Puolustin uskoani
Karlina Peterson, Idaho, USA
Opiskellessani ensimmäistä vuottani korkeakoulussa silmäni avautuivat sille tosiseikalle, että elämäni opiskelijana ei olisi niin suojattua kuin aiemmin, eikä sitä, mikä oli minulle rakasta, hyväksyttäisi.
Huomasin, että erotuin joukosta kieltäytyessäni osallistumasta toimintoihin, joiden tiesin olevan minulle vahingollisia fyysisesti tai vahingoittavan suhdettani taivaalliseen Isään. Pelkäsin kuitenkin muiden arvostelevan sitä, että olen kirkon jäsen, ja siksi välttelin aihetta.
Kerran eräällä iltapäiväluennolla opettaja johti keskustelua siitä, kuinka nuoret kehittyvät jatkuvan syrjinnän keskellä. Eräs tyttö takanani sanoi, että keskustelu sai hänet ajattelemaan mormoneja. Säpsähdin, koska kun kirkko tuli puheeksi luokassa, se johti yleensä sopimattomiin kommentteihin.
Kun valmistauduin alentaviin huomautuksiin, opettaja kysyi, oliko luokassa ketään myöhempien aikojen pyhää. Kysymyksestä typertyneenä silmäilin ympärilleni huoneessa vain huomatakseni, että kaikki muut tekivät samoin. Ennen kuin ehdin ajatella tarkemmin, käteni kohosi mukavalta paikaltaan pulpetilta. Kuulin kuiskausten kiirivän kautta luokan.
”Yksi”, opettaja sanoi. Sana kaikui korvissani. Pitkän hiljaisuuden jälkeen minua pyydettiin ottamaan kantaa väittelyyn siitä, ovatko myöhempien aikojen pyhät kristittyjä. Kysymys ei ollut minulle uusi, ja valmistauduin vastaamaan.
”Me puhumme Kristuksesta, me riemuitsemme Kristuksessa [ja] me saarnaamme Kristuksesta” (2. Nefi 25:26), vastasin itsevarmasti. ”Me olemme todellakin kristittyjä.”
Kuiskailu loppui, mutta tunsin kaikkien katsovan minua. Ajattelin, että tuntisin olevani yksin. Sen sijaan tuntui aivan kuin Vapahtaja olisi istunut vieressäni ja laskenut kätensä kädelleni. Millään muulla ei ollut väliä, sillä olin täynnä iloa, joka vahvisti todistustani Hänestä. Olin puolustanut uskoani.
Kerroin luokalle lisää siitä, miksi myöhempien aikojen pyhät ovat kristittyjä. Sitten ajattelin tilannetta, jolloin presidentti Thomas S. Monson kertoi evankeliumista bussimatkalla. Tuon kokemuksen perusteella hän kannusti jäseniä olemaan ”aina rohkeita ja valmistautuneita puolustamaan sitä, mihin me uskomme”1. Kun mietin hänen sanojaan, tajusin, että olin tehnyt jotakin sellaista, mitä pelkäsin eniten.
En tiedä, muuttivatko sanomani asiat kenenkään mielipidettä kirkosta, mutta meidän ei tarvitse pelätä sitä, että puolustamme evankeliumia ja kerromme siitä – missä sitten olemmekin. Vaikka emme olisi siunaukseksi kenellekään toiselle, me vahvistamme aina omaa todistustamme ja suhdettamme taivaalliseen Isään.