Puolitoista minuuttia sateessa

Jason Bosen, Utah, USA

Varttuessani olin sellainen kaveri, josta ei tarvinnut olla huolissaan. Olin ollut aktiivinen kirkossa koko elämäni. Olin ollut pappeuskoorumieni ja seminaariluokkieni johtaja. Osallistuin jokaiseen nuorisokonferenssiin, temppelimatkaan, partiotapahtumaan ja toimintailtaan. Minulla oli myös todistus evankeliumista. Mutta kun minusta sitten tuli pappien koorumimme jäsen, minulla oli vaikeaa, vaikka kukaan ei tiennyt sitä. Olinhan minä se kaveri, josta ei tarvinnut olla huolissaan.

Noina ensimmäisinä viikkoina ja kuukausina koorumissa toimin samoin kuin aina: kävin kirkossa, toimintaillassa ja partiotoiminnoissa. Sisimmässäni kävin kuitenkin kamppailua. Minusta ei tuntunut, että olin osa ryhmää tai että muut nuoret miehet halusivat minut mukaan. Halusin kiihkeästi kuulua joukkoon.

Ajan kuluessa minulla oli kysymyksiä ja epäilyksiä siitä, halusinko kuulua koorumiin. Mutta pysyin aktiivisena kärsien hiljaa ja toivoen, että jokin tai joku auttaisi minua tuntemaan, että olen tervetullut.

Isäni ja minä olimme saaneet juuri korjattua kuntoon ensimmäisen autoni, kauniin vuosimallin 1967 Ford Mustangin. Veli Stay, Nuorten Miesten johtajani, kyseli siitä minulta aika ajoin. Ajattelin, että hänen kysymyksensä osoittivat hänen kiinnostuksensa klassikkoautoon – eivät nuoreen mieheen.

Kaikki se muuttui eräänä sateisena iltana toimintaillan jälkeen. Kaatosateesta johtuen veli Stay ajoi meidät kaikki kotiin kirkosta vieden minut viimeisenä. Kun hän näki sinisen Mustangini kotini edessä, hän alkoi kysellä siitä. Tarjouduin näyttämään hänelle moottorin, jota olin korjannut tuntikausia.

Veli Stay ei tiennyt juuri mitään autoista, ja hänellä oli vaimo ja pieni poika kotona odottamassa. Silti hän seisoi pimeässä ja sateessa katsomassa hädin tuskin näkyvää autonmoottoria. Sillä hetkellä tajusin, ettei hän tehnyt sitä, mitä teki, nähdäkseen klassikkoauton – hän teki sen, koska hän välitti minusta.

Tuon sateessa seisotun puolentoista minuutin johdosta sain sen, mitä kaipasin. Tunsin viimeinkin olevani tervetullut. Äänettömiin rukouksiini oli vastattu.

Sen jälkeen olen ollut temppelissä, palvellut lähetystyössä, valmistunut korkeakoulusta ja yrittänyt pitää liittoni. Veli Stay ei ehkä muista tuota hetkeä, mutta minä en unohda sitä koskaan.

Meillä kaikilla on vaikeuksia, mutta me kaikki voimme löytää ylimääräiset puolitoista minuuttia joka päivä osoittaaksemme rakkautta yhdelle Jumalan lapsista. Se saattaa olla juuri se ratkaiseva tekijä – jopa sille, josta ajattelemme, ettei meidän tarvitse olla huolissamme.