Pysyviä totuuksia muuttuvia aikoja varten
Meidän Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenten täytyy pitää puolemme niitä vaaroja vastaan, jotka ympäröivät meitä ja perheitämme.
Rakkaat veljeni ja sisareni – sekä te, jotka olette näköpiirini ulottuvilla, että te, jotka olette kokoontuneina eri puolilla maailmaa – pyydän rukouksianne ja uskoanne, kun täytän tätä tehtävää ja etuoikeutta puhua teille.
Aloitan kiittämällä teitä kaikkia. Tässä haasteellisessa maailmassa kirkon nuoret ovat parempia kuin koskaan ennen. Jäsentemme usko ja palvelu ja heidän tekemänsä työ ansaitsevat kiitoksen. Me olemme rukoilevaa ja uskon täyttämää kansaa, joka pyrkii aina olemaan kunnollista ja rehellistä. Pidämme huolta toisistamme. Pyrimme osoittamaan rakkautta lähimmäisiämme kohtaan.
Jottei meistä kuitenkaan tulisi omahyväisiä, saanen lainata erästä kohtaa Mormonin kirjan 2. Nefin kirjasta:
”Sinä aikana [Perkele] – – tuudittaa heidät lihalliseen turvallisuuteen, niin että he sanovat: kaikki on hyvin Siionissa, niin, Siion menestyy, kaikki on hyvin – ja näin Perkele pettää heidän sielunsa.”1
Joku on sanonut, että meidän omahyväisyytemme puussa on paljon oksia, ja joka kevät uusia nuppuja puhkeaa kukkaan.
Meillä ei ole varaa olla omahyväisiä. Elämme vaikeita aikoja; merkit ovat kaikkialla ympärillämme. Olemme hyvin tietoisia niistä yhteiskunnassamme vallitsevista kielteisistä vaikutuksista, jotka vaanivat perinteistä perhettä. Toisinaan televisiossa ja elokuvissa kuvataan maailmallisia ja moraalittomia sankareita ja sankarittaria ja roolimalleiksi yritetään esittää näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, joiden elämä on kaikkea muuta kuin esimerkillistä. Miksi meidän tulisi seurata sokeaa opasta? Radiot pauhaavat turmelevaa musiikkia räikeine sanoituksineen, vaarallisine kehotuksineen ja miltei kaiken kuviteltavissa olevan pahan kuvauksineen.
Meidän Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenten täytyy pitää puolemme niitä vaaroja vastaan, jotka ympäröivät meitä ja perheitämme. Tämän päätöksemme tueksi tarjoan muutamia ehdotuksia sekä esimerkkejä omasta elämästäni.
Aloitan perheillasta. Meillä ei ole varaa laiminlyödä tätä taivaan innoittamaa ohjelmaa. Se voi tuoda hengellistä kasvua perheen jokaiselle jäsenelle auttaen häntä vastustamaan kiusauksia, joita on kaikkialla. Kodissa opitut asiat ovat niitä, jotka pysyvät mielessä pisimpään. Kuten presidentti Gordon B. Hinckley ja hänen edeltäjänsä ovat sanoneet: ”Koti on vanhurskaan elämän perusta eikä mikään muu taho voi ottaa sen paikkaa tai täyttää sen perustehtäviä.”2
Tohtori Glenn J. Doman, huomattava kirjailija ja arvostettu lääkäri, on kirjoittanut: ”Vastasyntynyt lapsi vastaa miltei täydellisesti tyhjää – – tietokonetta, vaikka onkin miltei joka suhteessa ylivoimainen sellaiseen tietokoneeseen nähden. – – Se, mitä pannaan lapsen [mieleen] kahdeksan ensimmäisen elinvuoden aikana, myös todennäköisesti jää sinne pysyvästi. – – Jos hänen [mieleensä] sinä aikana syötetään väärää tietoa, sitä on äärimmäisen vaikeaa pyyhkiä pois.” Tohtori Doman lisäsi, että ”ihminen on vastaanottavaisimmillaan kaksi- tai kolmivuotiaana”.3
Pidän seuraavasta ajatuksesta: ”Mielesi on kuin kaappi, jonka hyllyjä sinä itse täytät.” Pitäkäämme huoli siitä, että meidän omat hyllymme samoin kuin perheemme jäsenten hyllyt on täytetty sellaisella, mikä tuo turvallisuutta sieluumme ja suo meille mahdollisuuden palata taivaallisen Isämme luo. Ne hyllyt olisi hyvä täyttää evankeliumin tuntemisella, uskolla, rukouksella, rakkaudella, palvelemisella, kuuliaisuudella, esimerkillä ja ystävällisyydellä.
Seuraavaksi puhun velasta. Tämä on lainaamisen aikaa, jolloin postilaatikkoon kolahtaa joka viikko monenlaisia luottokorttitarjouksia. Yleensä niissä tarjotaan hyvin alhaista korkokantaa, joka saattaa koskea lyhyttä ajanjaksoa; mutta se, mitä yleensä ei käsitä, on se, että kyseisen ajanjakson jälkeen korko nousee dramaattisesti. Luen teille kuvauksen, jonka esitti presidentti J. Reuben Clark jr, joka kuului monia vuosia sitten ensimmäiseen presidenttikuntaan. Sen totuus on ajaton. Presidentti Clark sanoi:
”Finanssi- ja talouselämässämme kaikkialla maailmassa on sääntö, jonka mukaan lainatusta rahasta maksetaan korkoa. – –
Korko ei koskaan nuku eikä sairastu eikä kuole; se ei koskaan joudu sairaalaan; se tekee töitä sunnuntaisin ja juhlapyhinä; se ei koskaan lähde lomalle; se ei koskaan käy vierailuilla eikä matkusta; se ei huvittele; sitä ei koskaan panna pakkolomalle eikä eroteta työstä; se ei koskaan tee lyhennettyä työpäivää. – – Kun olet ottanut velkaa, korko on seuranasi joka hetki päivin ja öin; et voi välttää sitä etkä livahtaa siltä pakoon; et voi lähettää sitä pois; se ei taivu houkutuksiin, vaatimuksiin eikä määräyksiin; ja aina kun joudut sen tielle tai olet sen kanssa poikkiteloin tai et täytä sen vaatimuksia, se murskaa sinut.”4
Veljeni ja sisareni, minua kauhistuttavat eräät näkemäni ja kuulemani mainokset, joissa kehutaan lainoja, joissa koti annetaan vielä muunkin kuin asuntolainan pantiksi. Yksinkertaisesti sanottuna koti on annettu pantiksi kahteen kertaan. Sellaisten lainojen mainonnan tarkoituksena on houkutella meitä lainaamaan enemmän saadaksemme enemmän. Sitä tosiasiaa niissä ei koskaan mainita, että jos henkilö ei onnistukaan huolehtimaan tämän ”toisen” lainan takaisinmaksusta, hän on vaarassa menettää talonsa.
Välttäkää sitä elämänkatsomusta ja puolustelua, jonka mukaan eilispäivän ylellisyyksistä on tullut tämän päivän välttämättömyyksiä. Ne eivät ole välttämättömyyksiä, ellemme itse tee niistä sellaisia. Nykyään monet nuorista aviopareistamme haluavat aloittaa elämän omistamalla useamman auton sekä sellaisen kodin, jonka hankkimiseen heidän vanhempansa käyttivät koko ikänsä. Sen vuoksi nuoret parit ottavat pitkäaikaista lainaa kummankin palkan perusteella. Kenties liian myöhään he huomaavat, että muutoksia ilmaantuu, lapsia syntyy, sairaudet väijyvät joitakin perheitä, työpaikka saattaa mennä, luonnonvoimat aiheuttavat tuhojaan ja tapahtuu kaikkea muuta, eikä kahden palkkaan perustuvia kiinnityslainamaksuja voidakaan enää maksaa.
On välttämätöntä, että elämme varojemme mukaan.
Seuraavaksi olen tuntenut innoitusta puhua äideille, isille, pojille ja tyttärille.
Haluan sanoa jokaiselle äidille, jokaiselle isälle – olkaa hyviä kuuntelijoita. Kommunikointi on hyvin tärkeää nykypäivän kiivastahtisessa maailmassamme. Varatkaa aikaa kuuntelemiseen. Ja te lapset – puhukaa äidillenne ja isällenne. Sitä saattaa olla vaikea käsittää, mutta vanhempanne ovat kokeneet monia niistä samoista haasteista, joita te kohtaatte nykyään. He näkevät tilanteen usein laajemmin ja selvemmin kuin te. He rukoilevat puolestanne joka päivä, ja he ovat oikeutettuja saamaan taivaalliselta Isältämme innoitusta voidakseen neuvoa ja varoittaa teitä.
Äidit, jakakaa kotitöitä. On usein helpompaa tehdä kaikki itse kuin taivutella lapsia auttamaan, mutta lasten on välttämätöntä oppia, kuinka tärkeää on, että he tekevät oman osansa.
Isät, haluan neuvoa teitä osoittamaan rakkautta ja ystävällisyyttä vaimoanne kohtaan. Olkaa kärsivällisiä lapsianne kohtaan. Älkää hemmotelko heitä ylettömästi, sillä heidän täytyy oppia tulemaan toimeen omillaan maailmassa.
Haluan kannustaa teitä olemaan lastenne käytettävissä. Olen kuullut sanottavan, ettei yksikään ihminen koskaan ole kuoleman lähestyessä julistanut toivovansa, että olisi käyttänyt enemmän aikaa työpaikalla.
Pidän suuresti seuraavasta esimerkistä, joka on otettu Arthur Gordonin artikkelista ”A Day at the Beach” [Päivä rannalla]. Hän kirjoitti:
”Kun olin noin kolmetoista ja veljeni kymmenen, isä oli luvannut viedä meidät sirkukseen. Mutta lounasaikaan tuli puhelinsoitto: hänen pitäisi hoitaa joitakin kiireisiä liikeasioita kaupungissa. Me valmistauduimme kokemaan pettymyksen. Sitten kuulimme hänen sanovan [puhelimeen]: ’Ei, en voi tulla tänään. Asian on pakko odottaa.’
Kun hän tuli takaisin ruokapöytään, äiti hymyili [ja sanoi]: ’Kyllähän sirkus tulee tänne toisenkin kerran.’
’Tiedän’, isä sanoi. ’Mutta lapsuus ei.’”5
Veljeni ja sisareni, aika lastenne kanssa kiitää ohi. Olkaa heidän kanssaan nyt, älkääkä lykätkö sitä tuonnemmaksi. Joku on ilmaissut sen toisin: Jos elät vain huomista varten, niin sinulla on tänään paljon tyhjiä eilisiä.6
Vanhemmat, auttakaa lapsianne asettamaan opiskeluun ja uraan liittyviä tavoitteita. Auttakaa poikianne oppimaan hyvät tavat ja kunnioittamaan naisia ja lapsia.
Presidentti Hinckley on sanonut: ”Millaiseksi me kasvatamme uutta sukupolvea, sellainen maailma tulee muutamien vuosien kuluttua olemaan. Jos olette huolestuneita tulevaisuudesta, niin pitäkää huolta lastenne kasvatuksesta.”7
Apostoli Paavalin sanat rakkaalle Timoteukselle sopisivat hyvin meillekin: ”Näytä sinä uskoville hyvää esimerkkiä puheissasi ja elämäntavoissasi, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa.”8
Vanhemmat, eläkää niin, että lapsenne näkevät teissä jäljittelemisen arvoisen esimerkin.
Kehotan kaikkia perheitä: etsikää esivanhempanne. On tärkeää tuntea, niin pitkälle kuin on mahdollista, ne, jotka ovat tulleet ennen meitä. Kun saamme tietää esivanhemmistamme, löydämme jotakin itsestämme.
Muistan poikavuosinani kuulleeni Miller-nimisten esivanhempieni kokemuksista. Keväällä 1848 isovanhempieni isovanhemmat Charles Stewart Miller ja Mary McGowan Miller liittyivät kirkkoon kotipaikkakunnallaan Skotlannissa, jättivät kotinsa Skotlannin Rutherglenissä ja matkasivat yli Atlantin valtameren. He saapuivat New Orleansin satamaan, matkustivat Mississippijokea ylös erään pyhien joukon mukana ja saapuivat St. Louisiin Missouriin vuonna 1849. Margaretista, yhdestä heidän yhdestätoista lapsestaan, tuli minun isoäitini äiti.
Kun perhe saapui St. Louisiin aikoen ansaita riittävästi pystyäkseen matkustamaan Suolajärven laaksoon, paikkakunnalla puhkesi koleraepidemia. Millerin perhe koki kovia: kahden viikon aikana äiti, isä ja kaksi heidän pojistaan kuolivat. Isoäitini äiti Margaret Miller oli siihen aikaan 13-vuotias.
Kaikkien alueella sattuneiden kuolemantapausten vuoksi ruumisarkkuja ei ollut saatavilla – ei mihinkään hintaan. Vanhemmat pojat, jotka olivat selviytyneet, purkivat perheen härkäaitaukset valmistaakseen karkeatekoiset arkut menehtyneille perheenjäsenille.
Millerien yhdeksän orvoksi jäänyttä lasta sekä yhden vanhemman tyttären aviomies lähtivät St. Louisista keväällä 1850 mukanaan neljä härkää ja yhdet vankkurit, ja vihdoin samana vuonna he saapuivat Suolajärven laaksoon.
Olen hyvin suuressa kiitollisuudenvelassa näille ja muille suurenmoisille esivanhemmille, jotka rakastivat evankeliumia ja jotka rakastivat Herraa niin syvästi, että he olivat halukkaita uhraamaan kaiken, mitä heillä oli, jopa oman henkensäkin, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon hyväksi. Kuinka kiitollinen olenkaan temppelitoimituksista, jotka sitovat meidät yhteen koko iankaikkisuudeksi.
Korostan sitä, kuinka välttämätöntä on työ, jota me teemme Herran temppeleissä kuolleiden sukulaistemme puolesta.
Vain kaksi kuukautta sitten perheemme jäseniä kokoontui yhteen Suolajärven temppeliin osallistuaksemme sinetöinteihin joidenkin kuolleiden esivanhempiemme puolesta. Se oli yksi hengellisimmistä kokemuksista, mitä perheellämme on ollut yhdessä, ja se lisäsi keskinäistä rakkauttamme ja velvollisuuttamme elää perintömme arvoisina.
Vuosia sitten, kun nuorin poikamme Clark kävi erästä uskontokurssia Brigham Youngin yliopistossa, opettaja kysyi luennolla häneltä: ”Clark, minkä esimerkin isäsi elämästä muistat parhaiten?”
Myöhemmin opettaja kirjoitti minulle, mitä Clark oli vastannut luokalle. Clark oli sanonut: ”Kun olin diakoni Aaronin pappeudessa, isäni ja minä menimme metsästämään fasaaneja lähellä Maladia Idahossa. Se oli maanantaipäivä – kauden viimeinen metsästyspäivä. Kävelimme lukuisten peltojen poikki etsien fasaaneja mutta näimme vain muutaman ja ammuimme niidenkin ohi. Sitten isä sanoi minulle kelloaan katsoen: ’Clark, poistetaan patruunat piipusta ja pannaan aseet tähän ojaan. Sitten polvistumme rukoilemaan.’ Luulin, että isä rukoilisi lisää fasaaneja, mutta olin väärässä. Hän selitti minulle, että vanhin Richard L. Evans kahdentoista koorumista oli vakavasti sairas ja että keskipäivällä kello 12.00 juuri sinä maanantaina kahdentoista koorumin jäsenet – missä he olisivatkin – polvistuisivat ja liittyisivät tavallaan yhdessä palavaan uskon rukoukseen vanhin Evansin puolesta. Otimme lakin päästä, polvistuimme rukoilemaan.”
Muistan kyllä tuon tapauksen, mutta en kuvitellutkaan, että poika katseli, oppi, muovasi omaa todistustaan.
Useita vuosia sitten meillä oli nuori lehdenjakajapoika, joka ei aina jakanut lehteä siten kuin oli tarkoitus. Sen sijaan että hän olisi tuonut lehden kuistille, hän toisinaan heitti sen vahingossa pensaisiin tai jopa lähelle katua. Jotkut hänen lehdenjakoreitillään päättivät ruveta keräämään nimiä valitukseen. Eräänä päivänä nimenkerääjät tulivat kotiimme ja pyysivät vaimoani Francesia kirjoittamaan nimensä valitukseen. Hän kieltäytyi sanoen: ”Hänhän on vasta pieni poika, ja lehdet ovat hänelle niin painavia. En haluaisi koskaan arvostella häntä, sillä hän yrittää parhaansa.” Monet muut lehdenjakoreitillä kuitenkin kirjoittivat nimensä valitukseen, ja se lähetettiin pojan esimiehelle.
Ei kulunut montakaan päivää, kun tulin töistä kotiin ja löysin Francesin silmät kyynelissä. Kun hän vihdoin pystyi puhumaan, hän kertoi minulle kuulleensa juuri, että nuoren lehdenjakajapojan ruumis oli löydetty perheen autotallista, missä hän oli riistänyt oman henkensä. Todennäköisesti hänen päälleen syydetty arvostelu oli ollut liikaa hänen kestettäväkseen. Kuinka kiitollisia olimmekaan siitä, ettemme olleet menneet mukaan siihen arvosteluun. Kuinka mieleenpainuva opetus tämä onkaan aina ollut siitä, miten tärkeää on olla arvostelematta muita ja kohdella jokaista ystävällisesti.
Vapahtajan tulee olla meidän esimerkkimme. Kuten Hänestä on kirjoitettu, Hänelle ”karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä”.9 Hän ”kulki ympäri maata, teki hyvää – –, sillä Jumala oli hänen kanssaan”.10
Muistakaa, että Jumalan viisaus tuntuu ihmisistä usein mielettömyydeltä, mutta suurin yksittäinen opetus, mitä me voimme kuolevaisuudessa saada, on se, että kun Jumala puhuu ja ihminen tottelee, tuo ihminen on aina oikeassa.
Seuratkaamme aina Rauhanruhtinasta, joka kirjaimellisesti näytti meille tien, jota seurata, sillä niin tehdessämme me selviydymme näistä levottomista ajoista. Hänen jumalallinen suunnitelmansa voi pelastaa meidät niiltä vaaroilta, jotka ympäröivät meitä joka puolelta. Hänen esimerkkinsä näyttää suuntaa. Kun Hän kohtasi kiusauksen, Hän vältti sen. Kun Hänelle tarjottiin maailmaa, Hän torjui sen. Kun Häntä pyydettiin antamaan henkensä, Hän antoi sen.
Aika on nyt. Paikka on tämä. Rukoilen, että seuraisimme Häntä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.