Älkää kapinoiko älkääkä pelätkö

Vanhin Kevin R. Duncan

seitsemänkymmenen koorumista

Joosua ja Kaleb ymmärsivät edessään olevat haasteet, mutta he tiesivät, että he voivat luottaa Herraan.

Kuva

Joosuan ja Kalebin paluu

Joosuan ja Kalebin paluu, tuntematon taiteilija, Lebrecht History / Bridgeman Images

Olen elämässäni huomannut, että ihmiset suhtautuvat usein kirkon johtajien saamaan innoitukseen kahdella tavalla:

He saavat näkemyksen siitä, mitä johtajan mielestä Herra haluaa tehtävän, puhuvat siitä myönteisesti ja rohkaisevat muita saamaan saman näkemyksen. Toisinaan tämä saattaa vaatia heitä etenemään eteenpäin uskossa, kunnes he saavat täyden ymmärryksen.
He kapinoivat näkemystä vastaan, repivät sen kappaleiksi ja keksivät syitä, miksi he pelkäävät, ettei sitä voida toteuttaa. Tai he jättävät innoituksen täysin huomiotta eivätkä tee mitään. Lopulta tähän ryhmään kuuluvat huomaavat, että Herran työ onnistuu, vaikka he päättivät olla tukematta sitä.

Herran lupaus Moosekselle

Luemme samankaltaisista suhtautumistavoista johtajien innoitukseen, kun israelilaiset lähestyivät Kanaanin maaksi kutsuttua aluetta. Herra oli vapauttanut israelilaiset Egyptistä. Hän oli sanonut Moosekselle, että jos kansa noudattaisi Hänen käskyjään, Hän johtaisi heidät luvattuun maahan, maahan, jonka Herra oli luvannut antaa Abrahamin jälkeläisille, ”maahan, joka tulvii maitoa ja hunajaa” (2. Moos. 3:17). Kun israelilaiset matkasivat autiomaan halki tuohon paikkaan, he kokivat monia vaikeuksia, jotka koettelivat heidän uskoaan. He kapinoivat usein ja harhautuivat pois Herran käskyistä. (Ks. 2. Moos. 32:1–9; 4. Moos. 11:1–34.)

Kun israelilaiset vihdoin lähestyivät luvattua maata, Herra käski Mooseksen lähettää kaksitoista tiedustelijaa – yhden kustakin Israelin kahdestatoista heimosta – ”tutkimaan Kanaaninmaata” (4. Moos. 13:2). Tiedustelijoiden oli määrä selvittää, olivatko siellä asuvat kansat ”väkeviä vai heikkoja, onko asukkaita vähän vai paljon” ja oliko maa hedelmällinen. Näihin tiedustelijoihin kuuluivat Joosua ja Kaleb. (Ks. 4. Moos. 13:4–20.)

Nämä tiedustelijat käyttivät 40 päivää Kanaaninmaan tutkimiseen ennen kuin he palasivat Mooseksen ja israelilaisten luo autiomaassa. Tiedustelijat toivat heille Kanaaninmaan hedelmiä. He kertoivat, että maa ”tulvii maitoa ja hunajaa. – – Mutta siellä asuva kansa on voimakas, ja kaupungit ovat lujasti varustettuja ja hyvin suuria.” (Ks. 4. Moos. 13:25–29, 33.)

Kaksi tapaa nähdä asiat

Kaikki kaksitoista tiedustelijaa olivat nähneet samat hyödyt ja samat esteet, joita Herran käskyn täyttäminen asua Kanaanissa toisi. Heidän vastauksistaan käy kuitenkin ilmi, että kymmenen ryhmän jäsentä näkivät vain ongelmat, kun taas kaksi muuta luottivat Jumalaan.

Kymmenen tiedustelijaa näkivät ainoastaan vaikeudet edessään. Koska he eivät luottaneet Herraan, he pelkäsivät noudattaa Hänen käskyään mennä Kanaaninmaahan. Toisaalta Kaleb ja Joosua tiesivät, että jos israelilaisilla olisi uskoa, Herra voisi antaa Kanaaninmaan heille. Kaleb neuvoi: ”Me hyökkäämme sinne heti ja otamme maan haltuumme! Me pystymme siihen!” (4. Moos. 13:30.)

Muut kymmenen tiedustelijaa olivat eri mieltä Kalebin neuvosta. ”Emme me pysty käymään sen kansan kimppuun”, he sanoivat. ”He ovat vahvempia kuin me. – – Kaikki ihmiset, jotka – – näimme, olivat hyvin kookkaita. – – Me tunsimme itsemme heidän edessään pieniksi kuin heinäsirkat, ja sellaisilta me varmaan näytimmekin heidän silmissään.” (4. Moos. 13:31–33.)

Pelkoon perustuvat valinnat

Valitettavasti israelilaiset keskittyivät pelottavaan selontekoon. Koska tie näytti vaikealta ja he pelkäsivät siellä olevaa kansaa, he kieltäytyivät menemästä luvattuun maahan. He alkoivat nurista Moosesta ja Jumalaa vastaan. He olivat niin vailla uskoa, että he jopa toivoivat, että Jumala olisi antanut heidän kuolla Egyptissä tai autiomaassa. ”Parempi meidän olisi palata Egyptiin”, he sanoivat ja jatkoivat: ”Valitaan uusi johtaja ja palataan Egyptiin!” (4. Moos. 14:3–4.)

Joosua ja Kaleb yrittivät kuitenkin edelleen auttaa ihmisiä luottamaan Herraan. ”Jos Herra on meille suosiollinen”, he sanoivat, ”hän vie meidät tuohon maahan, joka tulvii maitoa ja hunajaa, ja antaa sen meille.

Te ette saa kapinoida Herraa vastaan! Älkää myöskään pelätkö sen maan asukkaita – –. Meidän kanssamme on Herra. Älkää siis pelätkö heitä!” (4. Moos. 14:8–9.)

Israelilaiset eivät kuunnelleet Joosuaa ja Kalebia vaan yrittivät tappaa heidät (ks. 4. Moos. 14:10). Heidän kapinointinsa vuoksi Herra sanoi heille, että he vaeltaisivat autiomaassa 40 vuotta. Vasta kun kaikki ne, jotka olivat nurisseet Häntä vastaan, olisivat kuolleet, Hän toisi heidät takaisin luvattuun maahan. Kahdestatoista tiedustelijasta vain Joosua ja Kaleb pääsivät luvattuun maahan. (Ks. 4. Moos. 14:22–38.)

Nykyajan Kalebit ja Joosuat

Nykyään on monia Kalebeja ja Joosuoita. Yksi tällainen oli vaimoni isoisä John Hulme. Eräänä päivänä vuonna 1926 piispa keskusteli Johnin kanssa. Piispa toi esiin lähetystyöhön lähdön. Se yllätti Johnin täysin.

John oli aina halunnut palvella lähetystyössä, mutta hänen elämänsä oli monimutkaista. Miksi? Koska John oli 42-vuotias. Hän oli naimisissa, ja hänellä oli neljä lasta, iältään 15-, 12-, 4- ja 2-vuotiaat. Hän oli itsenäinen karjatilallinen. Hänellä oli maata ja karjaa, jotka tarvitsivat valvontaa hänen poissa ollessaan. Hänen olisi keksittävä keino varmistaa, että hänen perheestään ja omaisuudestaan pidettäisiin huolta, kun hän olisi muualla.

Piispa kertoi Johnille, ettei tämä ollut virallinen kutsu vaan pelkkä ehdotus. John sanoi piispalle, että hän harkitsisi asiaa ja kertoisi siitä seuraavana päivänä.

John etsi piispan käsiinsä varhain seuraavana aamuna ja sanoi hyväksyvänsä kutsun palvella. Sinä aamuna, luultavasti hyvin unettoman yön jälkeen, John ei tiennyt, kuinka hän järjestäisi asiat voidakseen palvella lähetystyössä. Hän tiesi vain, että hän palvelisi. Kalebin ja Joosuan tavoin hän tiesi, että Jumala auttaisi häntä löytämään keinon. Ja Jumala auttoi. John pystyi palkkaamaan naapurin hoitamaan hänen maitaan ja karjaansa, ja seurakunta ja paikkakuntalaiset liittyivät yhteen tukemaan hänen vaimoaan ja lapsiaan.

On varmasti ollut melkoinen kulttuurishokki, kun John, pienestä kaupungista kotoisin oleva karjatilallinen, saapui palvelemaan lähetystyössä New Yorkissa.

John oli kotoisin pienestä maalaiskaupungista, jossa asui noin 500 ihmistä. Hän oli tottunut ratsastamaan hevosella ja viljelemään maata. Kun hänet kutsuttiin palvelemaan New Yorkiin, sen on täytynyt olla melkoinen kulttuurishokki. Hän tunsi itsensä luultavasti heinäsirkaksi jättiläisten keskellä. Mutta John palveli menestyksellä lähetystyössä. Hänen esimerkkinsä on antanut hänen jälkeläisilleen halun luottaa Jumalaan huolimatta esteistä ja tuntemattomasta tulevaisuudesta. Jumalan avulla ”ei mikään ole mahdotonta” (Luuk. 1:37).

Kohdatkaa esteet uskoen

Aivan kuten israelilaiset, me kohtaamme valtavia esteitä. Mutta nämä esteet eivät voi erottaa meitä Herran lupaamista siunauksista, jos noudatamme Hänen käskyjään. Emme tee väärin tunnistaessamme nuo esteet. Mutta on tärkeää, että me kohtaamme ne uskoa osoittaen.

Joosua ja Kaleb ymmärsivät edessään olevat haasteet, mutta he tiesivät, että he voivat luottaa Herraan.

Evankeliumin jatkuvan ennalleen palauttamisen linssin läpi voimme helposti nähdä, että kun profeetat kertovat meille Herran tahdon, meidän olisi parasta etsiä keinoja, joilla voimme auttaa sen toteuttamisessa. Varmasti esteitä on, mutta uskomalla Jumalaan me voimme voittaa ne. Tässä on muutamia esimerkkejä:

Kun ylipapit ja vanhimmat yhdistettiin yhdeksi koorumiksi, jotkut ihmettelivät, miten tämä muutos voisi mitenkään toimia. Toiset ottivat muutoksen ilolla vastaan ja ryhtyivät rakentamaan uusia suhteita.
Kun palvelutyö korvasi kotiopetuksen ja kotikäyntiopetuksen, jotkut näkivät vain haasteita. Toiset alkoivat palvella korkeammalla ja pyhemmällä tavalla.
Kun presidentti Russell M. Nelson tähdensi tarvetta käyttää kirkon koko nimeä, jotkut epäröivät ja luettelivat syitä, miksi lyhyemmät nimet olivat helpompia. Toiset ottivat opastuksen välittömästi vastaan ja löysivät tapoja käyttää nimeä niin kuin se on annettu pyhissä kirjoituksissa.
Kun lepopäivän kokousaikataulua lyhennettiin kolmesta tunnista kahteen tuntiin, jotkut kokivat, ettei opettamiseen käytettävä aika riittäisi ja aikataulut olisivat sekavat. Toiset sopeutuivat muutokseen nopeasti.

Esimerkkejä on tietysti paljon enemmän, mutta opetus on selvä. Jokainen kohtaamamme haaste ja este on tilaisuus tehdä Joosuan ja Kalebin tavoin valinta, että luotamme Herraan. Älkää kapinoiko älkääkä pelätkö (ks. 4. Moos. 14:9) oli hyvä neuvo israelilaisille, ja se on edelleen hyvä neuvo meille jokaiselle tänä päivänä.