John Taylorin elämä ja palvelutyö
Alaviitteet

Hide Footnotes

Aihe

John Taylorin elämä ja palvelutyö

John Taylor oli 68-vuotias Brigham Youngin kuollessa 29. elokuuta 1877. Seuraavat kolme vuotta presidentti Taylor johti kirkkoa kahdentoista apostolin koorumin presidenttinä. Hänet hyväksyttiin yleiskonferenssissa 10. lokakuuta 1880 profeetaksi, näkijäksi ja ilmoituksensaajaksi sekä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon presidentiksi, jota tehtävää hän hoiti kuolemaansa 25. heinäkuuta 1887 asti. Presidenttiaikanaan ja sitä edeltävinä vuosikymmeninä palvellessaan apostolina John Taylor oli aina valmis opettamaan ja puolustamaan totuutta. Eräänä kirkon historian koettelevimmista ajanjaksoista hän oli suuren voiman ja ohjauksen lähde pyhille.

Kuvaus presidentti Taylorista

Presidentti Tayloria on kuvattu ulkonäöltään komeaksi mieheksi, noin 183 sentin pituiseksi ja taivaallisen näköiseksi. Hänen hiuksensa olivat lumivalkeat ja ihonvärinsä tumma. Hänellä oli ylevä ja hienostunut käytös, ”eikä hän ollut mies, jota ystävä, vaikka kuinkakin läheinen, taputtaisi tuttavallisesti selkään tai jonka kättä vatkaisi tervehtiessään. Sellaiset eleet häntä kohtaan olisivat yhtä asiaankuulumattomia kuin ylpeintä kruunattua hallitsijaa kohtaan.”1 Hänen luonteessaan ei ollut kuitenkaan mitään ylimielistä, vaan hän oli rakastettava, kohtelias ja ystävällinen kaikille. ”Kuka tahansa menikin hänen läheisyyteensä, joko yksityisesti ja yleisesti, tunsi vaistomaisesti olevansa suuren miehen, arvostetun ja ansioituneen miehen, lähellä.”2

Sir Richard Burton, englantilainen kirjailija ja maailmanmatkaaja, joka tapasi presidentti Taylorin, kuvaili häntä ”tukevaksi, hyvännäköiseksi, vanhanpuoleiseksi henkilöksi, jolla oli ystävälliset harmaat silmät, miellyttävä ilme ja vertaansa vailla oleva otsa”.3 Eräs toinen historioitsija kirjoitti: ”Kun minut esiteltiin vuonna 1884 herra Taylorille, joka oli silloin seitsemännelläkymmenennelläseitsemännellä vuodellaan, esiin astui – – valkotukkainen, hyväntahtoisen näköinen keskipituinen ja hyvärakenteinen mies, jolla oli pitkät, soikeat kasvot, harmaat, syvällä olevat, läpitunkevat silmät, kulmikas leveä otsa ja tiukkaan puristetut huulet, jotka ilmensivät vankkumatonta päättäväisyyttä, hiukan surumielistä, kuten voi odottaa henkilöltä, joka oli kokenut monia kovia kohtaloita.”4

Hänen varhaisvuotensa

John Taylor syntyi vuonna 1808 Westmorelandissa Luoteis-Englannissa. Häntä oli siunattu nöyrillä, ystävällisillä ja rakastavilla vanhemmilla, jotka opettivat häntä lukemaan Raamattua ja uskomaan siihen, luottamaan Jumalaan ja panemaan toivonsa Kristukseen. Hänen vanhempansa James ja Agnes Taylor antoivat kastaa hänet Englannin kirkkoon pian hänen syntymänsä jälkeen. Hänen Englannin kirkossa saamansa kasvatus juurrutti häneen suuren arvonannon pyhää runoutta ja musiikkia, muodollista Raamattuun perustuvaa opetusta ja yksityisesti ja julkisesti rukoilemista kohtaan. Syvä ja pysyvä uskollisuus ja rakkaus Jumalaa kohtaan olivat ominaisuuksia, joita John Taylorissa kehittyi lapsena. ”Opin – – elämäni varhaisessa vaiheessa lähestymään Jumalaa”, hän kertoi myöhempien aikojen pyhille tultuaan kirkon presidentiksi. ”Menin usein luontoon ja piilouduin jonkin pensaan taakse, polvistuin Herran eteen ja pyysin Häntä ohjaamaan ja opastamaan minua. Ja Hän kuuli rukoukseni – –. Sellainen henki minussa oli pienenä poikana. – – Henkeni kääntyi silloin Jumalan puoleen, ja tunnen vieläkin samoin.”5

Poikasena hän oli nähnyt näyssä ”taivaalla enkelin, pasuuna huulilleen kohotettuna, kuuluttamassa sanomaa kansakunnille”. Vaikka hän ei ymmärtänytkään tuon näyn profeetallista luonnetta ennen kuin myöhemmin elämässään, hän tunsi olevansa nuoruusvuosinaan edelleen lähellä Jumalaa. ”Usein yksin ollessani”, hän kirjoitti, ”ja joskus toistenkin seurassa minä kuulin suloista, vaimeaa, sointuvaa musiikkia, ikään kuin enkelten tai yliluonnollisten olentojen aikaansaamaa.”6

Noin kuudentoista vuoden iässä hän lähti Englannin kirkosta ja liittyi metodisteihin. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin tuon kirkon maallikkosaarnaajaksi, mikä oli harvinaislaatuinen tehtävä niin nuorelle miehelle. Varmaan vakaumukseen perustuva rohkeus oli silloinkin tyypillistä hänen elämälleen – hänen omaan kokemukseensa perustuva vakaumus. Samassa elämänsä vaiheessa hän sai voimakkaan tunteen siitä, että Jumala oli kutsunut hänet saarnaamaan jonakin päivänä evankeliumia Amerikan Yhdysvalloissa.

Hänen Jumalan valtakunnan etsintänsä

Vuonna 1830 John Taylorin vanhemmat ja muut perheenjäsenet muuttivat Torontoon Kanadaan, ja hän itse jäi Englantiin myymään perheen maatilaa ja järjestelemään perheen muita asioita. Saatuaan kaiken kuntoon hän lähti Englannista laivalla, joka purjehti New Yorkiin. Matkalla laiva joutui ankaraan myrskyyn, joka oli jo vahingoittanut lähivesillä useita laivoja. Kapteeni ja laivan miehistö uskoivat heidän uppoavan, mutta Hengen ääni todisti John Taylorille: ”Sinun täytyy vielä mennä Amerikkaan saarnaamaan evankeliumia.” Presidentti Taylor muisteli: ”Olin niin vakuuttunut kohtalostani, että menin keskiyöllä kannelle ja tunsin itseni keskellä raivoavia luonnonvoimia yhtä tyyneksi kuin istuessani kamarissa kotona. Uskoin, että pääsisin Amerikkaan suorittamaan työni.”7 Hän saapui turvallisesti New Yorkiin ja liittyi muutamien kuukausien kuluttua vanhempiensa seuraan Torontossa, jossa hän pysyi metodistiuskossa ja alkoi saarnata. Siihen aikaan hän tapasi Leonora Cannonin, joka hänkin oli harras metodisti ja oli äskettäin muuttanut Kanadaan Englannista. Heitä yhdisti syvä uskonnollinen vakaumus ja rakkaus oppimista, kulttuuria ja toinen toistaan kohtaan, ja he solmivat avioliiton 28. tammikuuta 1833 Torontossa.

Kanadassa ollessaan hän ryhtyi ystävineen tutkimaan vakavasti Raamattua ja sai lisää ymmärrystä totuudesta. Tämän perinpohjaisen tutkimisen aikaan vanhin Parley P. Pratt, kahdentoista apostolin koorumin jäsen, lähetettiin lähetystyöhön Torontoon.

Saavuttuaan Torontoon vanhin Pratt anoi monilta saarnaajilta ja kaupungin viranomaisilta paikkaa, jossa hän voisi saarnata. Hänen anomuksensa kuitenkin evättiin. Myöskään John Taylor, joka oli kuullut paljon huhuja kirkosta, ei ollut aluksi vastaanottavainen vanhin Prattille. Kun onnistumisesta ei ollut mitään toiveita, vanhin Pratt päätti lähteä Torontosta ja poikkesi Taylorin kotiin hyvästelemään. John Taylorin naapuri, joka sai tunteen, että vanhin Pratt oli Jumalan mies, tarjoutui ruokkimaan ja majoittamaan vanhin Prattin ja antoi tälle luvan pitää kokouksia. Vanhin Pratt otti tarjouksen vastaan ja esiteltiin pian John Taylorin ystäville, jotka olivat pitäneet yhdessä kokouksia etsiäkseen totuutta.

John Taylor alkoi tutkia kirkon oppeja perinpohjaisesti. ”Otin sen asiakseni kolmen viikon ajaksi”, hän sanoi, ”ja seurasin veli Parleyä paikasta paikkaan.” Hän kirjoitti muistiin ja tutki vanhin Prattiin saarnoja ja vertasi niitä pyhiin kirjoituksiin. Ajan mittaan Pyhä Henki todisti vanhin Prattin sanoman totuudesta, ja John ja Leonora Taylor kastettiin 9. toukokuutaa 1836. Hän todisti myöhemmin, ettei hän ole ”sen koommin epäillyt koskaan mitään mormonismin periaatetta”.8

Uskollinen uusi jäsen ja johtaja

Pian kirkkoon liityttyään John Taylor kutsuttiin palvelemaan kirkon johtavana virkamiehenä Kanadassa, mitä tehtävää hän hoiti vähän yli vuoden. Hänen tehtävänsä vaativat huomattavan määrän matkustamista, mutta hän saarnasi väsymättä evankeliumia ja valvoi monia sikäläiseen kirkkoon liittyviä hengellisiä ja ajallisia asioita. Siihen aikaan yksi hänen suurimmista toiveistaan oli tavata profeetta Joseph Smith. Maaliskuussa 1837 hän matkusti Kirtlandiin Ohioon, missä hänet otettiin vastaan profeetan kotiin. Hän kuvaili ”sähköiskun kaltaisen latauksen” tunnetta, kun hän tarttui profeettaa kädestä tervehtiäkseen.9 Smithien kodissa profeetta opetti hänelle paljon lisää myöhempien aikojen työhön liittyviä totuuksia. Noiden kahden miehen välille muodostui nopeasti ystävyyden ja luottamuksen side, joka ei olisi koskaan katkeava.

Kirtladissa ollessaan John Taylor sai kuulla paljon profeetta Joseph Smithiin kohdistuvaa arvostelua. Suorasukaiset luopiot pitivät usein kokouksia, joissa he arvostelivat profeettaa. Yhden sellaisen kokouksen lähestyessä loppuaan Kirtlandin temppelissä vanhin Taylor pyysi puheenvuoroa ja puolusti pelottomasti profeettaa. Hän sanoi: ”Joseph Smith muodosti Kaikkivaltiaan johdolla ensimmäiset periaatteet, ja häneltä meidän tulee odottaa opetusta vastakin. Jos henki, jota hän ilmentää, ei tuo siunauksia, niin pelkäänpä pahoin, ettei täällä puhuneidenkaan ilmentämä henki niitä tuo. Entisinä aikoina Israelin lapset, nähtyään Jumalan voiman ilmenevän keskuudessaan, lankesivat kapinointiin ja epäjumalanpalvelukseen, ja meillä on varmasti hyvin suuri vaara tehdä samoin.”10 Vaikka monet luopioista jatkoivat entiseen tapaansa, niin uskolliset pyhät saivat vahvistusta vanhin Taylorin uskollisuudesta ja vakaumuksesta.

Hänen kutsumisensa apostoliksi ja palvelemisensa apostolina

Syksyllä 1837 John Taylor sai Joseph Smihiltä sanan muuttaa Far Westiin Missouriin täyttämään virkaa kahdentoista apostolin koorumissa (hänet asetettiin virallisesti tehtävään joulukuussa 1838). Viitaten edessään olevaan apostolina palvelemiseen John Taylor totesi: ”Työ tuntui suurelta, tehtävät työläiltä ja vastuullisilta. Tunsin oman heikkouteni ja pienuuteni, mutta tunsin päättäväisyyttä pyrkiä pitämään sen kunniassa Herran avulla.”11 Nöyryydestä Jumalan edessä ja päättäväisyydestä etsiä Hänen ohjaustaan tuli vanhin Taylorin palvelutyön tuntomerkkejä. Kun hänestä oli tullut kirkon presidentti, hän sanoi pyhille: ”Minulla ei ole mitään ideoita, ellei Jumala anna niitä minulle, eikä teilläkään pitäisi olla. Jotkut ovat hyvin sitkeitä pitämään oman päänsä ja toteuttamaan omia erikoisia teorioitaan. Minulla ei ole sellaisia ajatuksia, vaan haluan, tulipa eteen mitä tahansa, saada tietää Herran tahdon ja sitten tehdä sen.”12

Marttyyrikuoleman todistaja

Apostolina vanhin Taylor oli profeetta Joseph Smithin uskollinen ja luotettu työtoveri. Viitaten vanhin Taylorin ja profeetan ystävyyteen vanhin Franklin D. Richards kahdentoista apostolin neuvostosta on sanonut: ”Oli vain hyvin harvoja ihmisiä, jotka saavuttivat yhtä lämpimän, henkilökohtaisen suhteen kuin hän saavutti ja säilytti mitä onnistuneimmin profeetta Joseph Smithiin tämän kuolemaan asti, ja tämän henkilökohtaisen kiintymyksen tarinan viimeistelivät ne luodit, jotka osuivat häneen hänen ollessaan Carthagen vankilassa profeetan kanssa.”13

Yksi vanhin Taylorin elämän raskaimmista tapahtumista oli profeetta Joseph Smithin marttyyrikuolema. Vanhin Taylor meni vapaaehtoisesti Carthagen vankilaan, jonne profeetta ja tämän veli Hyrum Smith oli laittomasti teljetty 25. kesäkuuta 1844. Kävi pian ilmeiseksi, ettei carthagelaisilla väkivallantekijöillä ollut aikomustakaan vapauttaa heitä ja että he olivat vaarassa. 27. kesäkuuta toiset kirkon jäsenet, jotka olivat tulleet Carthageen Nauvoosta, lähtivät eri tahoille auttaakseen hankkimaan oikeutta. Sinä iltapäivänä Josephin ja Hyrumin kanssa vankilassa olivat enää vain vanhin Taylor ja yksi toinen apostoleista, Willard Richards. Vanhin Taylor, joka suunnitteli kutsuvansa Nauvoon veljet kokoon pelastamaan profeetta Josephia, sanoi: ”Veli Joseph, jos sallit sen ja sanot sanankin, niin minä saan sinut ulos viiden tunnin kuluessa, vaikka sitä varten pitäisi hajottaa vankila.”14 Joseph kieltäytyi sellaisesta toimintatavasta.

Kesäkuun 27. päivän iltapäivän kuluessa neljä miestä valtasi syvän surun tunne. Vanhin Tayloria, jota oli siunattu suurenmoisella tenoriäänellä, pyydettiin kahdesti laulamaan ”On tielleni mies murheiden” heidän mielialansa kohottamiseksi. Pian sen jälkeen, kun hän oli laulanut laulun loppuun toisen kerran, ryntäsi vankilan portaita ylös miesjoukko, joka oli mustannut kasvonsa. Hyrum Smith ja Willard Richards painautuivat välittömästi ovea vasten yrittäen estää sitä aukenemasta. Kun ensimmäiset laukaukset tulivat oven läpi, Hyrumiin osui ja hän sai surmansa. Tunkeilijat jatkoivat tulitusta ja alkoivat pian työntää kivääreitään väkisin sisään osittain avoimesta ovesta. Vanhin Taylor seisoi oven vieressä ja yritti saada huoneeseen osoittavia kiväärinpiippuja käännetyiksi syrjään raskaalla kävelykepillä. ”Se oli todella kaamea näkymä”, kirjoitti vanhin Taylor. ”Käsivarteni paksuiset tulivirrat kulkivat ohitseni miesten tulittaessa, ja – – kuolema tuntui varmalta. Muistan, että tunsin hetkeni koittaneen, mutta en tiedä milloin olisin millään ratkaisevalla hetkellä ollut tyynempi, rauhallisempi ja toimintakykyisempi ja toiminut täsmällisemmin ja päättäväisemmin.”15

Tässä tilanteessa profeetta Joseph, joka myös oli yrittänyt pidätellä väkivallantekijöitä, sanoi vanhin Taylorille: ”Oikein, veli Taylor, torju heitä parhaasi mukaan.”16 Nämä olivat viimeiset sanat, jotka hän kuuli profeetan lausuvan maan päällä.17 Tietäen, etteivät he pystyisi säilyttämään pitkään asemiaan oven takana, vanhin Taylor juoksi ikkunan luo. Kun hän aikoi hypätä ulos, osui vankilan sisältä ammuttu laukaus häntä vasempaan reiteen. Hän makasi hetkisen avuttomana ikkunalaudalla ja olisi pudonnut ulos, mutta vankilan ulkopuolelta ammuttu laukaus osui hänen rintataskussaan olevaan kelloon, jolloin hän suistui takaisin huoneeseen. Tässä tilassa vanhin Taylor yritti ryömiä huoneessa olevan sängyn alle. Hänen ryömiessään häntä ammuttiin vielä kolme kertaa. Yksi luoti tunkeutui hiukan hänen vasemman polvensa alapuolelle, eikä sitä koskaan poistettu. Toinen upposi hänen vasempaan kämmeneensä. Kolmas luoti osui hänen vasemman lonkkansa lihakseen ja repi irti useita senttejä lihaa. Vaikka vanhin Taylor haavoittuikin pahasti ja kärsi suuria tuskia, hän säilyi hyökkäyksestä hengissä. Muutamat pyhät kuljettivat hänet myöhemmin kotiin Nauvooseen.

Hetken kuluttua siitä kun vanhin Tayloria oli ammuttu, yritti myös profeetta Joseph hypätä vankilan ikkunasta, mutta häntä ammuttiin heti, ja hän putosi alas maahan. Vanhin Taylor merkitsi myöhemmin muistiin, että kun hän kuuli profeetan kohtalosta, hänet valtasi ”raskas, yksinäinen, inhottava tunne”.18

Opin ja Liittojen Kirjan luvussa 135 on vanhin Taylorin kirjoittama kuvaus marttyyrikuolemasta. Luvussa ei ole paljoakaan yksityiskohtia tapahtumasta, mutta se on voimallinen todistus profeetta Josephista: ”Joseph Smith, Herran profeetta ja näkijä, on tehnyt enemmän ihmisten pelastamiseksi tässä maailmassa kuin kukaan toinen ihminen – paitsi yksin Jeesus – joka on koskaan siinä elänyt. – – Hän oli suuri eläessään ja suuri kuollessaan Jumalan ja hänen kansansa silmissä; ja niin kuin useimmat Herran voidelluista muinaisina aikoina, hän on sinetöinyt palvelustehtävänsä ja työnsä omalla verellään.”19

Uskon puolustaja

Kahdentoista koorumin jäsenenä vanhin Taylor omisti aikansa ja kykynsä evankeliumin julistamiselle ja puolustamiselle. Käyttäen kirjallisia lahjojaan hän toimitti seuraavia Nauvoossa ilmestyviä aikakauslehtiä: Times and Seasons (Aikoja ja aikakausia), Wasp (Ampiainen) ja Nauvoo Neighbor (Nauvoon naapuri). Myöhemmin, johtaessaan kirkkoa Yhdysvaltain itäosissa, hän toimitti ja julkaisi viikoittain New Yorkissa ilmestyvää The Mormon (Mormoni) -lehteä, joka esitteli kirkon oppeja. Hänen kirjoina julkaistuihin kirjoituksiinsa kuului kaksi opillista selitysteosta, The Government of God (Jumalan hallinto) ja An Examination into and an Elucidation of the Great Principle of the Mediation and Atonement of Our Lord and Savior Jesus Christ (Tutkimus ja selvitys Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen välitystyön ja sovituksen suuresta periaatteesta), (joka ilmestyi hänen ollessaan kirkon presidentti). Vanhin Tayloria alettiin kirjallisten ja toimituksellisten taitojensa ansiosta kutsua kirkon jäsenten keskuudessa ”Uskon puolustajaksi” ja ”Totuuden esitaistelijaksi”. Presidentti Brigham Young sanoi vanhin Taylorista: ”Sanon, että hän on yksi suurimmista intellektuelleista, mitä on olemassa; hän on voimallinen mies, hän on merkittävä mies. – – Hän on yksi varteenotettavimmista toimittajista, mitä koskaan on ollut.”20

Sen lisäksi että vanhin Taylor julisti evankeliumia kirjoitetun sanan välityksellä, hän palveli myös neljä kertaa kokoaikaisessa lähetystyössä: kaksi kertaa Isossa-Britanniassa, kerran Ranskassa ja Saksassa ja kerran New Yorkissa. Hänen kokoaikainen lähetystyönsä kesti kaikkiaan yli seitsemän vuotta. Vaikka nämä pitkät poissaolot rakkaiden luota vaativat suuria uhrauksia, vanhin Taylorin vakaumus Herran työstä ei milloinkaan horjunut. Yhden lähetystyönsä aikana hän kirjoitti perheelleen seuraavasti: ”Olen Herrani asialla, olen Jehovan saarnaaja julistamassa Hänen tahtoaan kansakunnille. Menen avaamaan elämän oven mahtavalle kansalle, ilmoittamaan elämän, valon ja totuuden, älyn ja pelastuksen periaatteet miljoonille, katkaisemaan heidän kahleensa, vapauttamaan sorretut, tuomaan harhailevat takaisin, oikaisemaan heidän näkemyksiään, kohottamaan heidän moraaliaan, pelastamaan heidät turmelukselta, tuholta ja kurjuudelta ja johtamaan heidät valoon, elämään, totuuteen ja selestiseen kirkkauteen. Eivätkö sydämenne tunne samoin kuin minun? Tiedän, että tuntevat.”21

Aviomies ja isä

Vaikka palveleminen kirkossa vaatikin John Taylorilta huomattavan määrän aikaa, hän oli huomaavainen ja rakastava aviomies ja isä. Hän piti suuressa arvossa aikaa, jonka hän saattoi viettää perheensä kanssa, ja käytti usein hyväkseen tilaisuutta sekä nauttia heidän seurastaan että opettaa heitä. Sen seurauksena hänen perheensä rakasti häntä syvästi. Myöhempinä vuosina hänen poikansa Moses W. Taylor kirjoitti. ”Hänen lapsensa pitivät häntä niin suuressa arvossa, että hänelle mieliksi oleminen tuntui olevan heidän suurin halunsa.”22

Kanssakäymisessään lastensa kanssa John Taylor osoitti esimerkillistä lämpöä, ystävällisyyttä ja hyvää huumoria. Hänen poikansa Ezra Oakley Taylor muisteli seuraavaa tapausta:

”Kasvuvuosinani oli tapana pitää sunnuntain iltapäiväkokoukset tabernaakkelissa. Meidän kaikkien odotettiin olevan siellä ja pystyvän myöhemmin kertomaan, kuka piti saarnan, mitä se käsitteli, ketkä pitivät rukouksia ja mitä lauluja laulettiin. Tänä nimenomaisena sunnuntaina muutamat meistä päättivät olla pois tämän yhden ainoan kerran ja pyytää, että eräs ystävämme antaisi meille tarvittavat tiedot. Sitten tuli perheneuvoston aika, ja tietenkin isä kysyi minulta saarnasta ja kuka sen piti. Tehtävään pyydetty ystäväni sanoi, ettei hän muistanut oikein hyvin, ja toistin hänen sanansa: ’No se oli joku vanha suupaltti, en muista hänen nimeään, mutta se ei ollut tosiaankaan mielenkiintoista.’ Isä sanoi pilke silmäkulmassaan: ’Se vanha suupaltti oli sinun isäsi’, ja jatkoi perheneuvostoa.”23

Apostolina ja myöhemmin kirkon presidenttinä presidentti Taylor kehotti jatkuvasti pyhiä rakastamaan ja vahvistamaan perhettään. Hän kehotti kirkon jäseniä varaamaan joka viikko yhden illan evankeliumin tutkimiseen ja ajanviettoon perheen kanssa, ja hän lupasi heille ”rauhaa ja rakkautta, puhtautta ja iloa, joka tekisi perhe-elämästä ihanteellista”, jos he noudattaisivat uskollisesti tuota käytäntöä.24

Kirkkoa johtamassa

Niinä vuosina, joina presidentti Taylor johti kirkkoa kahdentoista koorumin johtajana ja myöhemmin kirkon presidenttinä, hän palveli jatkuvasti tarmokkaasti ja asialleen omistautuneena pyrkien rakentamaan pyhiä.

Pappeuden järjestys ja vanhurskaus

Yksi presidentti Taylorin merkittävimmistä tehtävistä kirkon presidenttinä liittyi pappeuden koorumeiden järjestämiseen ja niiden kehottamiseen täyttämään tehtävänsä. Hän neuvoi piispoja pitämään seurakunnissaan viikoittaisia pappeuskokouksia ja vaarnanjohtajia pitämään kuukausittaisia vaarnan pappeuskokouksia. Vanhin B. H. Roberts merkitsi muistiin: ”Kukapa ei muistaisi, miten vilpittömästi ja voimallisesti hänellä oli tapana konferensseissa ja muissa yleisissä kokouksissa kehottaa vaarnanjohtajia ja seurakuntien piispoja järjestämään pappeus ja heidän valvonnassaan olevat järjestöt?”25

Presidentti Taylorille lokakuussa 1882 antamassaan ilmoituksessa Herra neuvoi pyhiä, erityisesti pappeusveljiä, järjestäytymään ja vaeltamaan pyhyydessä Hänen edessään. Seuraavat kappaleet ovat otteita tuosta ilmoituksesta:

”Ja puhdistautukoot myös vaarnojen johtajat ja pappeus ja niiden vaarnojen väki, joita he johtavat, ja järjestäkööt pappeuden eri vaarnoissaan minun lakini mukaan, kaikissa siihen kuuluvissa osastoissa, korkeissa neuvostoissa, vanhinten koorumeissa ja piispoissa ja heidän neuvostoissaan sekä pappien, opettajien ja diakonien koorumeissa, jotta jokainen koorumi olisi täysin järjestetty kirkkoni järjestyksen mukaisesti. – –

Ja nöyrtyköön pappeuteni edessäni älköönkä etsikö omaa tahtoaan vaan minun tahtoani, sillä jos pappeuteni, jonka olen valinnut ja kutsunut ja jolle olen antanut eri kutsumustensa hengen ja lahjat, ei tunnusta minua, niin minä en tunnusta sitä, sanoo Herra, sillä pappeuteni tulee kunnioittaa ja totella minua.

Ja sitten kutsun pappeuttani ja kaikkea kansaani tekemään parannuksen kaikista synneistään ja puutteistaan, ahneudestaan ja ylpeydestään ja omapäisyydestään ja kaikesta jumalattomuudestaan, jossa se tekee syntiä minua vastaan, ja pyrkimään kaikessa nöyryydessä täyttämään lakini, niin pappeuteni, pyhäni kuin kansanikin, ja kutsun perheiden päämiehiä järjestämään huoneensa Jumalan lain mukaan ja suorittamaan erilaiset siihen liittyvät velvollisuudet ja tehtävät, ja puhdistautumaan minun edessäni ja puhdistamaan jumalattomuuden huonekunnistaan. Ja minä olen siunaava teitä ja oleva teidän kanssanne, sanoo Herra ja kun kokoonnutte yhteen pyhiin paikkoihinne huutamaan minua avuksenne ja pyydätte sellaista, mikä on oikein, niin minä kuulen teidän rukouksenne. Ja minun Henkeni ja voimani on oleva teidän kanssanne, ja minun siunaukseni on lepäävä teidän yllänne; teidän perheidenne, asuinsijojenne ja huonekuntienne yllä; teidän laumojenne, karjanne ja peltojenne yllä; teidän hedelmä- ja viinitarhojenne yllä ja kaiken teille kuuluvan yllä. Ja te olette minun kansani, ja minä olen teidän Jumalanne.”26

Pyhien täydelliseksi tekeminen

Lisätäkseen pyhien ymmärrystä ja vakaumusta evankeliumista presidentti Taylor järjesti kaikkialla kirkossa neljännesvuosittaisia vaarnakonferensseja. Aina kun se oli mahdollista, hän vieraili noissa konferensseissa. Ellei hän itse päässyt, hän lähetti jonkun kahdentoista koorumin jäsenen. Tähän käytäntöön viitaten vanhin B. H. Roberts seitsemänkymmenen koorumista kirjoitti: ”Pyhät saivat paljon opetusta ja ohjausta apostoleilta, ehkäpä enemmän kuin minään aikaisempana aikana kirkon historiassa. Tuloksena oli suuri hengellinen herääminen pyhien keskuudessa.”27 Toinen merkittävä tapahtuma varhain hänen presidenttikaudellaan oli Alkeisyhdistyksen virallinen järjestäminen vuonna 1878 lasten tehokkaammaksi opettamiseksi kirkossa. Presidentti Taylor jatkoi myös lähetystyön tärkeyden tähdentämistä, ja evankeliumia julistamaan lähetettyjen vanhinten määrä kasvoi.

Monissa saarnoissaan presidentti Taylor kehotti jatkuvasti pyhiä huolehtimaan velvollisuuksistaan kaikilla elämänaloilla, niin perheenjäseninä, kirkon jäseninä, naapureina kuin kansalaisinakin. Hän opetti pyhille, että jos he olisivat kuuliaisia ja panisivat luottamuksensa Herraan, heillä ei olisi mitään pelättävää. Hän opetti, että ”Jumala on Israelin puolella, jos Israel vain on oikeuden puolella”.28

Vapauden puolustaminen

Niin lujia kuin presidentti Taylorin vakaumukset olivatkin, hän kuitenkin aina kunnioitti ja puolusti yksilönvapauksia. Apostolivuosinaan Nauvoossa häntä oli sanottu ”vapauden esitaistelijaksi”, ja kirkon presidenttinä hän edelleen ansaitsi tämän nimityksen. Aikana, jolloin myöhempien aikojen pyhät muodostivat Utahissa valtaenemmistön, presidentti Taylor saarnasi toistuvasti uskonnon- ja omantunnonvapautta kaikille. Hän lausui: ”Joskus meissä herää hyvin harkitsemattomia tunteita sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät ajattele niin kuin me. Heillä on oikeus ajatella niin kuin he haluavat, ja niin on meilläkin. Jos siis joku ihminen ei usko niin kuin minä, se ei kuulu lainkaan minulle. Ja jos minä en usko niin kuin hän, se ei kuulu lainkaan hänelle. Suojelisitteko ihmistä, joka ei usko niin kuin te? Kyllä, viimeiseen hengenvetoon. Hänellä pitää olla yhtäläinen oikeus kuin minulla, ja sitten voisin odottaa, että minun oikeuksiani suojellaan.”29

Presidentti Taylorin mielestä vapauden tärkeys soveltui yhtä lailla kirkon sisällä. Neuvostoissa hän kehotti aina jäseniä lausumaan vapaasti mielipiteensä. Vaikka hän ymmärsi täysin ykseyden tärkeyden, hän oli sitä mieltä, että todellinen ykseys saavutetaan vapauden kautta.

Koettelemusten ajat

Pyhien tilanne Yhdysvalloissa osoittautui haasteeksi tuolle vapaudenrakkaudelle. Pyhät olivat Herran ohjauksella harjoittaneet moniavioisuutta kirkossa alkaen Joseph Smithin ajoista Nauvoossa. 1860- ja 1870-luvuilla Yhdysvaltain hallitus sääti lakeja, joiden mukaan moniavioisuus oli laitonta ja jotka epäsivät Utahin territoriolta ja sen asukkailta oikeuden olla osavaltio sekä muita oikeuksia. Vakuuttuneena siitä, että tämän lain säätäminen oli perustuslaissa mainitun uskonnonvapauden loukkaamista, kirkko vetosi asiassa Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen. Vuonna 1879, kun oli kulunut vasta kaksi vuotta siitä, kun presidentti Taylorista oli tullut kirkon johtaja, Yhdysvaltain korkein oikeus vahvisti liittovaltion hallituksen moniavioisuuden vastaisen lain vuodelta 1862. Vuonna 1882 ja 1887 Yhdysvaltain kongressi sääti lisää lakeja, jotka sallivat liittovaltion hallituksen lakkauttaa kirkon laillisena yksikkönä ja takavarikoida kaiken kirkon omaisuuden, jonka arvo ylitti 50 000 dollaria. (Omaisuus käsitti neljä eri rakennusvaiheissa olevaa temppeliä, tabernaakkelin, kokoustiloja ja monia muita kiinteistöjä.) Lakien tarkoitus oli riistää kirkon jäseniltä peruskansalaisoikeuksia, muun muassa äänioikeus. Nämä säädökset avasivat laillisen kanavan moniavioisuutta harjoittavien myöhempien aikojen pyhien syytteeseen asettamiseksi. Kirkko teki asiasta edelleen vetoomuksia oikeusistuimiin, mutta turhaan.

Moniavioisuudesta käydyn paisuvan riidan keskellä presidentti Taylor sai tietää, että hallituksen viranomaiset suunnittelivat hänen pidättämistään lähiaikoina. Käytettyään kaikki lailliset valitustiet hänen oli päätettävä, tottelisiko Jumalaa vai ihmistä. Viimeisessä julkisessa saarnassaan hän sanoi pyhille: ”En voi kunnian miehenä olla tottelematta Jumalaani – – ja polkea jalkoihin näitä pyhiä ja iankaikkisia velvollisuuksia, jotka Jumala on antanut pidettävikseni, ja jotka ulottuvat tuleviin iankaikkisuuksiin.”30 Siitä päivästä alkaen, jolloin hän piti tämän saarnan, aina kuolinpäiväänsä asti kahden ja puolen vuoden kuluttua, hän piileksi eri paikoissa ympäri Utahia. Sen sijaan että olisi poikennut Herran antamista moniavioisuutta koskevista ohjeista, presidentti Taylor päätti piiloutua keinona totella Herraa ja siinä toivossa, että se vähentäisi kirkkoon kohdistuvaa vainoa. Vanhin B. H. Roberts kirjoitti: ”Kun presidentti Taylor vetäytyi julkisuudesta vuoden 1885 helmikuun ensimmäisen päivän iltana, se ei johtunut hänen omista turvallisuusnäkökohdistaan tai mukavuussyistä, vaan yhteiseksi hyväksi ja rauhaa silmälläpitäen.”31

Vaikka presidentti Taylor oli poissa julkisuudesta, hän johti edelleen kirkkoa kirjeiden ja luotettaville työtovereilleen antamiensa sanallisten ohjeiden välityksellä. Joka tapauksessa eristyksissä olo, ero perheestä ja ystävistä sekä velvollisuuksien paino alkoi vaatia veroa. Vuoden 1887 alussa hänen terveytensä alkoi horjua. Useiden kuukausien ajan hän kamppaili sairauttaan vastaan ja kertoi muille paranevansa pian, mutta heinäkuussa kävi ilmeiseksi, että hänen tilansa oli vakava. Illalla 25. heinäkuuta 1887 presidentti Taylor nukkui rauhallisesti pois Thomas Rouechén kodissa Kaysvillessä Utahissa.

Kunnianosoituksia presidentti Taylorille

Osuvimpia kuvauksia John Taylorin palvelutyöstä esittivät ne, jotka olivat palvelleet hänen kanssaan ja joita hän oli opettanut. Puhuessaan presidentti Taylorin hautajaisissa vanhin Franklin D. Richards kahdentoista koorumista sanoi: ”Presidentti Taylor oli rohkea ja peloton totuuden puolesta. Hän ei tuntenut pelkoa. – – Kun hän ja minä olimme yhdessä lähetystyössä Euroopassa, hän työskenteli Ranskassa. – – Hän teki ahkerasti työtä sillä seudulla, ja kerran joukko pappeja liittyi yhteen pannakseen matalaksi tämän harhaopin, kuten he sitä nimittivät. Presidentti Taylor, rohkeana, mikä oli hänelle aina luonteenomaista, suostui tapaamaan heidät kaikki. – – Hän piti puolensa heitä vastaan ja toi esiin totuuden.”32

Vanhin Daniel H. Wells, joka palveli Brigham Youngin neuvonantajana, puhui presidentti Taylorista seuraavasti: ”Hän eli pelottoman, jalon ja jumalallisen elämän – pyrkikööt ne, jotka vielä elävät, jäljittelemään hänen jaloa esimerkkiään. – – Hän on ollut ihmisoikeuksien esitaistelija, vapauden ja totuuden esitaistelija. Hän on elänyt jalon, hyödyllisen elämän, täynnä kunniaa ja ansiota itselleen ja perheelleen, tyytyväisyyttä ihmisille ja kunniaa Jumalalle. Minulla on ilo lausua tämä todistus presidentti Taylorin uskollisuudesta ja sitoutumisesta, hänen nuhteettomuudestaan Jumalan edessä ja rakkaudestaan kansaansa kohtaan.”33

Angus M. Cannon, Suolajärven vaarnan johtaja, oli viimeinen puhuja presidentti Taylorin hautajaisissa, ja hän lausui seuraavat muistosanat miehelle, joka oli tehnyt niin monta vuotta työtä Jumalan valtakunnan perustamiseksi: ”Hänet on päästetty tuskistaan. Hän nukkuu Jumalassa, ja minä voin kuvitella näkeväni avoinna taivaan portin, josta hän on astunut sisään. – – Veli Taylor otti todistuksen, jonka Joseph hänelle antoi, jonka Jeesus antoi Josephille, jonka Jumala antoi Josephin kuulla rakkaan Poikansa huulilta – ja hän vei tuon sanoman vieraisiin maihin ja sai sydämemme soimaan lausumiaan sanoja. Sanon, että se ilo ja riemu, jolla presidentti Taylor on kohdannut työtoverinsa verhon toisella puolella, Jeesuksen Kristuksen apostoleiden ympäröimänä, on suuri.”34

Martrydom of Joseph and Hyrum

Presidentti Taylor opetti, että kirkko jatkaisi kasvuaan huolimatta profeetta Josephin marttyyrikuolemasta. ”Tällä kirkolla on keskuudessaan kuolemattomuuden siemenet. Se ei ole ihmisestä eikä ihmisen kautta – se on jumaluuden jälkeläinen.”