Meillä on suuri työ tekeillä emmekä voi tulla sinne
Emme voi eikä meidän pidä sallia itsellemme sitä, että käännämme huomiomme pois pyhästä velvollisuudestamme. Emme voi eikä meidän pidä antaa huomiomme herpaantua pois asioista, jotka ovat tärkeimpiä.
Rakkaat veljeni, olen tiennyt jo muutaman kuukauden, mitä haluan sanoa teille tänään. Sinä aikana olen etsinyt kertomusta, joka kuvaisi sitä, mitä haluan sanoa. Etsin kertomusta maanviljelyksestä. Etsin kertomusta eläimistä. Vanhin Scottin kunniaksi etsin kertomusta ydintekniikasta ja presidentti Monsonin kunniaksi etsin kertomusta kyyhkysten kasvattamisesta.
Lopulta mieleeni tuli toistuvasti yksi kertomus – kertomus, joka on ollut painuneena mieleeni monen monta vuotta. Se ei kerro maanviljelyksestä, eläimistä, ydintekniikasta eikä kyyhkysistä. Se kertoo – kuten ehkä arvasittekin – ilmailusta. Minä kutsun sitä nimellä ”Kertomus polttimosta”.
Kertomus polttimosta, eli kuinka menettää näkemyksen siitä, mikä on tärkeintä
Eräänä synkkänä joulukuun yönä 36 vuotta sitten Lockheed 1011 matkustajalentokone syöksyi Floridan Evergladesiin [kansallispuisto] ja yli sata ihmistä sai surmansa. Tuo kauhea onnettomuus oli yksi tuhoisimmista maahansyöksyistä Yhdysvaltain historiassa.
Outo piirre tässä onnettomuudessa oli se, että kaikki lentokoneen tärkeät osat ja järjestelmät toimivat täydellisesti – kone olisi hyvin voinut laskeutua turvallisesti määränpäähänsä Miamiin, joka oli vain noin 30 kilometrin päässä.
Lähestymisen loppuvaiheessa miehistö kuitenkin huomasi, että yksi vihreä merkkivalo ei ollut syttynyt – se valo, joka ilmaisee, onko nokkalaskuteline avautunut oikeaan asentoon. Lentäjät keskeyttivät laskeutumisen, panivat lentokoneen kaartamaan odotuskuviota sysimustan Evergladesin yläpuolella laskeutumista odottaessaan ja kohdistivat huomionsa ongelman tutkimiseen.
He syventyivät tutkimiseen niin perusteellisesti, etteivät huomanneet, että kone laskeutui vähitellen yhä lähemmäksi alla olevaa pimeää suota. Kun joku viimein huomasi, mitä oli tapahtumassa, katastrofia oli liian myöhäistä välttää.
Onnettomuuden jälkeen tutkijat yrittivät selvittää syytä. Laskuteline oli kuin olikin toiminut asianmukaisesti. Kone oli teknisesti erinomaisessa kunnossa. Kaikki toimi niin kuin pitikin – paitsi yksi kohta: yksi ainut palanut polttimo. Tuo pieni polttimo – 20 sentin arvoinen – oli pannut alulle tapahtumaketjun, joka johti lopulta yli sadan ihmisen murheelliseen kuolemaan.
Onnettomuutta ei tietenkään aiheuttanut epäkunnossa oleva polttimo. Se tapahtui siksi, että miehistö keskittyi johonkin sellaiseen, jolla näytti olevan merkitystä sillä hetkellä, ja menetti samalla näkemyksen siitä, mikä oli tärkeintä.
Kiinnittäkää sydämenne siihen, mikä on tärkeintä
Taipumus keskittyä merkityksettömään kaikkein tärkeimmän kustannuksella ei ole ainoastaan lentäjien ongelma vaan kaikkien. Me kaikki olemme vaarassa. Ajajalla, joka keskittyy tiehen, on paljon suurempi mahdollisuus saapua määränpäähänsä joutumatta onnettomuuteen kuin sellaisella ajajalla, joka keskittyy lähettämään puhelimellaan tekstiviestejä.
Me tiedämme, mikä elämässä on tärkeintä – Kristuksen valo opettaa sen jokaiselle. Meillä uskollisilla myöhempien aikojen pyhillä on Pyhä Henki jatkuvana toverina opettamassa meille iankaikkisesti arvokkaita asioita. Kuvittelen, että jokainen ääntäni tänään kuunteleva pappeudenhaltija pystyisi suoriutumaan ja suoriutuisi erinomaisesti, jos häntä pyydettäisiin valmistamaan puhe aiheesta ”mikä on tärkeintä”. Meidän heikkoutemme on se, ettemme tee niin kuin omatuntomme käskee.
Pysähtykääpä hetkeksi tarkistamaan, mihin oma sydämenne ja omat ajatuksenne ovat kiinnittyneet. Oletteko keskittyneet niihin asioihin, jotka ovat tärkeimpiä? Arvokkaan vihjeen voitte saada siitä, mihin käytätte aikanne ollessanne yksin. Minne ajatuksenne menevät, kun määräaikojen paine on ohi? Ovatko ajatuksenne ja sydämenne kiinnittyneet niihin lyhytaikaisiin ohikiitäviin asioihin, joilla on merkitystä vain hetken, vai siihen, mikä on tärkeintä?
Mitä kaunoja kannatte? Mihin tekosyihin takerrutte, niin ettei teidän tarvitse olla sellainen aviomies, isä, poika ja pappeudenhaltija kuin teidän pitäisi tietämyksenne mukaan olla? Mitkä asiat kääntävät huomionne pois velvollisuuksistanne tai estävät pitämästä uutterammin kutsumustanne kunniassa?
Asiat, jotka kääntävät pois huomiomme, eivät sinänsä aina ole pahoja. Usein ne jopa tuottavat hyvää mieltä.
Hyvistäkin asioista voi nauttia liikaa. Yhtenä esimerkkinä voisi olla isä tai isoisä, joka käyttää tuntikausia etsien tietoja esivanhemmistaan tai luoden omaa blogia ja samalla suhtautuu välinpitämättömästi tai kartellen merkitykselliseen laatuaikaan omien lastensa tai lastenlastensa kanssa. Toisena esimerkkinä voisi olla puutarhuri, joka viettää päivänsä rikkaruohoja kitkien mutta ei piittaa hengellisistä rikkaruohoista, jotka uhkaavat tukahduttaa hänen sielunsa.
Myös jotkin kirkon ohjelmat voivat muodostua häiriötekijöiksi, jos viemme ne äärimmäisyyksiin ja annamme niiden hallita aikaamme ja huomiotamme niiden asioiden kustannuksella, jotka ovat tärkeimpiä. Tarvitsemme elämäämme tasapainoa.
Kun todella rakastamme taivaallista Isäämme ja Hänen lapsiaan, me osoitamme tuota rakkautta teoillamme. Me annamme anteeksi toisillemme ja pyrimme tekemään hyvää, sillä ”vanha minämme on yhdessä [Kristuksen kanssa] ristiinnaulittu”1. Me huolehdimme ”orvoista ja leskistä, kun he ovat ahdingossa”, ja varjelemme itsemme ”niin, ettei maailma saastuta”2.
Rakkaat pappeusveljeni, me elämme myöhempinä aikoina. Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on palautettu maan päälle. Jumalan pappeuden avaimet on annettu jälleen ihmiselle. Me elämme odotuksen ja valmistautumisen aikaa, jolloin Jumala on antanut vastuullemme valmistautua itse ja valmistaa perheemme ja maailmamme lähestyvään aamunkoittoon – siihen päivään, jolloin Jumalan Poika ”laskeutuu taivaasta ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa”3 ja aloittaa tuhatvuotisen hallituskautensa.
Meille on uskottu pyhä pappeus ja annettu velvollisuus, voima ja oikeus toimia taivaallisen Kuninkaamme asiamiehinä.
Nämä asiat ovat tärkeimpiä. Näillä asioilla on iankaikkista arvoa, joka ansaitsee huomiomme.
Emme voi eikä meidän pidä sallia itsellemme sitä, että käännämme huomiomme pois pyhästä velvollisuudestamme. Emme voi eikä meidän pidä antaa huomiomme herpaantua pois asioista, jotka ovat tärkeimpiä.
Nehemia
Vanhan testamentin Nehemia on suurenmoinen esikuva huomion keskittämisestä ja sitoutumisesta tärkeään tehtävään. Nehemia oli israelilainen, joka eli maanpaossa Babylonissa ja palveli kuninkaan juomanlaskijana. Eräänä päivänä kuningas kysyi Nehemialta, miksi tämä näytti niin surulliselta. ”Kuinka minä en näyttäisi surulliselta, kun kaupunki, jossa esi-isieni haudat ovat, on tuhottu ja sen portit poltettu?”4
Kun kuningas sen kuuli, hänen sydämensä heltyi ja hän antoi Nehemialle luvan palata Jerusalemiin ja rakentaa kaupungin uudelleen. Se suunnitelma ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia. Itse asiassa Jerusalemin lähellä asui useita hallitusmiehiä, jotka eivät ollenkaan pitäneet siitä, ”että nyt oli tulossa mies, joka tahtoi toimia israelilaisten hyväksi”5. Nämä miehet närkästyivät kovin ja pilkkasivat juutalaisia.6
Nehemia ei pelännyt eikä antanut vastustuksen häiritä itseään. Sen sijaan hän järjesti voimavaransa ja työmiehet sekä ryhtyi rakentamaan kaupunkia uudelleen, sillä ”kansa sai intoa työhön”7.
Mutta kun kaupungin muurit alkoivat kohota, vastustus kiihtyi. Nehemian vihamiehet uhkailivat, juonittelivat ja pilkkasivat. Heidän uhkauksensa olivat hyvin todellisia, ja ne kävivät niin pelottaviksi, että Nehemia myönsi: ”He – – kaikki peloittelivat meitä.”8 Vaarasta ja alati läsnä olevasta hyökkäyksen uhasta huolimatta työ edistyi. Se oli rasittavaa aikaa, sillä ”rakentajilla oli työn aikana miekka vyöllä”9.
Työn jatkuessa Nehemian vihamiehet kävivät vaarallisemmiksi. He pyysivät neljä kertaa Nehemiaa lähtemään turvallisesta kaupungista ja kohtaamaan heidät muka ratkaistakseen ongelmansa, mutta Nehemia tiesi, että heidän aikomuksenaan oli tehdä hänelle vahinkoa. Joka kerta kun he tulivat hänen luokseen, hän vastasi samalla tavalla: ”Minulla on suuri työ tekeillä. En voi tulla sinne.”10
Mikä merkittävä vastaus! Tuon sydämen ja mielen selkeän ja muuttumattoman tarkoituksen, tuon suuren päättäväisyyden ansiosta Jerusalemin muurit kohosivat, kunnes ne oli rakennettu uudelleen hämmästyttävästi 52 päivässä11.
Nehemia ei suostunut antamaan häiriöiden estää häntä tekemästä sitä, mitä Herra halusi hänen tekevän.
Me emme mene sinne
Saan tänään rohkeutta ja innostusta niiltä monilta uskollisilta pappeudenhaltijoilta, joilla on samanlainen sydän ja mieli. Nehemian tavoin te rakastatte Herraa ja pyritte pitämään kunniassa sen pappeuden, joka teillä on. Herra rakastaa teitä ja tietää sydämenne puhtauden ja vankkumattoman päättäväisyytenne. Hän siunaa teitä uskollisuudestanne, opastaa polkuanne ja käyttää teidän lahjojanne ja kykyjänne valtakuntansa rakentamiseen tämän maan päälle.
Kaikki eivät kuitenkaan ole Nehemian kaltaisia. Parantamisen varaa on.
Rakkaat pappeusveljeni, mitä saataisiinkaan aikaan, jos meillä kaikilla Nehemian väen tavoin olisi ”intoa työhön”. Mitä saisimmekaan aikaan, jos jättäisimme ”sen mikä kuuluu lapsuuteen”12 ja antaisimme itsemme, sydämemme ja sielumme tullaksemme kelvollisiksi pappeudenhaltijoiksi ja todellisiksi Herran Jeesuksen Kristuksen edustajiksi?
Ajatelkaapa hetken, mitä voitaisiin saada aikaan meidän omassa elämässämme, työelämässämme, perheessämme, seurakunnassamme. Ajatelkaapa, kuinka Jumalan valtakunta edistyisi kautta maailman. Kuvitelkaapa, kuinka itse maailma muuttuisi paremmaksi, jos jokainen mies, jolla on Jumalan pappeus, vyöttäisi kupeensa ja eläisi todellisten mahdollisuuksiensa mukaan, sielunsa syvyyksiin asti kääntyneenä, totisena ja uskollisena pappeudenhaltijana, sitoutuneena Jumalan valtakunnan rakentamiseen.
On helppoa kääntää huomionsa pois – keskittyä yhteen palaneeseen polttimoon tai epäystävällisten ihmisten epäkohteliaisiin tekoihin, olipa heidän motiivinaan mikä tahansa. Mutta ajatelkaapa, mikä voima meillä olisi yksilöinä ja pappeudenhaltijoiden joukkona, jos me aina kun meitä kohtaa kiusaus antaa huomiomme herpaantua tai tasovaatimustemme – Jumalan asettamien tasovaatimusten – madaltua, vastaisimmekin: ”Minulla on suuri työ tekeillä. En voi tulla sinne.”
Me elämme suurten haasteiden ja suurten mahdollisuuksien aikoja. Herra etsii Nehemian kaltaisia miehiä – uskollisia veljiä, jotka täyttävät pappeuden valan ja liiton. Hän pyrkii värväämään horjumattomia sieluja, jotka ryhtyvät uutterasti Jumalan valtakunnan rakentamisen työhön – niitä, jotka vastustusta ja kiusauksia kohdatessaan sanovat sydämessään: ”Minulla on suuri työ tekeillä. En voi tulla sinne.”
Koettelemuksia ja kärsimyksiä kohdatessaan he sanovat: ”Minulla on suuri työ tekeillä. En voi tulla sinne.”
Pilkkaa ja häväistystä kohdatessaan he sanovat: ”Minulla on suuri työ tekeillä. En voi tulla sinne.”
Taivaallinen Isämme etsii niitä, jotka eivät anna joutavanpäiväisen olla esteenä tavoitellessaan iankaikkista. Hän etsii niitä, jotka eivät salli helpon elämän viehätyksen eivätkä vastustajan ansojen kääntää pois huomiotaan siitä työstä, jonka Hän on antanut heille tehtäväksi. Hän etsii niitä, joiden teot vastaavat heidän sanojaan – niitä, jotka sanovat vakaumuksellisesti: ”Minulla on suuri työ tekeillä. En voi tulla sinne.”
Todistan vakaasti, että Jumala elää ja muistaa meistä jokaisen. Hän ojentaa kätensä ja tukee niitä, jotka ryhtyvät työhön ja kunnioittavat pappeuttaan, sillä Hänellä on meille suuri työ tehtäväksi näinä myöhempinä aikoina.
Tämä evankeliumi ei ole ihmisestä lähtöisin. Kirkon oppi ei ole jonkun paras arvaus, mitä tulee muinaisten pyhien kirjoitusten merkitykseen. Se on taivaan totuus, jonka itse Jumala on ilmoittanut. Todistan, että Joseph Smith näki, mitä hän sanoi nähneensä. Hän todella näki taivaisiin ja keskusteli Isän Jumalan ja Pojan sekä enkeleiden kanssa.
Todistan, että taivaallinen Isä puhuu niille, jotka etsivät Häntä hengessä ja totuudessa. Olen nähnyt omin silmin ja todistan riemuiten, että Jumala puhuu meidän aikanamme profeettansa, näkijänsä ja ilmoituksensaajansa Thomas S. Monsonin kautta.
Rakkaat veljeni, Nehemian tavoin meillä on suuri työ tehtävänä. Me seisomme katsellen kohti oman aikamme horisonttia. Palava rukoukseni on, että kiusauksista huolimatta emme milloinkaan madaltaisi tasovaatimuksiamme, että häiriötekijöistä huolimatta – tulipa niitä mistä tahansa – emme antaisi huomiomme herpaantua siitä, mikä on tärkeintä, että seisoisimme päättäväisesti rinta rinnan yhdessä, kun kannamme uskollisesti Herran Jeesuksen Kristuksen lippua.
Rukoilen, että olisimme kaikkivaltiaan Jumalan pyhän pappeuden arvoisia, nostaisimme aivan jokainen päämme ja julistaisimme maailmalle horjumattomin äänin: ”Meillä on suuri työ tekeillä. Emme voi tulla sinne.” Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.