Luku 22

Auttakaa rakastaen uusia käännynnäisiä ja vähemmän aktiivisia jäseniä

”Meidän täytyy jatkuvasti [olla tietoisia] valtavasta velvoitteesta perehdyttää – – niitä, jotka tulevat kirkkoon käännynnäisinä, ja auttaa rakastaen niitä, jotka – – kulkevat epäaktiivisuuden varjoihin.”

Gordon B. Hinckleyn elämänvaiheita

Yksi teema, jota presidentti Hinckley tähdensi koko palvelukautensa ajan kirkon presidenttinä, oli se, miten tärkeää on pyrkiä auttamaan uusia käännynnäisiä ja niitä, jotka eivät ole aktiivisia kirkossa. Hän kertoi monia esimerkkejä omista pyrkimyksistään tässä asiassa, joista yhtä hän koskettavasti kuvasi ”yhtenä epäonnistumisistani”. Hän selitti:

”Kun palvelin lähetyssaarnaajana Brittein saarilla, toverini ja minä opetimme erästä nuorta miestä, joka minulla oli ilo kastaa. Hän oli saanut hyvän koulutuksen. Hän oli sivistynyt. Hän oli opinhaluinen. Olin erittäin ylpeä tästä lahjakkaasta nuoresta miehestä, joka oli tullut kirkkoon. Ajattelin, että hänellä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka jonakin päivänä tekisivät hänestä johtajan meidän kansamme keskuudessa.

Hän oli käymässä läpi suurta muutosta käännynnäisestä jäseneksi. Lyhyen ajan ennen vapauttamistani minulla oli tilaisuus olla hänen ystävänsä. Sitten minut vapautettiin ja palasin kotiin. Hän sai pienen tehtävän seurakunnassaan Lontoossa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä häneltä odotettiin. Hän teki virheen. Hän palveli yksikössä, jota johti mies, jota voi parhaiten kuvata sanomalla, että hän osasi rakastaa vähän ja arvostella paljon. Hän otti vaatimattoman virheen tehneen ystäväni melko armottomaan käsittelyyn.

Sinä iltana tuo nuori mies lähti vuokratusta kokoustilastamme loukattuna ja mieli kirvellen. Hän sanoi itsekseen: ’Jos he kerran ovat tuollaisia ihmisiä, niin minä en sinne palaa.’

Hän jäi epäaktiiviseksi. Vuodet kuluivat. – – Käydessäni [taas] Englannissa yritin epätoivoisesti löytää hänet. – – Tulin kotiin ja lopulta pitkällisen etsimisen jälkeen onnistuin saamaan selville hänen olinpaikkansa.

Kirjoitin hänelle. Hän vastasi mainitsematta mitään evankeliumista.

Kun olin seuraavan kerran Lontoossa, etsin häntä jälleen. Löysin hänet samana päivänä, jolloin minun oli määrä lähteä takaisin. Soitin hänelle, ja me tapasimme maanalaisen asemalla. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja minä hänen. Minulla oli vain vähän aikaa ennen koneeni lähtöä, mutta me juttelimme lyhyesti tuntien mielestäni todellista välittämistä toisiamme kohtaan. Ennen lähtöäni hän vielä halasi minua. Päätin, etten enää koskaan menettäisi kosketusta häneen. – –

Vuodet kuluivat. Vanhenin kuten hänkin. Hän jäi eläkkeelle työstään ja muutti Sveitsiin. Kun erään kerran olin Sveitsissä, näin vaivaa etsiäkseni kylän, jossa hän asui. Me vietimme suurimman osan päivää yhdessä – hän, hänen vaimonsa, minun vaimoni ja minä. Meillä oli kerrassaan hauskaa, mutta oli ilmeistä, että uskon liekki oli kauan sitten sammunut. Yritin kaikkia tuntemiani keinoja mutta en keksinyt, miten sen olisi saanut syttymään jälleen. Jatkoin kirjeenvaihtoa hänen kanssaan. Lähetin hänelle kirjoja, lehtiä, tabernaakkelikuoron äänitteitä ja muuta aineistoa, joista hän kiitti.

Muutama kuukausi sitten hän kuoli. Hänen vaimonsa ilmoitti minulle asiasta kirjeitse. Hän sanoi: ’Sinä olit paras ystävä, mitä hänellä koskaan oli.’

Kyyneleet vierivät poskilleni lukiessani kirjettä. Tiesin epäonnistuneeni. Kenties, jos olisin ollut hänen luonaan nostamassa hänet maasta, kun hänet tyrmättiin ensimmäisen kerran, hänen elämästään olisi saattanut tulla toisenlainen. Uskon, että olisin voinut auttaa häntä silloin. Luulen, että olisin voinut sitoa haavan, jonka hän oli saanut. Lohtunani on vain yksi asia: minä yritin. Suren vain yhtä asiaa: minä epäonnistuin.

Haaste on nyt suurempi kuin koskaan aikaisemmin, koska käännynnäisten lukumäärä on suurempi kuin mitä olemme koskaan saaneet kokea. – – Jokainen käännynnäinen on kallisarvoinen. Jokainen käännynnäinen on Jumalan poika tai tytär. Jokainen käännynnäinen on tärkeä ja vakava vastuu.”¹

Presidentti Hinckleyn huoli uusista käännynnäisistä ja vähemmän aktiivisista jäsenistä johtui siitä, että hän oli nähnyt, kuinka evankeliumi siunaa ihmisten elämää. Eräs uutistoimittaja kysyi häneltä kerran: ”Mikä tuo teille suurimman tyydytyksen tunteen tarkastellessanne kirkon työtä tällä hetkellä?” Presidentti Hinckley vastasi:

”Tyydytystä tuottavin kokemukseni on nähdä, mitä tämä evankeliumi tekee ihmisille. Se antaa heille uuden näkemyksen elämään. Se antaa heille näkökulman, jollaista he eivät ole milloinkaan aikaisemmin tunteneet. Se nostaa heidän katseensa jaloihin ja jumalallisiin asioihin. Heille tapahtuu jotakin sellaista, mitä on ihmeellistä katsella. He katsovat Kristukseen ja alkavat elää.”²

”Herra jätti 99 ja lähti etsimään kadonnutta lammasta.”

Gordon B. Hinckleyn opetuksia

Meillä on suuri vastuu palvella yksilöä.

Meidän täytyy pitää huolta yksittäisestä ihmisestä. Kristus puhui aina yksittäisistä ihmisistä. Hän paransi sairaita yhden kerrallaan. Vertauksissaan Hän puhui yksittäisistä ihmisistä. Tämä kirkko on kiinnostunut yksittäisistä ihmisistä, olipa jäsenmäärämme mikä tahansa. Olipa heitä 6 tai 10 tai 12 tai 50 miljoonaa, me emme saa milloinkaan unohtaa sitä tosiasiaa, että yksittäinen ihminen on tärkein.³

Meistä on tulossa suuri maailmanlaajuinen yhteisö. Mutta meidän mielenkiintomme ja huolenpitomme täytyy aina kohdistua yksilöön. Tämän kirkon jokainen jäsen on yksilöllinen mies tai nainen, poika tai tyttö. Meidän suuri vastuumme on huolehtia siitä, että jokaista ”muistettaisiin ja ravittaisiin Jumalan hyvällä sanalla” (Moroni 6:4), että jokaisella olisi tilaisuus kasvuun ja itsensä ilmaisemiseen ja koulutukseen Herran työssä ja Hänen teillään, ettei keneltäkään puuttuisi elämän välttämättömiä edellytyksiä, että köyhien tarpeista huolehdittaisiin, että jokainen kirkon jäsen saisi rohkaisua, koulutusta ja tilaisuuden edistyä kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän tiellä. – –

Tässä työssä on kysymys ihmisistä, joista jokainen on Jumalan poika tai tytär. Kuvaillessamme tämän työn saavutuksia me puhumme lukumääristä, mutta meidän kaikki pyrkimyksemme täytyy omistaa yksilön kehitykselle.⁴

Haluan tähdentää, että meillä on hyvin myönteistä ja hienoa nettokasvua kirkossa. – – Meillä on täysi syy tuntea innostusta. Mutta yksikin käännynnäinen, jonka usko kylmenee, on murhenäytelmä. Yksikin jäsen, joka jää vähemmän aktiiviseksi, on vakavan huolen aihe. Herra jätti 99 ja lähti etsimään kadonnutta lammasta. Hänen huolenpitonsa [siitä yhdestä] oli niin vakavaa, että Hän otti sen teemaksi yhdessä suurimmista opetuksistaan [ks. Luuk. 15:1–7]. Me emme saa tuottaa pettymystä. Meidän täytyy jatkuvasti pitää kirkon virkailijat ja jäsenet tietoisina valtavasta velvoitteesta perehdyttää hyvin todellisella, lämpimällä ja hienolla tavalla niitä, jotka tulevat kirkkoon käännynnäisinä, ja auttaa rakastaen niitä, jotka syystä tai toisesta kulkevat epäaktiivisuuden varjoihin. Todisteita on yltäkyllin siitä, että niin voidaan tehdä silloin kun on tahtoa tehdä niin.⁵

Jokainen käännynnäinen on kallisarvoinen, ja jokainen heistä on suuri ja vakava vastuu.

Minusta on alkanut tuntua, että kirkon suurin murhenäytelmä on niiden menettäminen, jotka ensin liittyvät kirkkoon ja sitten luopuvat. Hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta niin ei tarvitse käydä. Olen vakuuttunut siitä, että miltei kaikkia lähetyssaarnaajien kastamia henkilöitä on opetettu niin paljon, että he ovat saaneet riittävän tiedon ja todistuksen voidakseen mennä kasteelle. Mutta ei ole helppoa tehdä tähän kirkkoon liittymisen vaatimaa elämänmuutosta. Se merkitsee vanhojen siteiden katkaisemista. Se merkitsee ystävien jättämistä. Se saattaa merkitä rakkaaksi käyneiden uskonkäsitysten hylkäämistä. Se saattaa vaatia tapojen muuttamista ja halujen hillitsemistä. Hyvin monissa tapauksissa se merkitsee yksinäisyyttä ja jopa tuntemattoman pelkoa. Käännynnäistä on hoivattava ja vahvistettava tässä hänen elämänsä vaikeassa vaiheessa. Hänen jäsenyydestään on maksettu valtavan kallis hinta. Lähetyssaarnaajien pitkä vaivannäkö ja heidän palvelunsa kustannukset, käännynnäisen ero entisistä ihmissuhteista ja kaikkeen tähän liittyvä järkytys vaativat, että nämä kallisarvoiset sielut toivotetaan tervetulleiksi, että heitä rauhoitetaan, että heitä autetaan heikkouden hetkinä, että heille annetaan vastuuta, jonka myötä he voivat kasvaa ja vahvistua, ja että heitä kannustetaan ja kiitetään kaikesta, mitä he tekevät.⁶

”Kehotan jokaista jäsentä lähestymään ystävyydessä ja rakkaudessa niitä, jotka tulevat kirkkoon käännynnäisinä.”

Lähetystyön tekemisessä ei ehdottomasti ole mitään mieltä, ellemme pidä kiinni tuon työn hedelmistä. Nämä kaksi kuuluvat erottamattomasti yhteen. Nämä käännynnäiset ovat kallisarvoisia. – – Meillä on suuri ja vakava vastuu heistä jokaisesta. On ehdottoman välttämätöntä, että me pidämme huolen niistä, jotka ovat liittyneet meihin. – –

Sain eräänä päivänä hyvin mielenkiintoisen kirjeen. Sen oli kirjoittanut vuosi sitten kirkkoon liittynyt nainen. Hän kirjoittaa:

”Matkani kirkkoon oli ainutlaatuinen ja jokseenkin haasteellinen. Tämä kulunut vuosi on ollut rankin vuosi, minkä olen elämäni aikana elänyt. Se on ollut myös antoisin. Uutena jäsenenä minulla on edelleen haasteita joka päivä.” – –

Hän sanoo, etteivät ”kirkon jäsenet tiedä, millaista on olla uusi kirkon jäsen. Siksi heidän on miltei mahdotonta tietää, kuinka he voisivat tukea meitä.”

Kehotan teitä, veljeni ja sisareni, että ellette tiedä, millaista se on, yrittäkää kuvitella, millaista se on. Se voi olla hyvin yksinäistä. Pettymyksen tunne voi olla suuri. Se voi olla pelottavaa. Me tähän kirkkoon kuuluvat poikkeamme maailmasta paljon enemmän kuin mitä olemme taipuvaisia ajattelemaan. Tämä nainen jatkaa:

”Kun me tutkijat tulemme kirkon jäseniksi, hämmästykseksemme huomaamme astuneemme kokonaan vieraaseen maailmaan, maailmaan, jolla on omat perinteensä, oma kulttuurinsa ja kielensä. Huomaamme, ettei ole ketään tiettyä ihmistä eikä mitään tiettyä paikkaa, josta voisimme pyytää opastusta matkallamme tähän uuteen maailmaan. Aluksi matka on jännittävä, virheemme jopa huvittavia, mutta sitten siitä tulee turhauttavaa, ja lopulta turhautuminen vaihtuu suuttumukseksi. Ja näissä turhautumisen ja suuttumuksen vaiheissa me lähdemme. Palaamme takaisin maailmaan, josta olemme tulleet, jossa tiesimme, keitä olimme, jossa teimme osamme ja jonka kieltä osasimme puhua.”⁷

Jotkut ihmiset on vain kastettu. Heitä ei ole perehdytetty, ja parin kolmen kuukauden päästä he jättävät hyvästit. Veljeni ja sisareni, on hyvin tärkeää huolehtia siitä, että [vastakastetut jäsenet] kääntyvät, että he saavat sydämeensä vakaumuksen tästä suuresta työstä. Siinä ei ole kysymys pelkästään järjestä. Siinä on kysymys sydämestä ja siitä, että Pyhä Henki koskettaa sitä, kunnes he tietävät, että tämä työ on totta, että Joseph Smith oli totisesti Jumalan profeetta, että Jumala elää ja että Jeesus Kristus elää ja että He ilmestyivät Joseph Smith -pojalle, että Mormonin kirja on totta ja että keskuudessamme on pappeus kaikkine lahjoineen ja siunauksineen. En pysty tähdentämään tätä kyllin voimakkaasti.⁸

Jokainen käännynnäinen tarvitsee ystävää, tehtävää ja ravitsemista Jumalan hyvällä sanalla.

Kasvavan käännynnäismäärän myötä meidän täytyy yhä voimakkaammin ponnistella auttaaksemme heitä, kun he etsivät tietään. Jokainen heistä tarvitsee kolmea asiaa: ystävää, tehtävää ja sitä, että heitä ravitaan ”Jumalan hyvällä sanalla” (Moroni 6:4). Näiden asioiden tarjoaminen on meidän velvollisuutemme ja mahdollisuutemme.⁹

Ystävyys

Kun [käännynnäiset] tulevat kirkkoon, he ovat innostuneita löytämästään. Meidän on heti rakennettava tuon innostuksen varaan. – – [Jäsenet] voivat kuunnella heitä, opastaa heitä, vastata heidän kysymyksiinsä ja olla auttamassa joka tilanteessa ja käänteessä. – – Kehotan jokaista jäsentä lähestymään ystävyydessä ja rakkaudessa niitä, jotka tulevat kirkkoon käännynnäisinä.¹⁰

Meillä on suuri velvollisuus niitä kohtaan, jotka kastetaan kirkkoon. Emme saa laiminlyödä heitä. Emme saa jättää heitä seisomaan yksin. He tarvitsevat apua tutustuessaan tämän kirkon tapoihin ja kulttuuriin. Ja meidän suurena siunauksenamme ja tilaisuutenamme on antaa sitä apua. – – Lämmin hymy, ystävällinen kädenpuristus tai rohkaisun sana tekevät ihmeitä.¹¹

Lähestykäämme näitä ihmisiä! Ystävystykäämme heidän kanssaan! Osoittakaamme ystävällisyyttä heitä kohtaan! Rohkaiskaamme heitä! Lisätkäämme heidän uskoaan ja tietoaan tästä Herran työstä.¹²

Minä pyydän hartaasti, – – että otatte avosylin vastaan ne, jotka tulevat kirkkoon, ja olette heidän ystäviään ja saatte heidät tuntemaan, että he ovat tervetulleita, ja saatte heidät viihtymään, niin me saamme nähdä ihmeellisiä tuloksia. Herra on siunaava teitä niin, että voitte olla avuksi tässä suuressa käännynnäisten aktiivisina pitämisen prosessissa.¹³

Tehtävä

Tämä kirkko odottaa ihmisiltä jotakin. Sillä on korkeita ihanteita. Sillä on voimallinen oppi. Se odottaa ihmisiltä suurta palvelemista. He eivät vain vetelehdi mukana. Odotamme heidän tekevän jotakin. Ihmiset vastaavat näihin odotuksiin. He ottavat ilolla vastaan tilaisuuden palvella, ja kun he palvelevat, heidän kykynsä, heidän ymmärryksensä ja heidän edellytyksensä tehdä asioita ja tehdä ne hyvin kasvavat.¹⁴

Antakaa [uusille jäsenille] jotakin tekemistä. He eivät vahvistu uskossa ilman harjoittelua. Usko ja todistus ovat kuin käsivarteni lihakset. Jos käytän noita lihaksia ja ravitsen niitä, ne vahvistuvat. Jos panen käsivarteni kantositeeseen ja jätän sen siihen, siitä tulee heikko ja tehoton, ja niin on todistuksemmekin laita.

Jotkut teistä sanovat varmaankin, etteivät he ole valmiita ottamaan vastuuta. Mutta kukaan meistä ei ollut valmis, kun kutsu tuli. Voin sanoa sen itsestäni. Luuletteko, että olin valmis tähän suureen ja pyhään kutsumukseen? Olin häkeltynyt. Tunsin itseni riittämättömäksi. Tunnen yhä itseni häkeltyneeksi. Tunnen yhä riittämättömyyttä. Mutta yritän mennä eteenpäin tavoitellen Herran siunausta ja yrittäen tehdä Hänen tahtonsa ja toivoen ja rukoillen, että Hän hyväksyy palvelemiseni. Ensimmäinen tehtävä, jonka sain tässä kirkossa, oli olla neuvonantaja diakonien koorumin johtajalle, kun olin 12-vuotias. En tuntenut olevani riittävän hyvä. Olin häkeltynyt. Mutta minä yritin aivan kuten tekin, ja sen jälkeen on tullut muita tehtäviä. Koskaan ei ole tullut riittävyyden tunnetta mutta aina on tullut kiitollisuuden tunne ja halu yrittää.¹⁵

Jokaisen käännynnäisen, joka tulee tähän kirkkoon, pitäisi saada heti jokin tehtävä. Se voi olla aivan pieni, mutta sillä tulee olemaan suuri merkitys hänen elämässään.¹⁶

Tietenkään uusi käännynnäinen ei tiedä kaikkea. Todennäköisesti hän tekee joitakin virheitä. Entä sitten? Kaikkihan me teemme virheitä. Tärkeää on kasvu, jota toiminta tuo tullessaan.¹⁷

Presidentti Hinckley opetti, että uusien käännynnäisten tulee saada tilaisuuksia palvella kirkossa.

Ravitseminen Jumalan hyvällä sanalla

Uskon, että näillä käännynnäisillä on todistus evankeliumista. Uskon, – – että he uskovat Jeesukseen Kristukseen ja tietävät Hänen jumalallisesta olemassaolostaan. Uskon, että he ovat tehneet todellisen parannuksen synneistään ja ovat päättäneet palvella Herraa.

Moroni [sanoi] puhuen heistä heidän kasteensa jälkeen: ”Ja kun heidät oli päästetty kasteelle ja Pyhän Hengen voima oli vaikuttanut heihin ja puhdistanut heidät, heidät luettiin Kristuksen kirkon kansaan; ja heidän nimensä merkittiin muistiin, jotta heitä muistettaisiin ja ravittaisiin Jumalan hyvällä sanalla, heidän pitämisekseen oikealla tiellä, heidän pitämisekseen alati valppaina rukoilemaan, luottaen yksin Kristuksen ansioihin, joka oli heidän uskonsa perustaja ja täydelliseksi tekijä” (Moroni 6:4).

Nykyään, kuten silloinkin, käännynnäiset ”luettiin Kristuksen kirkon kansaan – –, jotta heitä muistettaisiin ja ravittaisiin Jumalan hyvällä sanalla, heidän pitämisekseen oikealla tiellä, heidän pitämisekseen alati valppaina rukoilemaan”. – – Auttakaamme heitä, kun he ottavat ensi askeleitaan jäseninä.¹⁸

On välttämätöntä, että [jokainen uusi käännynnäinen] liittyy pappeuskoorumiin tai Apuyhdistykseen, Nuoriin Naisiin, Nuoriin Miehiin, pyhäkouluun tai Alkeisyhdistykseen. Häntä tulee rohkaista tulemaan sakramenttikokoukseen nauttimaan sakramentti, uudistamaan kasteessa tehdyt liitot.¹⁹

Siinä, että palaa aktiivisuuteen kirkossa, on kaikki voitettavana eikä mitään hävittävänä.

Maailmassa on tuhansia ihmisiä, jotka – – nimellisesti ovat kirkon jäseniä, mutta jotka ovat jättäneet sen ja jotka nyt sydämessään haluavat palata mutta eivät tiedä, kuinka sen tekisivät, ja ovat liian arkoja palatakseen. – –

Teille, veljeni ja sisareni, jotka olette ottaneet hengellisen perintönne ja lähteneet ja nyt huomaatte elämänne tyhjäksi, on tie avoinna paluuta varten. – – Jos otatte ensimmäisen aran paluuaskeleen, näette, että avoimet sylit tervehtivät teitä ja lämpimät ystävät toivottavat teidät tervetulleiksi.

Luulen tietäväni, miksi jotkut teistä lähtivät pois. Teitä loukkasivat ajattelemattomat yksilöt, ja te luulitte heidän tekojensa edustavan kirkkoa. Tai ehkä te muutitte alueelta, jossa teidät tunnettiin, alueelle, jossa olitte suurimmaksi osaksi yksin, eivätkä tietonne kirkosta kasvaneet suurestikaan.

Tai ehkä teitä houkuttelivat uusi seura tai tavat, jotka eivät mielestänne sopineet yhteen kirkon kanssa. Tai olette ehkä tunteneet olevanne viisaampia maailman viisaudessa kuin kirkkoon kuuluvat tuttavanne ja hieman ylimielisinä vetäytyneet heidän seurastaan.

En ole tässä viipyäkseni syissä. Toivon, että ette tekään. Hylätkää menneisyys. – – Teillä on kaikki voitettavana eikä mitään hävittävänä. Tulkaa takaisin, ystäväni. Kirkossa on enemmän rauhaa kuin olette tunteneet pitkään aikaan. Siellä on monia, joiden ystävyydestä tulette nauttimaan.²⁰

Rakkaat veljeni ja sisareni, jotka olette kenties – – olleet tuuliajolla, kirkko tarvitsee teitä ja te tarvitsette kirkkoa. Tulette löytämään monia, jotka ovat halukkaita kuuntelemaan ja jotka ymmärtävät. Monet tulevat auttamaan teitä löytämään tien takaisin. Tulette kokemaan lämpöä monien taholta. Tähtenne tullaan vuodattamaan kyyneliä, ei katkeruuden vaan ilon kyyneliä.²¹

Myöhempien aikojen pyhistä, jotka palaavat aktiivisuuteen kirkossa, tuntuu hyvältä olla jälleen kotona.

Eräänä sunnuntaina olin kalifornialaisessa kaupungissa vaarnakonferenssissa. Nimeni ja kuvani olivat olleet paikallisessa sanomalehdessä. Vaarnakeskuksen puhelin soi, kun minä ja vaarnanjohtaja astuimme rakennukseen sinä aamuna. Puhelu oli minulle ja puhuja mainitsi nimensä. Hän halusi tavata minut. Minä jäin pois kokouksesta, joka minun olisi pitänyt johtaa varhain aamulla, ja pyysin vaarnanjohtajaa johtamaan sen, koska minulla oli jotakin tärkeämpää tehtävää.

Hän tuli, tämä minun ystäväni, arkana ja hieman peloissaan. Hän oli ollut poissa pitkän aikaa. Me syleilimme toisiamme kuin kauan erossa olleet veljekset. Aluksi keskustelu oli kankeaa, mutta se lämpeni pian, kun keskustelimme yhdessä kauan sitten Englannissa viettämistämme päivistä. Tämän vahvan miehen silmissä oli kyyneliä, kun hän puhui kirkosta, jonka niin tehokas osanen hän oli ollut, ja kertoi sitten tuota aikaa seuranneista pitkistä, tyhjistä vuosista. Hän viipyi näissä vuosissa kuin mies, joka kertoo painajaisesta. Kun hän oli kuvaillut noita hukkaan menneitä vuosia, me puhuimme hänen paluustaan. Hän oli sitä mieltä, että se tulisi olemaan vaikeaa, että se tulisi olemaan kiusallista, mutta hän lupasi yrittää.

Sain häneltä kirjeen jokin aika sitten. Hän sanoi: ”Olen palannut, olen palannut, ja kuinka ihanalta tuntuukaan taas olla kotona.”

Ja teille, ystäväni, jotka hänen laillaan haluatte palata, mutta epäröitte ensimmäisen askeleen ottamista, yrittäkää sitä. Antakaa meidän kohdata teidät siinä, missä nyt olette, ja ottaa teitä kädestä ja auttaa teitä. Lupaan teille, että teistä tuntuu hyvältä olla jälleen kotona.²²

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Kysymyksiä

Miksi ”meidän mielenkiintomme ja huolenpitomme täytyy aina kohdistua yksilöön” jopa maailmanlaajuisessa kirkossa? (Ks. osa 1.) Milloin teille on ollut siunaukseksi joku, joka kiinnostui teistä henkilökohtaisesti? Millä tavoin me voimme olla herkempiä pitämään huolta kustakin yksilöstä?
Mitä me voimme oppia ja soveltaa käytäntöön kirjeestä, josta presidentti Hinckley kertoo osassa 2? Pohdi, mitä voit tehdä vahvistaaksesi niitä, jotka tekevät työtä rakentaakseen uskoaan.
Miksi jokainen uusi käännynnäinen tarvitsee ystävää, tehtävää ja sitä, että häntä ravitaan Jumalan hyvällä sanalla? (Ks. osa 3.) Millä tavoin me voimme osoittaa ystävällisyyttä uusia käännynnäisiä kohtaan? Kuinka me voimme tukea uusia käännynnäisiä heidän kirkon tehtävissään? Kuinka me voimme auttaa uusia käännynnäisiä niin, että heitä ravitaan Jumalan hyvällä sanalla?
Miksi jäsenten on toisinaan vaikea palata aktiivisuuteen kirkossa? (Ks. osa 4.) Kuinka me voimme auttaa ihmisiä palaamaan? Milloin olet kokenut tai nähnyt ilon, jota kirkkoon palaaminen tuo tullessaan?
Mitä opit tapauksesta, jonka presidentti Hinckley kertoo osassa 5? Pohdi, kuinka voit lähestyä ja auttaa jotakuta, joka ei ole aktiivinen kirkossa, ”tulemaan jälleen kotiin”.

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia

Luuk. 15; Joh. 10:1–16, 26–28; 13:34–35; Moosia 18:8–10; Hel. 6:3; 3. Nefi 18:32; Moroni 6:4–6; OL 38:24

Tutkimisen avuksi

”Monet ovat havainneet, että paras aika tutkia on aamulla yön levon jälkeen. – – Toiset tutkivat mieluummin niinä hiljaisina tunteina, jolloin työ ja päivän huolet ovat ohi – –. Tärkeämpää kuin ajankohta on kenties se, että tutkimiseen varataan säännöllinen aika.” (Howard W. Hunter, ”Pyhien kirjoitusten lukeminen”, Valkeus, toukokuu 1980, s. 103.)