2004
Henkilökohtainen vaikutuksenne
Toukokuu 2004


Henkilökohtainen vaikutuksenne

Kun seuraamme tuota Galilean Miestä – Herraa Jeesusta Kristusta – meidän henkilökohtainen vaikutuksemme tuntuu hyvällä tavalla, olimmepa missä tahansa ja olipa kutsumuksemme mikä tahansa.

Rakkaat veljeni ja sisareni – te, jotka olette näköpiirissäni, sekä te, jotka olette koolla eri puolilla maailmaa – pyydän rukouksianne ja uskoanne, kun täytän tätä tehtävää ja etuoikeutta puhua teille.

Yli 40 vuotta sitten kun presidentti David O. McKay esitti minulle kutsun kahdentoista apostolin koorumiin, hän toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi sydämellisellä hymyllä ja hellällä syleilyllä. Niiden pyhien neuvojen joukossa, joita hän minulle antoi, oli julistus: ”On olemassa yksi vastuu, jota kukaan ei pysty välttämään. Se on ihmisen henkilökohtaisen vaikutuksen merkitys.”

Varhaisten apostolien kutsuminen kuvasti Herran vaikutusta. Kun Hän etsi uskon miestä, Hän ei valinnut tätä siitä omahyväisten sankasta joukosta, joka löytyi vakituisesti synagogasta. Sen sijaan Hän kutsui tämän Kapernaumin kalastajien joukosta. Pietari, Andreas, Jaakob ja Johannes kuulivat kutsun: ”Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia.”1 He lähtivät. Epäilevästä Simonista tuli Pietari, uskon apostoli.

Kun Vapahtajan oli määrä valita innokas ja voimallinen lähetyssaarnaaja, Hän ei löytänyt sellaista tukijoidensa joukosta vaan vastustajiensa joukosta. Saul Tarsolaisesta – vainoajasta – tuli käännyttäjä Paavali. Lunastaja valitsi epätäydellisiä ihmisiä opettamaan tietä täydellisyyteen. Niin Hän teki silloin; niin Hän tekee nytkin.

Hän kutsuu teitä ja minua palvelemaan Häntä täällä maan päällä ja antaa meille tehtäväksi sen, minkä Hän haluaa meidän täyttävän. Sitoutuminen on täydellistä. Ei ole mitään omantunnon ristiriitaa.

Kun seuraamme tuota Galilean Miestä – Herraa Jeesusta Kristusta – meidän henkilökohtainen vaikutuksemme tuntuu hyvällä tavalla, olimmepa missä tahansa ja olipa kutsumuksemme mikä tahansa.

Meille määrätty tehtävä saattaa tuntua toisarvoiselta, tarpeettomalta, huomaamattomalta. Jotkut saattavat tuntea kiusausta kysyä:

”Isä, missä tänään työtä teen?”

Sydän tulvi rakkautta.

Hän pientä paikkaa osoitti

ja sanoi: ’Tuo kaipaa hoitoa.’

Minä vastasin: ’Ei, sitä tahdo en!

Eihän kukaan voi huomata,

vaikka kuinka hyvin toimisin

noin pienessä paikassa.’

Hänen sanansa ei ollut ankara: – –

’Ketä mahdatkaan palvella?

Nasaret oli pieni paikka vaan,

niin oli myös Galilea.’”2

Perhe on ihanteellinen paikka opettamiselle. Se on myös oppimisen laboratorio. Perheilta voi tuoda hengellistä kasvua perheen jokaiselle jäsenelle.

”Koti on vanhurskaan elämän perusta eikä mikään muu taho voi ottaa sen paikkaa tai täyttää sen perustehtäviä.”3 Tällaista totuutta ovat monet kirkon presidentit opettaneet.

Juuri kodissa isät ja äidit voivat opettaa lapsilleen kaukonäköistä elämäntapaa. Töiden jakaminen ja toistemme auttaminen asettavat mallin tuleville perheille, kun lapset varttuvat, menevät naimisiin ja lähtevät kotoa. Kodissa opitut asiat ovat niitä, jotka pysyvät mielessä pisimpään. Presidentti Gordon B. Hinckley tähdentää jatkuvasti sitä, että meidän tulee välttää tarpeetonta velkaa, harhakuvitelmaa mahdollisuudesta elää yli varojemme ja kiusausta sallia halujemme muuttua välttämättömyyksiksi.

Apostoli Paavalin kehotus rakkaalle Timoteukselle tarjoaa neuvon, jonka avulla henkilökohtainen vaikutuksemme voi saada jalansijaa niiden sydämessä, joiden kanssa olemme tekemisissä: ”Näytä sinä uskoville hyvää esimerkkiä puheissasi ja elämäntavoissasi, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa.”4

Kun olin pieni, perheemme asui 6. ja 7. seurakunnassa Pioneerin vaarnassa. Seurakunnan jäsenistö oli melko liikkuvaista, mikä johti hyvin usein tapahtuviin äkillisiin vaihdoksiin pyhäkoulun opettajien keskuudessa. Me pojat ja tytöt ehdimme juuri tutustua tiettyyn opettajaan ja oppia arvostamaan häntä, kun sitten pyhäkoulun johtaja tuli vierailemaan luokassamme ja esittelemään uuden opettajan. Pettymys täytti jokaisen sydämen, ja sen seurauksena kuri luokassa romahti.

Kuullessaan meidän luokkamme huonosta maineesta mahdollisilla opettajilla oli tapana kieltäytyä kohteliaasti palvelutehtävästä tai ehdottaa mahdollisuutta opettaa jotakin toista luokkaa, jossa oppilaat olivat helpommin käsiteltäviä. Me iloitsimme uudesta asemastamme ja päätimme elää opettajien pelkojen mukaisesti.

Eräänä sunnuntaiaamuna pyhäkoulun johtajan mukana luokkaan tuli ihastuttava nuori nainen. Hänet esiteltiin meille opettajaksi, joka oli pyytänyt mahdollisuutta opettaa meitä. Saimme kuulla, että hän oli ollut lähetyssaarnajana ja että hän rakasti nuoria. Hänen nimensä oli Lucy Gertsch. Hän oli kaunis, puhui lempeästi ja oli kiinnostunut meistä. Hän pyysi jokaista luokan jäsentä esittelemään itsensä. Sitten hän esitti kysymyksiä, joiden avulla hän sai käsityksen kunkin oppilaan taustasta. Hän kertoi meille tyttövuosistaan Midwayssä Utahissa. Kun hän kuvaili sitä kaunista laaksoa, hän sai sen kauneuden elämään mielessämme, ja me halusimme nähdä ne vihreät niityt, joita hän rakasti niin paljon.

Kun Lucy opetti, hän sai pyhät kirjoitukset todella elämään. Tutustuimme henkilökohtaisesti Samueliin, Daavidiin, Jaakobiin, Nefiin, Joseph Smithiin ja Herraan Jeesukseen Kristukseen. Ymmärryksemme evankeliumista kasvoi. Käyttäytymisemme koheni. Rakkautemme Lucy Gertschiä kohtaan ei tuntenut mitään rajoja.

Me ryhdyimme säästämään viiden ja kymmenen sentin kolikoita järjestääksemme jättisuuren joulujuhlan. Sisar Gertsch piti huolellista kirjaa edistymisestämme. Me pojat, joilla oli tyypillisen hyvä ruokahalu, muutimme keräämämme kolikot mielessämme kakuiksi, pikkuleiviksi, piirakoiksi ja jäätelöksi. Tilaisuudesta oli määrä tulla loistava. Koskaan aikaisemmin ei yksikään opettajistamme ollut edes ehdottanut sellaista yhdessäolotilaisuutta, joka tästä oli määrä tulla.

Kesän kuukaudet lakastuivat syksyksi. Syksy kääntyi talveksi. Juhlia koskeva tavoitteemme oli saavutettu. Luokkamme oli kasvanut. Keskuudessamme vallitsi hyvä henki.

Yksikään meistä ei unohda sitä harmaata aamua, kun rakas opettajamme ilmoitti meille, että yhden luokkatoverimme äiti oli kuollut. Me ajattelimme omaa äitiämme ja sitä, kuinka paljon hän merkitsi meille. Me tunsimme vilpitöntä murhetta Billy Devenportin puolesta hänen suuressa menetyksessään.

Oppiaihe sinä sunnuntaina oli Apostolien teoista, luvusta 20, jakeesta 35: ”[Muistakaa] Herran Jeesuksen omat sanat: ’Autuaampi on antaa kuin ottaa.’” Hyvin valmistetun oppiaiheen päättyessä Lucy Gertsch lausui ajatuksiaan Billyn perheen taloudellisesta tilanteesta. Se oli lamakautta, ja rahat olivat tiukassa. Pilke silmäkulmassaan hän kysyi: ”Miltä teistä tuntuisi noudattaa tätä Herran opetusta? Mitä ajattelisitte, jos luokkana antaisimme juhlarahastomme Devenporteille rakkautemme osoituksena?” Päätös oli yksimielinen. Me laskimme kaikki sentit hyvin huolellisesti ja panimme rahat suureen kirjekuoreen. Hankimme kauniin kortin ja kirjoitimme siihen omat nimemme.

Tämä yksinkertainen ystävällisyyden teko yhdisti meidät luokkana. Opimme oman kokemuksemme kautta, että on todella autuaampaa antaa kuin ottaa.

Vuodet ovat lentäneet siivillä. Vanha kappeli on poissa – teollistumisen uhrina. Pojat ja tytöt, jotka oppivat, jotka nauroivat, jotka varttuivat tuon innoitetun totuuden opettajan ohjauksessa, eivät ole koskaan unohtaneet hänen rakkauttaan eivätkä hänen opettamiaan asioita. Hänen henkilökohtainen hyvä vaikutuksensa oli tarttuvaa.

Yksi johtava auktoriteetti, jonka henkilökohtainen vaikutus tunnettiin laajalti, oli edesmennyt presidentti Spencer W. Kimball. Hän todella vaikutti lukemattomien ihmisten elämään.

Eräänä päivänä ollessani piispa puhelin soi ja soittaja esitteli olevansa vanhin Spencer W. Kimball. Hän sanoi: ”Piispa Monson, teidän seurakuntanne alueella on matkailuvaunualue, ja pienessä matkailuvaunussa sillä alueella – kaikkein pienimmässä matkailuvaunussa – on eräs suloinen navajointiaanileski Margaret Bird. Pyytäisitkö seurakuntanne Apuyhdistyksen johtajaa vierailemaan hänen luonaan ja kutsumaan hänet Apuyhdistykseen osallistumaan seurakuntanne sisarten kanssa?” Me teimme niin. Margaret Bird tuli, ja hänet toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi.

Vanhin Kimball soitti erään toisenkin kerran. ”Piispa Monson”, hän sanoi, ”olen kuullut, että eräässä keskikaupungin hotellissa asuu kaksi samoalaista poikaa. He joutuvat vielä vaikeuksiin. Voitteko tehdä heistä seurakuntanne jäseniä?”

Löysin nämä kaksi poikaa keskiyöllä istumasta hotellin portailla laulamassa ja soittamassa ukulelea. Heistä tuli seurakuntamme jäseniä. Lopulta kumpikin heistä solmi avioliiton temppelissä ja palveli uskollisesti. Heidän hyvää edistävä vaikutuksensa ulottui laajalle.

Kun minut kutsuttiin ensimmäisen kerran piispaksi, huomasin, että Relief Society Magazinen (Apuyhdistyksen julkaisun) tilaajamäärämme 6. ja 7. seurakunnassa oli ollut alhainen. Rukoillen kävimme läpi henkilöiden nimiä, joiden joukosta me voisimme kutsua lehden edustajan. Innoitus saneli, että tehtävä pitäisi antaa Elizabeth Keachielle. Hänen piispanaan esitin hänelle tehtävän. Hän vastasi: ”Piispa Monson, minä teen sen.”

Elizabeth Keachie oli skotlantilaista syntyperää, ja kun hän vastasi: ”Minä teen sen”, hänen tiesi myös tekevän sen. Hän ja hänen kälynsä Helen Ivory – kumpikaan oli tuskin 150 senttiä pidempi – alkoivat kulkea seurakunnan aluetta läpi talo talolta, katu kadulta ja kortteli korttelilta. Tulos oli ilmiömäinen. Relief Society Magazinen tilaajamäärä nousi suuremmaksi kuin vaarnan kaikkien muiden seurakuntien tilaajamäärä yhteensä.

Onnittelin Elizabeth Keachieta eräänä sunnuntai-iltana ja sanoin hänelle: ”Sinun tehtäväsi on suoritettu.”

Hän vastasi: ”Ei vielä, piispa. On vielä kaksi korttelia, joissa emme ole käyneet.”

Kun hän kertoi, mistä kortteleista oli kysymys, sanoin: ”Voi, sisar Keachie, niissä kortteleissa ei asu ketään. Se on kokonaan teollisuusaluetta.”

”Siitä huolimatta”, hän sanoi. ”Minusta tuntuu paremmalta, jos Nell ja minä menemme tarkistamaan ne itse.”

Eräänä sateisena päivänä hän ja Nell kävivät niissä kahdessa viimeisessä korttelissa. Ensimmäisestä korttelista hän ei löytänyt yhtään kotia, eikä sellaista löytynyt toisestakaan korttelista. Sisar Keachie ja sisar Ivory kuitenkin pysähtyivät eräälle ajotielle, joka oli kurainen äskettäisen myrskyn jäljiltä. Sisar Keachie seurasi katseellaan konepajan vieressä olevaa ajotietä ehkä 30 metrin päähän ja huomasi siellä autotallin. Se ei kuitenkaan ollut tavanomainen autotalli, koska ikkunassa oli verho.

Sisar Keachie kääntyi toverinsa puoleen ja kysyi: ”Nell, mennäänkö ottamaan selvää?”

Sitten nämä kaksi herttaista sisarta kävelivät kuraista ajotietä kymmenkunta metriä kohtaan, josta näkyi koko autotalli. Nyt he huomasivat oven, joka oli tehty autotallin sivuun ja joka ei näkynyt kadulle. He huomasivat myös savupiipun, josta nousi savua.

Elizabeth Keachie koputti ovelle. Oven avasi 68-vuotias mies William Ringwood. Sitten sisaret kertoivat asiansa, jonka mukaan jokaisessa kodissa tuli olla Relief Society Magazine. William Ringwood vastasi: ”Teidän on parasta kysyä isältäni.”

Sitten ovelle tuli 94-vuotias Charles W. Ringwood, joka myös kuunteli heidän asiansa. Hän tilasi lehden.

Elizabeth Keachie kertoi minulle näistä kahdesta seurakuntamme alueella asuvasta miehestä. Kun pyysin heidän jäsenkorttejaan kirkon keskustoimistosta, minulle soitettiin johtavan piispakunnan toimiston jäsenkortisto-osastolta. Sihteeri kysyi: ”Oletko varma, että teidän seurakuntanne alueella asuu Charles W. Ringwood?”

Vastasin, että olin, jolloin sihteeri kertoi, että veli Ringwoodin jäsenkortti oli ollut johtavan piispakunnan toimistossa ”asuinpaikka tuntematon” -kortistossa viimeisten 16 vuoden ajan.

Sunnuntaiaamuna Elizabeth Keachie ja Nell Ivory toivat Charles ja William Ringwoodin pappeuskokoukseemme. Se oli ensimmäinen kerta moniin vuosiin, kun he olivat kappelissa. Charles Ringwood oli vanhin diakoni, jonka olin koskaan tavannut. Hänen poikansa oli vanhin koskaan tapaamani miespuolinen jäsen, jolla ei ollut lainkaan pappeutta.

Sain tilaisuuden asettaa veli Charles Ringwoodin opettajaksi ja sitten papiksi ja lopulta vanhimmaksi. En koskaan unohda puhuttelua hänen kanssaan, kun hän halusi saada temppelisuosituksen. Hän ojensi minulle hopeadollarin, jonka hän otti vanhasta, kuluneesta nahkaisesta kukkarosta, ja sanoi: ”Tässä on paastouhrini.”

Sanoin: ”Veli Ringwood, ei sinun tarvitse maksaa paastouhria. Tarvitset sen itse.”

”Haluan saada siunaukset, en pitää rahaa”, hän vastasi.

Minulla oli tilaisuus viedä Charles Ringwood Suolajärven temppeliin ja osallistua hänen kanssaan endaumentti-istuntoon.

Muutaman kuukauden kuluttua Charles W. Ringwood kuoli. Näin hänen hautajaisissaan hänen perheensä istumassa kappelin eturivissä, mutta näin kappelin takaosassa istumassa myös kaksi herttaista naista: Elizabeth Keachien ja Helen Ivoryn.

Katsellessani noita kahta uskollista ja omistautunutta naista ja miettiessäni heidän henkilökohtaista hyvää vaikutustaan, Herran lupaus täytti sieluni: ”Minä, Herra, olen armollinen ja laupias niille, jotka pelkäävät minua, ja kunnioitan mielihyvin niitä, jotka palvelevat minua vanhurskaasti ja vilpittömästi loppuun asti. Suuri on oleva heidän palkkansa, ja iankaikkinen on oleva heidän kirkkautensa.”5

On yksi, ylitse kaikkien muiden, jonka henkilökohtainen vaikutus kattaa mantereet, käsittää valtameret ja tunkeutuu tosi uskovien sydämeen. Hän sovitti ihmiskunnan synnit.

Todistan, että Hän on totuuden opettaja – mutta Hän on enemmän kuin opettaja. Hän on esimerkki täydellisestä elämästä – mutta Hän on enemmän kuin esimerkki. Hän on Suuri Parantaja – mutta Hän on enemmän kuin parantaja. Hän on kirjaimellisesti maailman Vapahtaja, Jumalan Poika, Rauhan Ruhtinas, Israelin Pyhä, ylösnoussut Herra, joka julisti:

”Minä olen Jeesus Kristus, jonka profeetat todistivat tulevan maailmaan. – – Minä olen maailman valo ja elämä.”6

”Minä olen ensimmäinen ja viimeinen; minä olen hän, joka elää, minä olen hän, joka teurastettiin; minä olen teidän puolustajanne Isän luona.”7

Hänen todistajanaan todistan teille, että Hän elää! Hänen – Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajan – pyhässä nimessä. Aamen.

Viitteet

  1. Matt. 4:19.

  2. Meade MacGuire, ”Father, Where Shall I Work Today?”, julkaisussa Best-Loved Poems of the LDS People, toim. Jack M. Lyon et al., 1996, s. 152. Lainattu artikkelissa Thomas S. Monson, ”Velvollisuuden kutsu”, Valkeus, 1986, konferenssiraportti 156. vuosikonferenssista, s. 37.

  3. ”Kirje ensimmäiseltä presidenttikunnalta”, Liahona, joulukuu 1999, s. 1.

  4. 1. Tim. 4:12.

  5. OL 76:5–6.

  6. 3. Nefi 11:10–11.

  7. OL 110:4.