Paras perhe ikuisesti
”Perheeni mulle rakas on, Ilo suurin päällä maan” (”Perheeni mulle rakas on”, Lasten laulukirja, s. 98).
Muut tytöt eivät olleet ottamassa Oliviaa mukaan. Voisiko purkillinen maalia auttaa?
Olivian pää painui, kun hän kuunteli takanaan bussissa istuvien tyttöjen innokasta kuiskailua.
”Olen niin iloinen siitä, että äitisi antoi sinulle luvan jäädä pois samalla bussipysäkillä! Otitko pelit mukaan?”
”Minulla on ne. Äiti antoi minun ottaa pussillisen popcornejakin!”
Olivia rypisti otsaansa kirjalle, jota oli lukemassa. Eivätkö he tienneet, että hän kuuli heidät? Hän ei todellakaan halunnut kuunnella, kun hänen kaksi ystäväänsä tekivät suunnitelmia jostakin, johon häntä ei ollut kutsuttu.
Stephanie, Rebecca ja Olivia olivat olleet ystäviä pitkään. He olivat tehneet yleensä kaiken yhdessä. Mutta kun uusi kouluvuosi alkoi, Stephanie ja Rebecca saivat tietää, että heillä oli sama opettaja, kun taas Olivia oli eri luokalla! Olivia muisti surullisen tunteen, joka hänellä oli vatsassaan, kun tytöt juttelivat innoissaan siitä, kuinka istuisivat vierekkäin luokassa ja söisivät yhdessä ruokatunnilla. Hänellä oli tuo sama surullinen tunne nyt.
Bussi pysähtyi Rebeccan kodin eteen. Olivia katseli kurjana ikkunasta, kun tytöt hyppäsivät pois bussista ja juoksivat etupihalle.
Siinä vaiheessa kun bussi oli viimein Olivian pysäkillä, Olivia pystyi hädin tuskin pidättelemään kyyneliä. Hän kiiruhti sisälle.
”Millaista koulussa oli?” äiti kysyi.
Olivia alkoi itkeä. ”Siellä oli kamalaa! Rebecca ja Stephanie tuskin enää edes puhuvat minulle, ja meidän piti olla parhaita ystäviä ikuisesti!” hän nyyhkytti.
”Olen kovin pahoillani, Olivia. Voi olla vaikeaa, kun ystävyyssuhteet alkavat muuttua”, äiti sanoi. Hän vaikeni hetkeksi. ”Muistatko, kun menimme temppeliin sinetöitäväksi?” äiti kysyi osoittaen seinällä olevaa kuvaa. Olivia katsoi ja näki perheensä hymyilemässä temppelin edessä. Hän oli ollut silloin paljon nuorempi, mutta hän muisti yhä olleensa vanhempiensa ja isosiskonsa Janen kanssa kauniissa sinetöimishuoneessa.
”Tiedätkö, miksi ahkeroimme niin kovasti, että olisimme valmiita menemään temppeliin?”
”Koska me halusimme olla perhe ikuisesti?” Olivia vastasi.
”Juuri niin. Vaikka ette olisikaan parhaita ystäviä Rebeccan ja Stephanien kanssa ikuisesti, sinulla on yhä perheesi ystävinäsi ikuisesti.”
”Niin”, Olivia sanoi. ”Mutta ei se ole sama asia.”
”Tiedän, että tunteitasi on loukattu”, äiti sanoi, ”mutta olen iloinen siitä, että olet kotona. Minulla on tehtävä sinulle ja Janelle.”
Olivia ei ollut uskoa korviaan. Sen sijaan että auttaisi häntä tuntemaan olonsa paremmaksi, äiti oli antamassa hänelle tehtäviä!
”Mene pukemaan yllesi vanhoja vaatteita, niin tavataan takakuistilla. Käske Janenkin tulla.”
Olivia meni yläkertaan tömistäen jalkojaan hieman tavallista enemmän ja puki ylleen työvaatteensa.
Kun tytöt olivat pukeutuneet ja menivät ulos, he näkivät äidin tulevan vajasta. Äidillä oli vihreä purkki, muutamia maalisuteja ja rullalle kääritty muovinpala. Kun hän nousi kuistille, hän levitti sille muovin ja antoi kummallekin tytölle maalisudin.
”Annatko meidän maalata jotakin?” Olivia kysyi epäilevästi. Yleensä isä teki sellaiset työt.
”Jep”, äiti vastasi. ”Haluan, että takaovi on maalattu päivällisaikaan mennessä.” Ja sitten äiti kääntyi ja meni takaisin sisälle.
Tytöt katsoivat toisiaan pitkän tovin ja virnistivät sitten. Se voisi olla hauskaa. He upottivat maalisutinsa pehmeään, vihreään maaliin ja ryhtyivät työhön. Olivia piti tästä tehtävästä – se ei tuntunut ollenkaan työltä. Jane näytti hänelle, kuinka liikuttaa maalisutia pitkin, tasaisin vedoin. Pian tytöt nauroivat ja juttelivat. Olivia alkoi muistella kaikkia hauskoja aikoja, joita hän ja Jane olivat viettäneet yhdessä. Hän oli iloinen siitä, että hänellä olisi aina sisko ystävänä.
Parin tunnin kuluttua tytöt olivat täynnä vihreitä maaliroiskeita ja hymyilivät leveästi. Olivia avasi varovasti kiiltävän vihreän oven ja työnsi päänsä sisään. ”Äiti, ovi on valmis”, hän huusi. ”Tule katsomaan, miten hienolta se näyttää!”