteen maahan lyhyellä varoitusajalla.
Eräänä sunnuntaina olin Amsterdamissa Hollannissa. Puoli yhdeksältä aamulla eversti ilmoitti yllättäen, että saisimme pitää vapaapäivän. Olin jo pukeutunut sotilaspukuun, joten suostuttelin ystäväni antamaan minulle kyydin kirkolle. Hänen vuokraamassaan autossa kävimme seuraavan keskustelun:
Ystävä: ”No, missä sinun kirkkosi on?”
Minä: ”En tiedä, sillä en ole koskaan ollut tässä kaupungissa. Mutta jos pääsemme kaupungin keskustaan varttia vaille yhdeksäksi, voimme löytää sen.”
Ystävä: ”Miksi? Mitä tapahtuu varttia vaille yhdeksän?”
Minä: ”Silloin näemme mormonilähetyssaarnaajien kulkevan kirkolle.”
Ystävä: ”Luulin sinun sanoneen, ettet ole koskaan ollut täällä aiemmin.”
Minä: ”En olekaan.”
Ystävä: ”Mistä sitten tiedät, että täällä on kirkko?”
Minä: ”Kyllä täällä on kirkko sekä mormonilähetyssaarnaajia.”
Ystävä: ”No niin, nyt olemme kaupungin keskustassa. Kello on varttia vaille yhdeksän, enkä näe mitään lähetyssaarnaajia.”
Minä: ”Tuolla he ovat.”
Ystävä: ”Missä? Tarkoitatko noita kaukana olevia ihmisiä, jotka ovat ylittämässä tietä? Emmehän me täältä saakka voi nähdä, keitä he ovat.”
Kun pääsimme lähetyssaarnaajien luokse, hyppäsin ulos autosta ja keskustelin heidän kanssaan vilkkaasti, kättelimme toisiamme, vitsailimme, nauroimme ja hymyilimme.
Minä: ”Kiitos kyydistä.”
Ystävä: ”Luulin sinun sanoneen, ettet tunne heitä.”
Minä: ”En tunnekaan. Tapasimme vasta äsken.”
Ystävä: ”Ihmiset eivät juttele noin, elleivät he tunne toisiaan entuudestaan.”
Minä: ”Selitän sen myöhemmin.”
Ystävä: ”En ole varma, löydänkö tämän paikan uudelleen, etkä ole edes kertonut, mihin aikaan sinut pitää hakea.”
Minä: ”Kokoukset kestävät kolme tuntia. Sen jälkeen joku perhe kutsuu minut päivälliselle. Kun olemme ruokailleet ja jutelleet jonkin aikaa, he tuovat minut takaisin esikuntaan.”
Ystävä: ”Ethän sinä tiedä, että joku kutsuu sinut päivälliselle ja tuo sinut takaisin.”
Vakuutin hänelle, että minusta pidettäisiin hyvää huolta, ja kiitin häntä jälleen.
Kokoukset olivat innoittavia. Otin vastaan ensimmäisen kolmesta päivälliskutsusta. Päivällisellä meillä oli valaiseva keskustelu kirkon kasvusta Hollannissa.
Minua on monta kertaa elämäni aikana siunattu niin, että olen löytänyt kirkon jäseniä. Joskus olemme tavanneet kuninkaallisissa palatseissa ja joskus vaatimattomissa mökeissä. Joskus olemme tavanneet hylätyissä, pölyisissä parakeissa. Joskus olemme tavanneet sairaalan kappeleissa. Joskus olemme tavanneet suurissa teltoissa tai ulkona avoimen taivaan alla.
Olemmepa tavanneet missä hyvänsä, olen aina iloinen, että olen ponnistellut löytääkseni kirkon. Sillä Herra on sanonut: ”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt. 18:20).
Kerroin ystävälleni: ”Jos pääsemme kaupungin keskustaan varttia vaille yhdeksäksi, voimme löytää kirkon.”