2014
Me olemme Herran kädet
edellinen seuraava

Me olemme Herran kädet

Köyhien etsiminen ja kärsivien auttaminen on korvaamaton osa sitä, mitä Jeesuksen Kristuksen opetuslapsena oleminen tarkoittaa.

Suuren lamakauden alkuaikoina kuusi Suolajärven laaksossa asuvaa vaarnanjohtajaa ryhtyi yhdessä kamppailemaan köyhyyden ja nälän synkkeneviä näkymiä vastaan, jotka uhkasivat lannistaa hyvin monet kirkon jäsenet.1 Vaikka taloudellinen kriisi vaikutti ihmisiin kaikkialla, se oli kohdellut erityisen pahoin Utahia.2

Tuohon aikaan kirkon johtajilla oli niukalti keinoja auttaa apua tarvitsevia. He pystyivät tietenkin käyttämään paastouhreja, mutta jatkuva tarve jätti varjoonsa kaiken, mitä he olivat aiemmin kokeneet. Johtavan piispakunnan alaisuudessa oli 1900-luvun alussa perustettu Deseret Employment Bureau [Deseretin työllisyystoimisto], mutta sillä ei ollut riittävästi valmiuksia vastata niin valtavaan tarpeeseen.

Nämä kuusi pappeusjohtajaa tiesivät, että jos heidän vaarnoihinsa kuuluvia ihmisiä oli määrä auttaa, sen oli tapahduttava pian. Heidän oli ryhdyttävä toimeen välittömästi. He aloittivat panemalla ihmiset töihin. He organisoivat miehet ja veivät nämä pelloille sadonkorjuuseen. Miesten työpanoksen vastineeksi kiitolliset maanviljelijät lahjoittivat heille anteliaasti elintarvikkeita. Ylijäämä vietiin varastohuoneeseen ja jaettiin muille nälkäisille. Lahjoitusten kasvaessa pyhät alkoivat purkittaa ruokatarvikkeita, jotta ne säilyisivät. Näin sai alkunsa nykyajan huoltotyöohjelma.

Kahdeksan vuosikymmentä myöhemmin nykyajan kirkon johtohenkilöt kautta maailman katsovat seurakuntiaan ja tuntevat samaa päättäväisyyttä auttaa apua tarvitsevia.

Lokakuun 2011 yleiskonferenssissa presidentti Dieter F. Uchtdorf, toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, sanoi: ”Liian usein huomaamme ympärillämme tarpeita toivoen, että joku ilmaantuu taianomaisesti jostakin kaukaa täyttämään nuo tarpeet. Ehkäpä odotamme asiantuntijoita, joilla on erikoistietoa tiettyjen ongelmien ratkaisemiseen. Kun teemme niin, jätämme lähimmäisemme ilman palvelua, jota voisimme antaa, ja viemme itseltämme tilaisuuden palvella. Vaikka asiantuntijoissa ei ole mitään vikaa, olkaamme realisteja: heitä ei tule koskaan olemaan riittävästi kaikkien ongelmien ratkaisemiseksi. Sen sijaan Herra on antanut pappeutensa ja sen organisaation käyttöömme jokaisen kansakunnan keskuudessa, jossa kirkko toimii.”3

Tämä paikallisille kirkon johtajille ja jäsenille esitetty kutsu ryhtyä toimeen Pyhän Hengen innoittamina on johtanut monet kautta maailman – kuten presidentti Uchtdorf sanoi – ottamaan ”itse selville, mitä tulee tehdä”4. He ovat käärineet hihansa ja päättäneet ”[muistaa] kaikessa köyhiä ja tarvitsevia, sairaita ja ahdistettuja” (OL 52:40).

Ecuador

Kun piispa Johnny Morante Guayaquilissa Ecuadorissa tarkasteli seurakuntansa jäsenten tilannetta, hänen sydäntään alkoi painaa huoli. Aivan liian monilla perheillä oli vaikeuksia hankkia jopa välttämättömimmät perustarpeet. Hän halusi auttaa heitä, joten hän neuvotteli seurakunnan johtohenkilöiden kanssa ja kääntyi asiassa Herran puoleen.

Koska alueella oli vähän työtilaisuuksia, hän alkoi työskennellä 11 sisaresta koostuvan ryhmän kanssa kannustaen heitä tavoittelemaan mahdollisuutta perustaa pienyritys. Nämä sisaret huomasivat, että alueella oli tarvetta laadukkaista, edullisista kodin siivoustarvikkeista, ja he miettivät, voisivatko he tuottaa ja myydä niitä paikkakunnalla. Mutta kuinka he oppisivat valmistamaan näitä tarvikkeita?

Tässä vaiheessa piispa Morante sai tietää seurakunnassaan olevasta työttömästä sisaresta, joka oli työskennellyt kemistinä lääketeollisuudessa. Kun nämä 11 sisarta kysyivät häneltä apua, hän opetti mielellään heille, kuinka valmistetaan turvallisia laatutuotteita.

He kehittelivät liiketoimintasuunnitelman, kartoittivat paikkakunnalla alueet, joista kukin sisar olisi vastuussa, tekivät valinnat, mitä tuotteita he valmistaisivat, ja suunnittelivat pakkaukset ja etiketit.

Muutamassa kuukaudessa he olivat rakentaneet asiakaspohjan ja alkoivat saada riittävästi tuloja lieventääkseen köyhyyttään ja auttaakseen perheensä elättämisessä.

Kun paikallisen lääkeyhtiön johtajat kuulivat tästä hankkeesta, he kiinnostuivat työttömän lääkekemistin tapauksesta. Ennen pitkää he haastattelivat häntä ja palkkasivat hänet johtamaan omaa tuotantoaan.

Venäjä

Retšnoin seurakunnassa Moskovassa Galina Gontšarova, joka palveli seurakunnan historioitsijana, liukastui jäällä, ja hänen kumpikin käsivartensa murtui. Hänet vietiin sairaalaan, jossa hänen käsivartensa pantiin kipsiin. Hän ei kyennyt syömään eikä pukemaan itse. Hän ei kyennyt kampaamaan hiuksiaan tai edes vastaamaan puhelimeen.

Kun muut seurakuntalaiset kuulivat, mitä oli tapahtunut, he reagoivat heti. Pappeudenhaltijat antoivat hänelle siunauksen ja yhdessä Apuyhdistyksen sisarten kanssa työskennellen laativat aikataulun käynneistä tämän hyvän sisaren luona ja hänen tarpeidensa täyttämisestä.

Vladimir Netšiporov, seurakunnan lähetystyönjohtaja, sanoi: ”Muistimme yleiskonferenssissa pidetyn puheen Kristuksen patsaasta, joka oli vailla käsiä.5 Patsaan alapuolelle joku oli pannut kyltin, jossa luki: ’Te olette minun käteni.’ Niiden muutaman viikon ajan, jotka tämä hyvä sisar oli toimintakyvytön, Retšnoin seurakunnan jäsenet tunsivat samaistuvansa tähän kertomukseen. Meistä tuli kirjaimellisesti hänen kätensä.”

Filippiinit

Trooppisen myrsky Washin saavuttaessa Filippiinit vuonna 2011 alueen valtasivat rankat sateet ja tuulet. Noin 41 000 kotia tuhoutui ja yli 1 200 ihmistä menetti henkensä.

Ennen tulvaa Max Saavedra, Cagayan de Oron vaarnan johtaja, oli tuntenut innoitusta koota vaarnaan hätävalmiusjoukon. Hän organisoi komiteoita hoitamaan eri tehtäviä – kaikkea ihmisten paikantamisesta ja pelastamisesta ensiapuun ja ruoan, veden ja vaatteiden hankkimiseen.

Kun tulvavedet laskivat turvalliselle tasolle, kirkon johtohenkilöt ja jäsenet lähetettiin liikkeelle. He ottivat selville jokaisen jäsenen tilanteen ja arvioivat vahingot. Yksi jäsen huolehti kumiveneistä, joilla myrskyn vangeiksi jääneitä jäseniä tuotiin turvaan. Seurakuntakeskukset avattiin tarjoamaan suojaa kaikille, jotka tarvitsivat ruokaa, vaatteita, huopia ja väliaikaisen yöpymispaikan. Puhtaan veden tarve oli kriittinen, joten vaarnanjohtaja Saavedra otti yhteyttä paikalliseen liikeyritykseen, joka omisti paloauton, ja se kuljetti puhdasta vettä seurakuntakeskuksiin, jotka toimivat evakuointipaikkoina. Jäsenet, joilla oli ammatillista lääketieteellistä kokemusta, hoitivat loukkaantuneita.

Kun kirkon jäsenet oli paikallistettu, vaarnanjohtaja Saavedra ja hänen joukkonsa kävivät kaupungin muissa evakuointikeskuksissa ja tarjosivat apua. He veivät niihin ruokaa ja muita tarvikkeita. Heti myrskyn jälkeen monet jäsenistä palvelivat epäitsekkäästi muita, vaikka olivat menettäneet oman kotinsa. Kun sateet loppuivat ja maa kuivui, Mormon Helping Hands -vapaaehtoiset kolmesta vaarnasta lähtivät työhön jakamaan tarvikkeita sekä auttamaan raivaustöissä.

Brasilia

Sete Lagoasin kaupungissa Brasiliassa on turvakoti vammaisille naisille, joiden elämää huumeiden käyttö on vaurioittanut. He kävivät henkiinjäämiskamppailua joka päivä. Heillä oli pieni uuni, jossa he paistoivat 30 leipää päivässä. Vaikka naiset olivat saaneet jonkin verran apua paikalliselta humanitaariselta yhdistykseltä, heillä oli hädin tuskin riittävästi ruokaa itselleen. Kun kirkon johtohenkilöt Sete Lagoasin vaarnassa saivat tietää näiden naisten tarpeista, he halusivat auttaa.

He puhuivat naisten kanssa näiden tarpeista. Naiset sanoivat, että jos he pystyisivät paistamaan enemmän leipiä, he voisivat ruokkia paremmin itsensä ja kenties myydä muutamia leipiä ja saada kipeästi tarvitsemiaan tuloja.

Kirkon johtohenkilöt ja jäsenet työskentelivät paikallisen sotilaspoliisin ja paikallisen koulun kanssa näiden naisten olojen parantamiseksi. Kirkon humanitaarisen lahjoituksen ja kirkon sekä kaupungin vapaaehtoisten avulla he saivat rakennettua uuden leipomon – sellaisen, jossa naiset voivat paistaa 300 leipää päivässä.

Saamillaan myyntituloilla leipomon naiset ovat voineet palkata ensimmäisen työntekijänsä – yhden turvakodissa asuvista naisista.

Huoltotyö

Kuten ne innoitetut kirkon johtohenkilöt, jotka näkivät vuosikymmeniä sitten ympärillään suuren tarpeen ja kieltäytyivät kääntämästä sille selkäänsä, kirkon johtohenkilöt ja jäsenet kautta maailman tekevät nykyään samaa omilla alueillaan ja omalla tavallaan.

Puhuessaan kirkolle muista huolehtimisesta presidentti Uchtdorf sanoi: ”Herran tapa ei ole istua joen rannalla ja odottaa, että vesi väistyy, ennen kuin ylitämme joen. Herran tapa on kokoontua yhteen, kääriä hihat, ryhtyä työhön ja rakentaa silta tai vene, jolla ylitämme haasteidemme joen.”6

Köyhien etsiminen ja kärsivien auttaminen on korvaamaton osa sitä, mitä Kristuksen opetuslapsena oleminen tarkoittaa. Se on työtä, jota Jeesus Kristus itse teki palvellessaan oman aikansa ihmisiä. ”Tämä Herran tavalla huolehtimisen työ ei ole pelkästään yksi kohta kirkon ohjelmien luettelossa”, presidentti Uchtdorf sanoi lopuksi. ”Sitä ei voi laiminlyödä tai panna syrjään. Se on keskeistä opillemme. Se on uskontomme ydin.”7

Viitteet

  1. Neljä näistä vaarnanjohtajista – Hugh B. Brown, Harold B. Lee, Henry D. Moyle ja Marion G. Romney – kutsuttiin myöhemmin apostoleiksi, ja kaikki neljä palvelivat myöhemmin kirkon ensimmäisessä presidenttikunnassa. Harold B. Leestä tuli 11. kirkon presidentti.

  2. Vuonna 1930 Utahissa oli toiseksi korkein työttömyysaste Yhdysvalloissa. Ks. Garth L. Mangum ja Bruce D. Blumell, The Mormons’ War on Poverty: A History of LDS Welfare 1830–1990, 1993, s. 95.

  3. ”Huoltotyötä Herran tavalla”, Liahona, marraskuu 2011, s. 54.

  4. Ks. ”Huoltotyötä Herran tavalla”, s. 55.

  5. Ks. Dieter F. Uchtdorf, ”Te olette minun käteni”, Liahona, toukokuu 2010, s. 68.

  6. ”Huoltotyötä Herran tavalla”, s. 54.

  7. ”Huoltotyötä Herran tavalla”, s. 55–56.