Luku 20

Toveruus niiden kanssa, jotka eivät kuulu kirkkoomme

”Pyrkikäämme auttamaan hyväntahtoisia miehiä ja naisia, olipa heidän uskonnollinen vakaumuksensa mikä tahansa ja missä tahansa he elävätkin.”

Gordon B. Hinckleyn elämänvaiheita

Puhuessaan uskonnollisten johtajien konferenssissa marraskuussa 1994 presidentti Gordon B. Hinckley sanoi:

”Edustamme monia eri uskontokuntia. Vaikka myönnämmekin teologiset eroavuutemme, olemme mielestäni yksimielisiä tietoisuudessamme sen maailman ja yhteiskunnan pahuudesta ja ongelmista, jossa elämme, sekä suuresta tehtävästämme ja mahdollisuudestamme olla yksimielisiä niistä piirteistä julkisuudessa ja yksityiselämässä, jotka kertovat hyveellisyydestä ja moraalisuudesta, kaikkien ihmisten kunnioittamisesta Jumalan lapsina, kohteliaisuuden ja huomaavaisuuden tarpeesta ihmissuhteissamme sekä perheen säilyttämisestä jumalallisesti säädettynä yhteiskunnan perusyksikkönä.

– – Meillä kaikilla on sydämessämme halu auttaa köyhiä, piristää ahdistuneita, antaa lohtua, toivoa ja apua kaikille niille, jotka ovat vaikeuksissa ja tuskassa, oli syy mikä hyvänsä.

Me tunnustamme tarpeen parantaa yhteiskunnan haavat ja korvata optimismilla ja uskolla aikamme pessimismi. Meidän täytyy ymmärtää, ettei ole mitään tarvetta syytellä tai arvostella toinen toistamme. Meidän täytyy käyttää vaikutusvaltaamme hiljentääksemme vihaisen ja kostonhaluisen kiistan äänet.

– – Voimamme on vapaudessamme valita. Voimaa on jopa juuri meidän moninaisuudessammekin. Mutta suurempaa voimaa on siinä tehtävässä, jonka Jumala on antanut meille jokaiselle työskennellä kaikkien Hänen poikiensa ja tyttäriensä kohotukseksi ja siunaukseksi riippumatta heidän etnisestä tai kansallisesta alkuperästään tai muusta erilaisuudestaan. – –

Herra siunatkoon meitä tekemään yksimielisinä työtä poistaaksemme sydämestämme ja karkottaaksemme yhteiskunnastamme kaikki vihan, kiihkoilun, rasismin ainekset ja muut erimielisyyttä aiheuttavat sanat ja teot. Ilkeämielisillä huomautuksilla, etniseen taustaan kohdistuvilla herjoilla, vihamielisillä haukkumanimillä, pahansuovalla juoruilulla ja häijyllä huhujen levittämisellä ei pitäisi olla sijaa keskuudessamme.

Siunatkoon Jumala meitä kaikkia rauhalla, joka tulee Häneltä. Siunatkoon Hän meitä kiitollisella sydämellä ja tahdolla toimia yhdessä toinen toistamme arvostaen yhdistämällä pyrkimyksemme niiden yhteisöjen siunaukseksi, joissa meillä on onni asua.”¹

Vuosi tuon sanoman esittämisen jälkeen presidentti Hinckley puhui ryhmälle maallisia johtajia. Se oli pieni ryhmä – vain noin 30 henkilöä – mutta ryhmä, jolla oli kauaskantoista vaikutusvaltaa: toimitusjohtajia, päätoimittajia, tuottajia ja toimittajia, jotka edustivat Yhdysvaltain tärkeimpiä uutiskanavia. ”Miellyttävässä ja toisinaan humoristisessa keskustelussa”, hän esitti ”yleiskatsauksen kirkon kansainvälisestä laajuudesta, puhui kirkon lähetystyöstä, humanitaarisista ja koulutuksellisista hankkeista ja tarjoutui sitten vastaamaan kysymyksiin. – – Hän vastasi jokaiseen kysymykseen avoimesti ja epäröimättä tai vähääkään kiusaantumatta.” Osallistujat ilmaisivat olevansa hieman yllättyneitä hänen avoimuudestaan, mihin hän vastasi, että ainoa asia, josta hän ei keskustelisi, oli pyhien temppelitoimitusten yksityiskohdat. ”Ovi on apposen auki kaikelle muulle”, hän sanoi.

Yhdessä vaiheessa kysymys- ja vastaustuokiota Mike Wallace, televisio-ohjelman 60 Minutes vanhempi toimittaja, sanoi haluavansa tehdä erikoislähetyksen presidentti Hinckleystä. Presidentti Hinckley oli hetken hiljaa ja vastasi sitten: ”Kiitos. Minä tartun tilaisuuteen.”²

Myöhemmin presidentti Hinckley myönsi, että häntä huolestutti hieman joutua Mike Wallacen haastateltavaksi, sillä tämä oli maineeltaan tiukka reportteri. Presidentti Hinckley selitti, miksi hän oli suostunut haastatteluun huolestaan huolimatta:

”Minusta tuntui, että se tarjosi tilaisuuden esittää joitakin myönteisiä näkemyksiä kulttuuristamme ja sanomastamme miljoonille ihmisille. Tulin siihen tulokseen, että olisi parempi nojata navakkaan mahdollisuuden tuuleen kuin vain kyyristellä ja olla tekemättä mitään.”³

Laajamittaisen haastattelun aikana käytiin seuraava sananvaihto:

Toimittaja Wallace: ”Miten suhtaudutte ei-mormoneihin?”

Presidentti Hinckley: ”Rakkaudella ja kunnioittavasti. Minulla on paljon ystäviä, jotka eivät ole mormoneja. Kunnioitan heitä. Ihailen heitä erittäin suuresti.”

Toimittaja Wallace: ”Siitä huolimatta, että he eivät ole vielä nähneet valoa?”

Presidentti Hinckley: ”Niin. Jokaiselle, joka ei ole tästä kirkosta, minä sanon, että me tunnustamme kaikki hyveet ja kaiken hyvän, mitä teillä on. Tuokaa se mukananne ja katsokaa, onko meillä kenties siihen jotakin lisättävää.”⁴

Siinä vaiheessa kun haastattelu oli ohi, presidentti Hinckley ja Mike Wallace olivat ystäviä. Toimittaja Wallace puhui presidentti Hinckleystä ”lämpimänä, huomaavaisena, kunnollisena ja optimistisena johtajana”, joka ”ansaitsee täysin sen melkein yleismaailmallisen ihailun, jota hän saa osakseen”.⁵

Presidentti Hinckley kannusti meitä olemaan mukana niiden kanssa, jotka eivät ole meidän uskontoamme, ”hyvissä yhteiskunnallisissa hankkeissa”.

Gordon B. Hinckleyn opetuksia

Kun muistamme, että kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsia, me pyrimme enemmän kohottamaan ja auttamaan niitä, jotka ovat keskuudessamme.

Emme saa koskaan unohtaa, että elämme hyvin monimuotoisessa maailmassa. Maan päällä elävät ihmiset ovat kaikki Isämme lapsia, ja he edustavat monia erilaisia uskontoja. Meidän tulee kehittää suvaitsevaisuutta ja arvostusta ja kunnioitusta toinen toistamme kohtaan.⁶

Missään maassa ei ole mitään tarvetta selkkauksiin minkäänlaisten erilaisten ryhmien välillä. Opetettakoon ihmisten kodeissa, että me olemme kaikki Jumalan, iankaikkisen Isämme, lapsia ja että yhtä varmasti kuin on olemassa isyys, voi ja täytyy olla myös veljeyttä.⁷

Jos pitäisimme mielessämme jatkuvasti, että tuo mielikuva jumalallisesta perinnöstä, Jumalan isyydestä ja ihmisten veljeydestä on todellisuutta, olisimme vähän suvaitsevaisempia, vähän ystävällisempiä, vähän halukkaampia kohottamaan ja auttamaan ja tukemaan niitä, jotka ovat keskuudessamme. Me olisimme vähemmän taipuvaisia alentumaan sellaiseen, mikä selvästikin on sopimatonta meille. Me olemme Jumalan lapsia ja me rakastamme Häntä. Toimikaa vähän enemmän sen mukaan.⁸

Meidän tulee elää kunnioittaen, arvostaen ja osoittaen ystävyyttä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole meidän uskoamme.

”Me vaadimme oikeutta palvella kaikkivaltiasta Jumalaa oman omantuntomme vaatimusten mukaan ja sallimme kaikille ihmisille saman oikeuden, palvelivatpa he miten, missä tai mitä tahansa” (UK 11).

Kuinka todella tärkeää se onkaan – että uskoessamme Jumalan palvelemiseen oman oppimme mukaan meistä ei tule ylimielisiä tai omahyväisiä tai ylpeitä vaan että me suomme muille oikeuden palvella Jumalaa omien halujensa mukaan. Monet maailman ongelmista johtuvat ristiriidoista uskontojen välillä. Olen iloinen voidessani sanoa, että voin istua juttelemaan katolisten ystävieni kanssa, että voin istua juttelemaan protestanttisten ystävieni kanssa. Nousisin heidän suojakseen, kuten tämä kirkko on tehnyt ja tekee edelleen, puolustamaan heitä maailmassa.⁹

Pyydän kansaamme kaikkialla osoittamaan elämässään kunnioitusta ja arvonantoa niitä kohtaan, jotka eivät ole meidän uskoamme. Kohteliaisuus ja keskinäinen kunnioitus on todella tarpeen eri uskontojen ja ajattelutapojen kesken. Meidän ei pidä tunnustaa mitään etnisen ylemmyyden oppia. Elämme monimuotoisuuden maailmassa. Me voimme ja meidän tulee olla kunnioittavia niitä kohtaan, joiden opetusten kanssa emme ehkä ole samaa mieltä. Meidän täytyy olla valmiit puolustamaan niiden oikeuksia, jotka ovat joutuneet kiihkoilun uhreiksi.

Haluan teidän kuulevan nämä Joseph Smithin hätkähdyttävät sanat vuodelta 1843:

”Mikäli on osoitettu, että olen halukas kuolemaan ’mormonin’ puolesta, rohkenen taivaan todistaessa julistaa, että olen aivan yhtä valmis kuolemaan puolustaen presbyteerin, baptistin tai mihin tahansa muuhun uskontokuntaan kuuluvan hyvän ihmisen oikeuksia, sillä se periaate, joka sortaisi myöhempien aikojen pyhien oikeuksia, sortaisi myös roomalaiskatolisten tai minkä tahansa muun sellaisen uskontokunnan oikeuksia, joka saattaa olla epäsuosiossa ja on liian heikko puolustamaan itseään” (Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, 2007, s. 360).¹⁰

Emme saa olla nurkkakuntaisia. Emme saa milloinkaan ajatella, että olisimme pyhempiä kuin muut. Emme saa olla omahyväisiä. Meidän täytyy olla jalomielisiä ja avoimia ja ystävällisiä. Me voimme pitää uskomme. Me voimme harjoittaa uskontoamme. Voimme vaalia omaa jumalanpalvelustapaamme loukkaamatta muita. Käytän hyväkseni tätä tilaisuutta vedota suvaitsevaisuuden hengen ja naapurisovun puolesta, ystävyyden ja rakkauden puolesta muunuskoisia kohtaan.¹¹

Me emme saa tulla epämiellyttäviksi, kun puhumme opillisista eroista. Kärkevyydelle ei ole mitään sijaa. Mutta emme voi koskaan luovuttaa tai tinkiä siitä tiedosta, joka on tullut meille ilmoituksen kautta sekä avainten ja valtuuden saamisen kautta suoraan niiden käsien alla, jotka pitivät niitä muinoin hallussaan. Älkäämme koskaan unohtako, että tämä on sen palautus, minkä maailman Vapahtaja perusti. – –

Me voimme kunnioittaa muita uskontoja ja meidän täytyy tehdä niin. Meidän täytyy tunnustaa se suuri hyvä, jonka ne saavat aikaan. Meidän tulee opettaa lapsiamme olemaan suvaitsevaisia ja ystävällisiä niitä kohtaan, jotka eivät kuulu kirkkoomme.¹²

Me emme pyri vahingoittamaan muita kirkkokuntia. Me emme pyri loukkaamaan muita kirkkokuntia. Me emme riitele muiden kirkkokuntien kanssa. Me emme väittele muiden kirkkokuntien kanssa. Me sanomme yksinkertaisesti niille, jotka kuuluvat kenties johonkin toiseen uskontokuntaan tai jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan: ”Tuokaa mukananne se totuus, joka teillä on, niin katsotaan sitten, voimmeko lisätä siihen jotakin.”¹³

Me voimme tehdä työtä muiden kanssa hyvien asioiden puolesta opistamme tinkimättä.

Me voimme tehdä ja me teemme työtä muihin uskontoihin kuuluvien kanssa erilaisissa hankkeissa loppumattomassa taistelussa yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan, jotka uhkaavat vaalimiamme arvoja, jotka ovat niin tärkeitä meille kaikille. Nämä henkilöt eivät kuulu kirkkoomme mutta he ovat ystäviämme, naapureitamme ja työtovereitamme erilaisissa hankkeissa. Annamme mielellämme voimiamme heidän pyrkimyksiinsä.

Kaikessa tässä ei ole kuitenkaan opillista kompromissia. Sellaista ei tarvitse olla eikä pidä olla meidän osaltamme. Mutta yhdessä työskennellessämme tunnemme yhteenkuuluvuutta.¹⁴

Älkäämme unohtako, että me uskomme, että tulee olla hyväntahtoinen ja tehdä hyvää kaikille ihmisille. Olen vakuuttunut siitä, että me voimme opettaa lapsiamme riittävän tehokkaasti, ettei meidän tarvitse pelätä, että he menettävät uskonsa ollessaan ystävällisiä ja huomaavaisia niitä kohtaan, jotka eivät usko tämän kirkon oppia. – – Olkaamme mukana hyvissä yhteiskunnallisissa hankkeissa. Saattaa tulla tilanteita, jolloin on kyse vakavista moraaliin liittyvistä kysymyksistä emmekä voi taipua periaatetta koskevissa asioissa. Mutta sellaisissa tilanteissa voimme kohteliaasti olla eri mieltä olematta töykeitä. Voimme tunnustaa niiden vilpittömyyden, joiden kantaa emme voi hyväksyä. Voimme puhua ennemmin periaatteista kuin persoonallisuuksista.

Niissä hankkeissa, jotka parantavat yhteisön ympäristöä ja jotka on tarkoitettu kaikkien sen asukkaiden siunaukseksi, astukaamme esiin ja olkaamme avuliaita. – –

Opettakaa niille, joista olette vastuussa, hyvien tapojen tärkeys heidän toimiessaan yhteiskunnassa. Kannustakaa heitä menemään mukaan muistaen julkisissa keskusteluissaan, että hyvien perusteluiden hiljainen ääni on suostuttelevampi kuin vastalauseiden äänekäs, huutava ääni. Ottaessaan vastaan sellaisia tehtäviä jäsenemme ovat siunaukseksi yhteisölleen, perheelleen ja kirkolle.¹⁵

”Ystävällisyydestämme saattaa tulla kaikkein vakuuttavin todiste siitä, mihin uskomme.”

Emme saa milloinkaan antautua pahan voimille. Me voimme, ja meidän täytyy, ylläpitää niitä tasovaatimuksia, joita tämä kirkko on kannattanut perustamisestaan asti. On olemassa parempi tie kuin maailman tie. Jos se merkitsee yksinjäämistä, meidän on jäätävä yksin.

Mutta me emme ole yksin. Olen vakuuttunut siitä, että kautta maailman on miljoonia ihmisiä, jotka surevat ympärillään näkyvää pahuutta. He rakastavat sitä, mikä on hyveellistä, hyvää ja kohottavaa. Hekin korottavat äänensä ja toimivat voimakkaasti niiden arvojen säilyttämisen puolesta, jotka ovat säilyttämisen ja vaalimisen arvoisia.¹⁶

Rukoilkaamme hyvän voimien puolesta. Pyrkikäämme auttamaan hyväntahtoisia miehiä ja naisia, olipa heidän uskonnollinen vakaumuksensa mikä tahansa ja missä tahansa he elävätkin. Seiskäämme horjumatta pahaa vastaan sekä kotona että muualla. – – Me voimme aikaansaada hyvää tässä maailmassa, jokainen meistä.¹⁷

Kun kohtelemme muita rakastavasti, arvostavasti ja ystävällisesti, me osoitamme olevamme todellisia Jeesuksen Kristuksen opetuslapsia.

Viedessämme eteenpäin ainutkertaista tehtäväämme me toimimme mandaatilla, jonka meille on antanut ylösnoussut Herramme, joka on puhunut tänä viimeisenä ja lopullisena taloudenhoitokautena. Tämä on Hänen ainutlaatuinen ja ihana asiansa. Me kerromme ja todistamme Hänestä. Meidän ei kuitenkaan tarvitse tehdä sitä ylimielisesti tai omahyväisesti.

Kuten Pietari sanoi, me olemme ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa”. Miksi? Jotta me voisimme ”[julistaa] hänen suuria tekojaan, joka [meidät] on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa” (1. Piet. 2:9). – –

Olkaamme Kristuksen todellisia opetuslapsia noudattaen kultaista sääntöä, tehden ihmisille niin kuin tahdomme ihmisten tekevän meille. Voimistakaamme omaa uskoamme ja lastemme uskoa ollen samalla hyväntahtoisia niille, jotka eivät kuulu kirkkoomme. Rakkaus ja kunnioitus voittaa kaiken vihamielisyyden. Ystävällisyydestämme saattaa tulla kaikkein vakuuttavin todiste siitä, mihin uskomme.¹⁸

Ehdotan, että suhtaudumme ystävällisesti ja auttavaisesti niihin, jotka eivät kuulu meihin, rohkaistaksemme heitä, johdattaaksemme heitä ystävällisellä ja hyväntahtoisella tavalla sellaiseen kanssakäymiseen, jonka myötä he voivat tutustua kirkon suurenmoisiin ohjelmiin.

Mieleeni tulee Edwin Markhamin runo:

Mun silmäini eestä hän piirin veti
– uhmamielin.
Rakkaus ja minä, me teimme piirin:
se mukaan toi hänetkin heti.19

Meidän ei varmastikaan tarvitse kerskua [uskonnollamme] tai olla millään tavalla ylimielisiä. Sellainen käytös on vastoin Kristuksen Henkeä, jota meidän tulisi jäljitellä. Tuo Henki ilmenee sydämessä ja sielussa, hiljaisella ja kerskailemattomalla tavalla elämässämme.

Me kaikki olemme nähneet ihmisiä, joita melkein kadehdimme, koska he ovat oppineet käyttäytymään tavalla, joka puhumattakin kertoo sen evankeliumin kauneudesta, jonka mukaan he käyttäytyvät.

Me voimme alentaa ääntämme muutaman desibelin. Me voimme vastata pahaan hyvällä. Me voimme hymyillä silloin kun olisi niin paljon helpompaa olla vihainen. Me voimme harjoittaa itsehillintää ja itsekuria ja jättää huomiotta kaikki meihin kohdistetut loukkaukset.²⁰

Käsitämmekö me todella, ymmärrämmekö me, mikä valtava merkitys on sillä, mitä meillä on? Tämä on ihmissukupolvien yhteenveto, koko inhimillisen kokemuksen aikakirjan viimeinen luku.

Mutta tämä ei aseta meitä muita ylhäisempään asemaan. Pikemminkin sen pitäisi tehdä meistä nöyriä. Se asettaa meille ankaran velvollisuuden ojentaa huolehtiva kätemme kaikille muille Mestarin hengessä, Hänen, joka opetti: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 19:19). Meidän on hylättävä omahyväisyys ja noustava pikkumaisen oman edun tavoittelun yläpuolelle. – –

Me, tämä sukupolvi, olemme kaiken edeltä menneen loppusato. Ei riitä, että meidät vain tunnetaan tämän kirkon jäseninä. Meidän harteillamme on vakava velvollisuus. Tunnustakaamme se ja tehkäämme työtä sen hyväksi.

Meidän täytyy elää Kristuksen todellisina seuraajina, jotka rakastavat kaikkia, vastaavat pahaan hyvällä, opettavat esimerkin avulla Herran teitä ja suorittavat sitä suurta palvelusta, jonka Hän on meille hahmotellut.²¹

Salt Lake Cityssä Utahissa Yhdysvalloissa sijaitsevan konferenssikeskuksen vihkimisrukouksesta: Suo, että me kirkkosi jäsenet olisimme vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Suo, että säilyttäisimme ne mittapuut ja tavat, joista meidät tunnetaan, ja että sallisimme muille etuoikeuden palvella ”miten, missä tai mitä tahansa” [UK 11]. Siunaa meitä niin että olisimme hyviä lähimmäisiä ja avuliaita kaikille. Nostakaamme jokaisen ahdingossa olevan hervonneet kädet ja vahvistakaamme heidän voimattomat polvensa [ks. OL 81:5]. Eläkäämme kaikki rauhassa toinen toistamme arvostaen ja kunnioittaen.²²

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Kysymyksiä

Miksi on hyödyllistä muistaa suhteissamme muihin ihmisiin, että me olemme kaikki Jumalan lapsia? (Ks. osa 1.) Kuinka voimme oppia arvostamaan ja kunnioittamaan enemmän muita? Kuinka aikuiset voivat opettaa lapsia arvostamaan ja kunnioittamaan muita?
Käy läpi presidentti Hinckleyn neuvot suhteistamme ihmisiin, jotka eivät ole meidän uskoamme (ks. osa 2). Kuinka me voimme huomata, jos osoitamme ylimielisyyttä tai omahyväisyyttä näissä ihmissuhteissa? Millä tavoin me voimme osoittaa suurempaa ystävyyttä ja rakkautta niitä kohtaan, joilla on erilaiset uskonkäsitykset?
Miksi on tärkeää, että kirkon jäsenet työskentelevät yhdessä muiden ihmisten kanssa hyvien asioiden puolesta? (Ks. osa 3.) Mitä esimerkkejä on sellaisista hankkeista? Kuinka meistä voi tulla suurempi hyvää aikaansaava vaikutus omassa yhteisössämme?
Mitä me voimme oppia opetuslapseudesta presidentti Hinckleyn osassa 4 olevien opetusten perusteella? Kuinka olet itse nähnyt rakkauden ja kunnioituksen voittavan vihamielisyyden tunteita? Miksi käytöksemme muita kohtaan on ”kaikkein vaikuttavin todiste siitä, mihin uskomme”? Mieti, millä erityisillä tavoilla sinä voit auttaa muita.

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia

Matt. 7:12; Luuk. 9:49–50; Joh. 13:34–35; 1. Joh. 4:7–8; OL 1:30; 123:12–14; UK 13

Tutkimisen avuksi

”Tuntiessasi iloa, jonka evankeliumin ymmärtäminen tuo tullessaan, haluat soveltaa oppimaasi käytäntöön. Pyri elämään sopusoinnussa ymmärryksesi kanssa. Kun teet niin, uskosi, tietosi ja todistuksesi vahvistuvat.” (Saarnatkaa minun evankeliumiani, 2005, s. 19.)