Ensimmäisen presidenttikunnan sanoma
Hänen karitsoidensa ruokkiminen
Vapahtaja opetti Pietarille ja muille apostoleilleen ja opetuslapsilleen, miksi ja kuinka heidän tuli ravita toisia. Muistanette, että Raamatun kertomuksessa Hän ruokki heitä ennen kuin Hän opetti heitä. Hänet oli ristiinnaulittu, ja sitten Hän oli noussut kuolleista. Hänen palvelijansa olivat menneet Galileaan. He olivat olleet koko yön kalastamassa saamatta mitään. Kun he lähestyivät rantaa aamun valjetessa, he eivät aluksi tunteneet Häntä. Hän huusi heille ja kertoi, minne heidän piti heittää verkkonsa, ja kun he tekivät niin, verkot tulivat täyteen kalaa. He kiiruhtivat rantaan tervehtimään Häntä.
Siellä oli kalaa kypsymässä hiilivalkealla ja leipää. Olen usein ihmetellyt, kuka teki tulen, pyydysti kalat ja valmisti aterian, mutta Mestari itse valmisti opetuslapsiaan saamaan muutakin ravintoa kuin kalaa ja leipää. Hän antoi heidän syödä ensin. Ja sitten Hän antoi heille opetusta hengellisestä ravinnosta. Ja Hän antoi heille käskyn, joka koskee yhä meitä jokaista.
”Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: ’Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?’ ’Rakastan, Herra’, Pietari vastasi, ’sinä tiedät, että olet minulle rakas.’ Jeesus sanoi: ’Ruoki minun karitsoitani.’” (Joh. 21:15.)
Liittoomme kuuluva ravitseminen
Jumalan pyhät ovat aina olleet sellaisen liiton alaisia, että heidän tulee ravita toisiaan hengellisesti, etenkin evankeliumissa hauraita. Olemme siunattuja saadessamme elää aikana, jolloin uskollisille pyhille täytyy antaa ja sen vuoksi myös tullaan antamaan yhä enemmän kykyä ravita uusia kirkon jäseniä. Tuota voimaa on annettu ennenkin Herran kansan keskuudessa. Tämä on kuvaus siitä, kuinka Herran kansa teki sen kerran aikana, josta kerrotaan Mormonin kirjassa: ”Heidät luettiin – – jotta heitä muistettaisiin ja ravittaisiin Jumalan hyvällä sanalla, heidän pitämisekseen oikealla tiellä, heidän pitämisekseen alati valppaina rukoilemaan, luottaen yksin Kristuksen ansioihin, joka oli heidän uskonsa perustaja ja täydelliseksi tekijä” (Moroni 6:4).
Me kaikki olemme yrittäneet jossakin vaiheessa ravita jonkun toisen uskoa. Useimmat meistä ovat tunteneet toisten huolen omasta uskostamme, ja sen myötä olemme tunteneet heidän rakkautensa. Muutamaa useammalle meistä on käynyt niin, että joku lapsi on katsonut meitä ja sanonut: ”Lähtisitkö kanssani kirkkoon?” tai ”Rukoilisitko kanssani?” Ja olemme kokeneet pettymyksiä. Joku rakkaistamme ei ehkä ole hyväksynyt yrityksiämme ravita hänen uskoaan. Tiedämme murheellisesta kokemuksesta, että Jumala kunnioittaa lastensa valintaa olla ottamatta vastaan ravintoa. Tämä on kuitenkin aikaa, jolloin on aihetta uuteen optimistiseen toiveikkuuteen, että voimamme ravita lisääntyy.
Herra on sanonut meille elävän profeettansa kautta, että Hän varjelee niiden uusien käännynnäisten runsaan sadon, jotka astuvat kasteen vesiin. Ja Herra tekee sen meidän avullamme. Voimme siis luottaa siihen, että vähäisin teoin, joihin lapsetkin pystyvät, me saamme pian suuremman voiman ravita haurasta uskoa.
Meidän on aloitettava omasta sydämestämme. Se, mitä me haluamme kaikesta sydämestämme, määrää suureksi osaksi sen, voimmeko me saada oikeuden Pyhän Hengen toveruuteen, jota ilman ei voi antaa hengellistä ravintoa. Voimme aloittaa tänään yrittämällä nähdä ne, joita meidän on määrä ravita, taivaallisen Isämme silmin ja tuntea siten heitä kohtaan jossakin määrin samoin kuin Hän.
Kirkon uudet jäsenet ovat Hänen lapsiaan. Hän on tuntenut heidät, ja he tunsivat Hänet tätä maailmaa edeltävässä maailmassa. Hänen tarkoituksenaan ja Hänen Poikansa Herran Jeesuksen Kristuksen tarkoituksena on saada heidät palaamaan Hänen luokseen ja antaa heille iankaikkinen elämä, jos he vain sitä haluavat. Hän on johdattanut ja tukenut lähetyssaarnaajiaan Pyhän Hengen avulla, niin että he ovat löytäneet nämä ihmiset, opettaneet heitä ja kastaneet heidät. Hän antoi Poikansa maksaa heidän syntiensä hinnan. Isämme ja Vapahtaja näkevät nämä käännynnäiset hoivaa tarvitsevina karitsoina, jotka on ostettu hinnalla, jota emme voi käsittää.
Kuolevainen isä tai äiti voi jossakin vähäisessä määrin ymmärtää rakastavan taivaallisen Isän tunteita. Kun lapsemme tulevat siihen ikään, jolloin heidän on lähdettävä välittömästä hoivastamme, olemme huolissamme heidän turvallisuudestaan ja toivomme, että ne, joiden on määrä auttaa heitä, eivät jättäisi sitä tekemättä. Me voimme tuntea ainakin jonkin verran Isän ja Vapahtajan rakkautta uusia kirkon jäseniä kohtaan sekä luottamusta siihen, että He ovat uskoneet meille tehtävän ravita.
Riippuvuutemme Hengestä
Nämä sydämemme tunteet uusia jäseniä kohtaan auttavat meitä suuresti tulemaan kelvollisiksi saamaan Hengen apua ja siten voittamaan pelot, jotka saattavat estää meitä täyttämästä pyhää velvollisuuttamme. On viisasta pelätä sitä, etteivät meidän omat kykymme riitä täyttämään vastuullista tehtäväämme ravita toisten uskoa. Meidän omat kykymme, olivatpa ne miten suuria tahansa, eivät riitä. Mutta tuo realistinen näkemys rajoituksistamme saa aikaan nöyryyttä, joka voi johtaa riippuvuuteen Hengestä ja siten voimaan.
Presidentti Brigham Young (1801–1877) käski meidän olla rohkeita heikkouksistamme huolimatta: ”Kun joku puhuu seurakunnalle eikä kykene sanomaan muuta kuin puolen tusinaa virkettä ja nekin kömpelösti muodostettuina, mutta hänen sydämensä on puhdas Jumalan edessä, niin nuo harvat vajavaiset virkkeet ovat enemmän arvoisia kuin suurinkin kaunopuheisuus ilman Herran Henkeä, ja niiden todellinen merkitys on suurempi Jumalan, enkeleiden ja kaikkien hyvien ihmisten edessä. Vaikka ihmisen sanat rukoillessa ovat harvat ja kömpelösti esitetyt, mutta hänen sydämensä on puhdas Jumalan edessä, niin tämä rukous on enemmän arvoinen kuin Ciceron [1. vuosisadalla jKr. elänyt roomalainen puhuja] kaunopuheisuus. Mitä Herra, meidän kaikkien Isä, välittää ilmaisumuodostamme? Yksinkertaisesta, rehellisestä sydämestä on enemmän hyötyä Herran edessä kuin kaikesta ihmisten aikaansaamasta loistosta, ylpeydestä, prameudesta ja kaunopuheisuudesta. Kun Hän katsoo sydämeen, joka on täynnä vilpittömyyttä, aitoutta ja lapsenkaltaista yksinkertaisuutta, Hän näkee alati kestävän periaatteen – ’Tuo on minun oman valtakuntani henki, se henki, jonka olen antanut lapsilleni.’”1
Lapsikin voi tehdä sellaista, mikä antaa meille voimaa ravita muiden uskoa. Lapset voivat pyytää hiljattain kääntynyttä jäsentä tulemaan kanssaan kokoukseen. Lapset voivat hymyillä ja tervehtiä uusia jäseniä, jotka tulevat kappeliin tai luokkaan. Niin mekin voimme. Ja yhtä varmasti kuin sen teemme, Pyhä Henki on kumppanimme. Pelko, että emme tiedä, mitä sanoa tai että tulemme torjutuiksi, otetaan meiltä pois. Uusi jäsen ei vaikuta meistä muukalaiselta. Ja Pyhä Henki alkaa ravita häntä jo ennen kuin olemme puhuneetkaan evankeliumin totuuksista.
Ravitsemiseen ystävyyden kättä ojentamalla ei tarvita muuta kirkon tehtävää kuin että on jäsen. Nekin meistä, joilla ei ole mitään opetus- tai saarnaamistehtävää, voivat antaa Jumalan hyvän sanan ravintoa, jos me valmistaudumme siihen. Me voimme tehdä sen joka kerta kun puhumme uuden jäsenen kanssa ja joka kerta kun osallistumme keskusteluun luokassa. Me tarvitsemme Hengen apua puhuaksemme sanoja, jotka ravitsevat ja vahvistavat.
Kaksi keinoa avun saamiseen
On olemassa kaksi suurenmoista keinoa, joiden avulla voimme kutsua Henkeä opastamaan, mitä sanomme muita ravitessamme. Ne ovat päivittäinen pyhien kirjoitusten tutkiminen ja uskon rukous.
Pyhä Henki opastaa, mitä sanomme, jos tutkimme ja pohdimme pyhiä kirjoituksia joka päivä. Pyhien kirjoitusten sanat ovat kutsu Pyhälle Hengelle. Herra ilmaisi saman näin: ”Älä pyri julistamaan minun sanaani, vaan pyri ensiksi saamaan minun sanani, niin silloin kielesi kirpoaa; silloin, jos tahdot, sinä saat minun Henkeni ja minun sanani, niin, Jumalan voiman saada ihmiset vakuuttuneiksi” (OL 11:21). Kun tutkimme pyhiä kirjoituksia päivittäin, voimme luottaa tämän siunauksen saamiseen satunnaisissa keskusteluissakin tai luokassa, kun opettaja kysyy meiltä jotakin. Tunnemme Herran lupaaman voiman: ”Älkääkä olko etukäteen huolissanne siitä, mitä sanotte; vaan kootkaa mieleenne alati elämän sanoja, niin teille annetaan tuona hetkenä se osa, mikä mitataan kullekin ihmiselle” (OL 84:85).
Me vaalimme Jumalan sanaa, emme ainoastaan lukemalla pyhien kirjoitusten sanoja vaan myös tutkimalla niitä. Voimme saada enemmän ravintoa pohtimalla muutamaa sanaa antaen Pyhän Hengen tehdä niistä meille aarteita kuin käymällä nopeasti ja ylimalkaisesti läpi kokonaisia pyhien kirjoitusten lukuja.
Aivan samoin kuin pyhien kirjoitusten pohtiminen on kutsu Pyhälle Hengelle, samoin on päivittäinen anominen rukouksessa. Ellemme pyydä rukoillen, Hän tulee harvoin, ja ilman anomistamme Hän tuskin viipyy. ”Ja Henki annetaan teille uskon rukouksen kautta; ja ellette saa Henkeä, teidän ei tule opettaa” (OL 42:14). Vilpitön, alituinen Pyhän Hengen kumppanuuden anominen vakaana aikomuksena Isämme lasten ravitseminen tuottaa kyllä siunauksia meille ja niille, joita rakastamme ja palvelemme.
Jumalan hyvä sana, jolla meidän on ravittava, on yksinkertaista evankeliumin oppia. Meidän ei tarvitse pelätä yksinkertaisuutta eikä toistoa. Herra itse kuvasi, kuinka tuo oppi käy ihmisten sydämeen raviten heitä:
”Tämä on minun oppini, ja se on oppi, jonka Isä on antanut minulle; ja minä todistan Isästä, ja Isä todistaa minusta, ja Pyhä Henki todistaa Isästä ja minusta; ja minä todistan, että Isä käskee kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen ja uskomaan minuun.
Ja jokainen, joka uskoo minuun ja ottaa kasteen, pelastuu; ja he ovat niitä, jotka perivät Jumalan valtakunnan.
Ja jokainen, joka ei usko minuun ja jota ei kasteta, tuomitaan.
Totisesti, totisesti minä sanon teille, että tämä on minun oppini, ja minä tulen Isän luota todistaakseni siitä; ja jokainen, joka uskoo minuun, uskoo myös Isään, ja hänelle Isä todistaa minusta, sillä hän lähettää hänelle tulen ja Pyhän Hengen.” (3. Nefi 11:32–35.)
Herra jatkoi kuvailemalla niitä, jotka ravittaisiin tuolla yksinkertaisella opilla ja jotka siten kestäisivät, niitä, jotka perisivät selestisen valtakunnan kuten ne, jotka ovat lasten kaltaisia. Hengen kuiskausten tuntemiseen, käskyihin alistumiseen ja kuuliaisuuteen tarvitaan lapsen kaltaista sydäntä. Sitä tarkoittaa se, että tulee ravituksi Jumalan hyvällä sanalla.
Karitsoiden kaipaama hoiva
Ja juuri siksi me voimme olla niin toiveikkaita vastuullisessa tehtävässämme ravita kirkon uusia jäseniä. Kuinka paljon tai vähän he ovatkin tunteneet oppia, he ovat juuri ottaneet nöyrästi vastaan kastetoimituksen ja saaneet oikeuden Pyhän Hengen toveruuteen. Ja niin heidän hoivaa kaipaava uskonsa, jonka vuoksi Vapahtaja puhuu heistä karitsoina, tulee hetkenä, jolloin he ovat osoittaneet haluavansa tehdä, mitä Vapahtaja heiltä pyytää.
Jos heidän uuden jäsenyytensä kaikki vaatimukset selitetään selkeästi ja rakkaudella, jos tilaisuus palvella kirkossa esitetään ymmärtäväisesti ja heidän suoriutumistaan tuossa palvelutyössä arvioidaan rakkauden hengessä ja ravitaan kärsivällisen kannustavasti, silloin Pyhän Hengen kumppanuus vahvistaa heitä ja silloin heitä ravitsee voima, joka ylittää omamme. Kun he kestävät, eivät edes helvetin portit heitä voita.
Presidentti Brigham Young antoi näillä sanoilla lupauksen siitä, kuinka heidän voimansa kestää kasvaisi: ”Ne, jotka nöyrtyvät Herran edessä ja odottavat Häntä alttiisti ja koko sydämestään, saavat vähän kerrallaan, rivin rivin päälle, käskyn käskyn päälle, vähän siellä ja vähän täällä, ’kerran toisensa jälkeen’, kuten [veli] John Taylor sanoo, kunnes he saavat tietyn määrän. Sitten heidän on ravittava ja vaalittava saamaansa ja tehtävä siitä alituinen kumppaninsa, rohkaistava jokaista hyvää ajatusta, oppia ja periaatetta ja tehtävä jokainen hyvä teko, jonka he voivat suorittaa, kunnes Herra aikaa myöten tulee heissä vesilähteeksi, joka kumpuaa ikuiseen elämään.”2
Juuri tätä tarkoittavat Mormonin kirjan sanat ”luottaen yksin Kristuksen ansioihin, joka oli heidän uskonsa perustaja ja täydelliseksi tekijä” (Moroni 6:4). Juuri Vapahtaja teki mahdolliseksi sen, että me voimme tulla puhtaiksi Hänen sovituksensa ansiosta ja kun olemme kuuliaisia Hänen käskyilleen. Ja juuri Vapahtaja ravitsee niitä, jotka menevät uskossa kasteen vesiin ja saavat Pyhän Hengen lahjan. Kun he muistavat Hänet aina ja kun he jatkavat lapsen kaltaisessa kuuliaisuudessa, juuri Hän vakuuttaa, että Hänen Henkensä on aina heidän kanssaan.
Vähäisin keinoin te ja minä voimme olla ja olemme osa suurta työtä. Me tutkimme ja rukoilemme ja palvelemme tullaksemme kelvollisiksi Pyhän Hengen kumppanuuteen. Silloin meidän sallitaan nähdä uudet jäsenet kallisarvoisina, rakastettuina taivaallisen Isämme lapsina, ja meitä johdatetaan ravitsemaan heitä rakkaudella, palvelumahdollisuuksilla ja Jumalan hyvällä sanalla. Ja silloin me saamme nähdä omana aikanamme sen saman, mitä suuri lähetyssaarnaaja Ammon kuvasi lähetystyötovereilleen, aivan samoin kuin me olemme nyt niiden lähetyssaarnaajien tovereita, jotka tekevät työtä eri puolilla maailmaa:
”Katso, vainio oli kypsynyt, ja siunattuja olette te, sillä te panitte sirpin työhön ja korjasitte kaikin voimin, niin, kaiken päivää te teitte työtä; ja katsokaa lyhteidenne määrää! Ja ne kootaan aittoihin, jotta ne eivät joudu hukkaan.
Niin, niitä ei myrsky piekse maahan viimeisenä päivänä, eivätkä pyörretuulet niitä tuiverra, vaan kun myrsky tulee, ne ovat yhteen koottuina paikassaan, niin ettei myrsky niihin yllä; eivätkä ne kulkeudu rajujen tuulien mukana, minne vain vihollinen tahtoo ne viedä.
Vaan katso, ne ovat elonkorjuun Herran käsissä, ja ne ovat hänen; ja hän kohottaa ne viimeisenä päivänä.” (Alma 26:5–7.)
Olemalla yksinkertaisen kuuliaisia me voimme auttaa Herraa viemään karitsat, Hänen karitsansa, Hänen käsiinsä ja viemään ne Hänen käsivarsillaan kotiin heidän Isänsä ja meidän Isämme luo. Tiedän, että Jumala vuodattaa taivaan voimia meidän päällemme, kun me menemme mukaan varjelemaan tuota pyhää sielujen satoa.