2005
Kymmenykset – käsky jopa rutiköyhille
Toukokuu 2005


Kymmenykset – käsky jopa rutiköyhille

Aito uhri on ollut alusta asti uskollisten tuntomerkki.

Charles Dickensin ajattomassa klassikossa Joululaulu Bob Cratchit toivoi voivansa viettää joulupäivän perheensä kanssa. ”Jos suinkin sopii, herra”, hän ehdotti työnantajalleen herra Scroogelle.

Ei sovi”, sanoi Scrooge, ”eikä se ole oikeudenmukaistakaan. Jos minä pidättäisin vapaapäivän tähden palkastanne puoli kruunua, te pitäisitte itseänne taatusti kaltoin kohdeltuna. – –

Silti”, Scrooge jatkoi, ”ette pidä minua kaltoin kohdeltuna, kun joudun maksamaan päivän palkan tekemättömästä työstä.”

Kirjuri huomautti, että niin tapahtui vain kerran vuodessa.

”Onpa kurja tekosyy tyhjentää miehen taskut joka joulukuun kahdeskymmenesviides päivä!” Scrooge sanoi.1

Scroogen – kuten kenen tahansa itsekkään tai ”luonnollisen ihmisen” – mielestä uhraus ei koskaan sovi.

Luonnollisella ihmisellä on taipumus ajatella vain itseään – ei pelkästään asettaa itsensä ensimmäiselle sijalle vaan harvoin, jos koskaan, asettaa joku muu toiselle, Jumala mukaan lukien. Luonnolliselta ihmiseltä uhraaminen ei käy luontevasti. Hänellä on pohjaton halu saada lisää. Hänen niin sanotut tarpeensa näyttävät aina ylittävän hänen tulonsa, joten se, että hänellä olisi ”riittävästi”, on ikuisesti saavuttamaton tavoite, aivan kuten se oli saituri Scroogelle.

Koska luonnollisella ihmisellä on taipumus koota tai kuluttaa kaikki, Herra antoi viisaasti muinaiselle Israelille käskyn uhrata – ei viimeistä ja surkeinta laumasta vaan katraiden esikoiset, ei pellolle jääneitä tähteitä vaan ensi hedelmät (ks. 5. Moos. 26:2; Moosia 2:3; Moos. 5:5). Aito uhri on ollut alusta asti uskollisten tuntomerkki.

Niiden joukossa, jotka eivät uhraa, on kaksi ääripäätä: toinen on rikas ahnehtija, joka ei halua uhrata, ja toinen on rutiköyhä, joka uskoo, ettei pysty uhraamaan. Mutta kuinka voi pyytää jotakuta, joka on nääntymäisillään nälkään, syömään vähemmän? Onko olemassa jokin niin alhainen köyhyystaso, ettei uhraamista pitäisi odottaa, tai niin köyhä perhe, ettei sitä pitäisi enää vaatia maksamaan kymmenyksiä?

Herra opettaa usein niin, että Hän käyttää äärimmäisiä olosuhteita jonkin periaatteen havainnollistamiseen. Kertomus Sarpatin leskestä on esimerkki äärimmäisestä köyhyydestä, jota käytettiin opettamaan oppi, ettei armo voi ryöstää uhraamiselta enempää kuin se voi ryöstää oikeudenmukaisuudeltakaan. Itse asiassa uhrin todellisempi mitta ei ole niinkään se, mitä ihminen antaa uhriksi, vaan se, mitä ihminen uhraa antaakseen (ks. Mark. 12:43). Uskoa ei koetella niin paljon silloin, kun komero on täynnä, kuin silloin, kun se on tyhjillään. Noina ratkaisevina hetkinä kriisi ei luo ihmisen luonnetta vaan tuo sen esiin. Kriisi on testi.

Sarpatin leski eli profeetta Elian päivinä, jonka sanalla Herra toi maahan kolme ja puoli vuotta kestäneen kuivuuden (ks. Luuk. 4:25). Nälänhätä äityi niin ankaraksi, että monet olivat viimein kuoleman partaalla. Tämä leski oli sellaisessa tilanteessa.

Herra sanoo Elialle: ”Lähde – – Sarpatiin – –. Minä olen käskenyt erästä leskivaimoa pitämään sinusta siellä huolta.” (1. Kun. 17:9.) On mielenkiintoista, ettei Eliaa käsketä lähtemään Sarpatiin ennen kuin leski ja hänen poikansa ovat kuolemaisillaan. Tällä äärimmäisellä hetkellä – nälkäkuoleman kynnyksellä – lesken uskoa koetellaan.

Tullessaan kaupunkiin Elia näkee lesken keräämässä polttopuita.

”Elia huusi hänelle: ’Toisitko minulle vähän vettä, että saisin juoda.’

Nainen lähti hakemaan vettä, ja Elia huusi hänelle vielä: ’Toisitko minulle myös palan leipää.’

Mutta nainen vastasi: ’Niin totta kuin Herra, sinun Jumalasi, elää, minulla ei ole jäljellä kuin kourallinen jauhoja ruukussa ja vähän ruokaöljyä pullossa. Kun saan kerätyksi vähän puita, menen kotiin ja teen jauhoista ja öljystä ruokaa itselleni ja pojalleni. Syömme sen ja sitten kuolemme.’” (Jakeet 10–12.)

Kourallinen jauhoja on todella hyvin vähän, tarpeeksi ehkä vain yhteen annokseen, minkä vuoksi Elian vastaus onkin kiehtova. Kuunnelkaa: ”Elia sanoi hänelle: ’Älä pelkää! Mene kotiisi ja tee niin kuin sanoit. Tee kuitenkin ensin minulle pieni leipä.” (Jae 13, kursivointi lisätty.)

Eikö se kuulostakin itsekkäältä? Ettei pyydä ainoastaan ensimmäistä leipää vaan kenties ainoan leivän? Eivätkö vanhempamme opettaneet meitä päästämään muut ihmiset edellemme, etenkin herrasmiehen päästämään naisen ensin, saati sitten nälkää näkevän lesken? Lesken valinta on, syökö hän vai uhraako hän viimeisen ateriansa ja jouduttaa kuolemaa. Ehkä hän uhraa oman ruokansa, mutta voisiko hän uhrata ruoan, joka on tarkoitettu hänen nälkää näkevälle pojalleen?

Elia ymmärsi opin, että siunaukset tulevat vasta sen jälkeen kun uskoamme on koeteltu (ks. Et. 12:6; OL 132:5). Elia ei ollut itsekäs. Herran palvelijana Elia oli siellä antamassa, ei ottamassa. Kertomus jatkuu:

”Tee kuitenkin ensin [esikoinen] minulle pieni leipä ja tuo se tänne. Leivo vasta sitten itsellesi ja pojallesi.

Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Ei tyhjene jauhoruukku eikä ehdy öljypullo, ennen kuin Herra antaa sateen maan päälle.

Leski meni ja teki niin kuin Elia oli sanonut, ja heillä kaikilla riitti syötävää pitkät ajat.

Jauhoruukku ei tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt, sillä näin oli Herra sanonut Elian suulla.” (Jakeet 13–16, kursivointi lisätty.)

Yksi syy siihen, miksi Herra havainnollistaa oppeja äärimmäisin olosuhtein, on puolustelujen eliminoiminen. Jos Herra odottaa jopa köyhimmän leskivaimon antavan roponsa, niin mitä pitäisi tehdä kaikkien muiden, jotka huomaavat, ettei uhraaminen sovi tai ole helppoa?

Yhdenkään piispan, yhdenkään lähetyssaarnaajan ei pitäisi koskaan epäröidä eikä heiltä pitäisi puuttua uskoa opettaa kymmenysten lakia köyhille. Ajatus ”heillä ei ole varaa maksaa” täytyy korvata ajatuksella ”heillä ei ole varaa olla maksamatta”.

Yksi ensimmäisistä asioista, joita piispan täytyy tehdä tarvitsevien auttamiseksi, on pyytää heitä maksamaan kymmenyksensä. Jos rutiköyhä perhe joutuu lesken tavoin tekemään valinnan, maksaako kymmenyksensä vai syödä, perheen tulisi maksaa kymmenyksensä. Piispa voi auttaa heitä saamaan ruokaa ja muita perustarpeita, kunnes heistä tulee omavaraisia.

Lokakuussa 1998 hurrikaani Mitch aiheutti tuhoa monissa osissa Keski-Amerikkaa. Presidentti Gordon B. Hinckley oli hyvin huolissaan tämän luonnonkatastrofin uhreista, joista monet menettivät kaiken – ruoan, vaatteet ja taloustavarat. Hän kävi pyhien luona San Pedro Sulan ja Tegucigalpan kaupungeissa Hondurasissa ja Managuassa Nicaraguassa. Ja kuten rakastavan profeetta Elian sanat leskivaimolle, tämän nykyajan profeetan viesti jokaisessa kaupungissa oli samanlainen – uhrata ja olla kuuliainen kymmenysten laille.

Mutta kuinka voi pyytää jotakuta, joka on aivan rutiköyhä, uhraamaan? Presidentti Hinckley tiesi, että ruoka- ja vaatelähetykset, joita he saivat, auttaisivat heitä selviytymään kriisistä, mutta hänen huolenpitonsa ja rakkautensa heitä kohtaan ulottui paljon pidemmälle. Niin tärkeää kuin humanitaarinen apu onkin, hän tiesi, että tärkein apu tulee Jumalalta, ei ihmisiltä. Profeetta halusi auttaa heitä avaamaan taivaan ikkunat, kuten Herra on luvannut Malakian kirjassa (ks. Mal. 3:10; Moosia 2:24).

Presidentti Hinckley opetti heille, että jos he maksaisivat kymmenyksensä, heillä olisi aina ruokaa pöydässään, heillä olisi aina vaatteet yllään ja heillä olisi aina katto päänsä päällä.

Ruokaa tarjottaessa on paljon helpompaa kattaa aterian aluksi yksi lautanen enemmän kuin etsiä ruokaa myöhästyjälle, kun ateria on ohi ja ruoka on jo tarjottu. Samalla tavoin, eikö ole itse asiassa helpompaa antaa Herralle esikoiset tai ensi hedelmät kuin toivoa, että Hänelle jäisi riittävästi ”tähteitä”? Koska Hän on juhla-ateriamme perustaja, eikö Hänen pitäisi olla kunniavieras, se, jolle tarjotaan ensimmäisenä?

Rakas äitini Evelyn Robbins opetti minulle kymmenysten lain, kun olin nelivuotias. Hän antoi minulle tyhjän laastarirasian, peltipurkin, jossa oli kiinni napsautettava kansi. Hän opetti minua pitämään kymmenysrahani siinä ja viemään sen sitten piispalle. Olen ikuisesti kiitollinen hänestä, tuosta laastarirasiasta ja siunauksista, jotka olen saanut kymmenysten maksamisesta.

Joululaulussa herra Scrooge muutti tapansa – hän ei ollut enää sama mies kuin ennen. Samalla tavoin tämä on parannuksen evankeliumi. Jos Henki kehottaa meitä noudattamaan täydellisemmin uhrauksen lakia elämässämme, aloittakaamme tuon muutoksen tekeminen tänään.

Olen hyvin kiitollinen Vapahtajasta, joka oli täydellinen esimerkki kuuliaisuudesta uhraamisessa – joka antoi ”itsensä uhriksi synnin tähden” ja josta tuli Lehin sanoin ”Jumalalle ensi hedelmä” (2. Nefi 2:7, 9, kursivointi lisätty). Todistan Hänestä ja näistä Hänen opeistaan Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Viite

  1. Joululaulu, suomennos Marja Helanen-Ahtola, 1984, s. 22–23, kursivointi lisätty.