Silmänräpäyksessä tehty päätös
Niin kauan kuin muistan, vierelläni on ollut jalkapallo ja minulla on ollut unelma pelata ammattilaisena. Vanhempani tukivat minua tavoitellessani tätä unelmaa. He myös kannustivat minua käymään kirkossa. Mutta varttuessani kävin kirkossa vain silloin kun minulla ei ollut ottelua. Tiesin, että evankeliumi, kirkon toiminta ja ystäväni auttaisivat minua paljon elämässä, mutta oikeastaan odotin vain sitä, että unelmani jalkapallon pelaamisesta toteutuisi.
Valmentautuessani aloin saada tärkeitä ystäviä suurista jalkapalloseuroista. Sain tilaisuuksia pelata ja jopa harjoitella joissakin näistä seuroista. Matkustin monissa eri maissa osallistumassa kilpailuihin ja olin hyvin innoissani ja onnellinen mahdollisuudesta elää ammattilaisjalkapalloilijan elämää. Yhdellä tällaisista matkoista Aasiaan unelmani oli toteutua. Eräs suuri seura piti näkemästään seuratessaan pelaamistani ja halusi minun liittyvän joukkueeseen. Agenttini löysi kuitenkin neuvottelujen kuluessa joitakin esteitä, emmekä sitten loppujen lopuksi solmineet sopimusta.
Kotona ystäväni olivat täyttämässä lähetystyöpapereitaan; toiset olivat palaamassa lähetystyöstään ja kertoivat innoissaan, millaista oli olla lähetyssaarnaaja. Heidän silmänsä loistivat liikutuksesta joka kerta, kun he puhuivat, ja Henki oli hyvin voimakas. Minäkin tunsin halua palvella lähetystyössä; halusin saada samanlaisia kokemuksia. Olin kuitenkin huolissani siitä, että jos päättäisin palvella lähetystyössä, jalkapallounelmani ei toteutuisi, koska menettäisin fyysisen kuntoni ja ketteryyteni. Haluni tulla ammattilaispelaajaksi oli valtava; olin lykännyt opintoja ja tehnyt työtä ja elänyt vain toteuttaakseni tämän unelman.
Otin aina ottelumatkoilleni mukaan Mormonin kirjan. Rakastin profeettojen sanoja, heidän elämäntapaansa, heidän päättäväisyyttään noudattaa käskyjä ja heidän hyvää esimerkkiään kansalleen. Minua hävetti, etten ollut esimerkki muille pelaajille enkä asettanut ensimmäiselle sijalle sitä, mikä on Jumalan. Joskus yritin kertoa uskonkäsityksistäni, mutta sain aina vastaukseksi: ”Nautitaan matkasta. Unohda tuo hölynpöly. Lähdetään pitämään hauskaa!” Aloin ärsyyntyä juoruilusta, epärehellisyydestä ja muista jalkapalloelämään kuuluvista asioista. Monta kertaa tunsin itseni yksinäiseksi ja surulliseksi ja tiesin, että oli olemassa paikka, jossa tunsin aina itseni onnelliseksi ja jossa oli ystäviä, jotka välittivät minusta – ystäviä, jotka olivat yhdessä toiminnassa ja tansseissa, seminaarissa ja instituuttiluokissa – selestisiä ystäviä. Kaipasin sitä kaikkea hyvin paljon.
Eräänä sunnuntaina kun en ollut matkoilla, menin kirkkoon kotiseurakuntaani Brasiliassa. Kokousten loputtua piispa kutsui minut toimistoonsa keskustelemaan. Tiesin, että puhuisimme lähetystyöstä, koska kaikki ikätoverini olivat palaamassa kotiin. Piispa antoi minulle haasteen palvella lähetystyössä, ja yritin vaihtaa puheenaihetta sanomalla, etten ollut valmistautunut. Yritin torjua piispan kaikin mahdollisin tavoin, mutta hän oli sinnikäs ja sai minut vakuuttuneeksi lähetystyön arvosta. Päätimme keskustelun valmistautumistani koskevaan tavoitteeseen.
Joitakin kuukausia myöhemmin lähetin hakemukseni ja jatkoin myös harjoittelua. Sillä hetkellä olin onnistunut sovittamaan mielessäni yhteen jalkapallon ja kirkon. Enpä vain silloin tiennyt, ettei sitä kestäisi kauan. Minun olisi valittava.
Kun kutsuni saapui, perheeni kerääntyi kotiin. Olimme kaikki hyvin innoissamme. Sitten soi puhelin.
Linjan toisessa päässä oli jalkapalloagenttini, joka kertoi hankkineensa minulle hyvän sopimuksen erään eurooppalaisen seuran kanssa. Mielikuvitukseni lennähti korkeuksiin! Saatoin nähdä stadionin täynnä ihmisiä, jotka tulivat katsomaan otteluita. Ajattelin kaunista taloa ja autoa ja palkkaa, jotka voisin saada. Unelmani oli toteutumaisillaan. Se oli ulottuvillani – ja sitten katsoin puhelimen vieressä olevaa kirjekuorta, jonka sisällä oli kutsu.
Silmäni alkoivat täyttyä kyynelistä. Hetkessä elämäni lipui silmieni ohi aivan kuin elokuvana. Puhelimessa agenttini kysyi minulta, mitä ajattelin uutisista. Olin vaiti. En kyennyt puhumaan, ja jalkani vapisivat. En halunnut, että tämä hetki olisi totta, mutta se oli! Minun oli tehtävä päätös, elämäni siihen asti vaikein päätös.
Ääni vapisten kerroin viimein hänelle, että olin jo saanut paremman sopimuksen. Olisin kahden vuoden ajan Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon lähetyssaarnaaja. Kiitin agenttia mahdollisuudesta ja hänen työstään ja ponnistuksistaan hyväkseni. Sitten suljin puhelimen ja menin huoneeseeni, jossa itkin pitkän aikaa. Tiesin, ettei mahdollisuus odottaisi kahta vuotta eikä jalkapallounelmani toteutuisi.
Polvistuin rukoilemaan taivaallista Isää pyytäen lohtua. Tunsin hiljaisen ja suloisen äänen vastaavan. Se lohdutti sieluani sanomalla: ”Poikani, olet jo maailman parhaassa joukkueessa.” Pohdin noita sanoja, ja pohdin niitä yhä tänä päivänä.
Olen nyt palannut kotiin palveluksesta Fortalezan lähetyskentältä Brasiliasta enkä millään tavoin kadu päätöstäni. Tosi Jeesuksen Kristuksen kirkko on jokaisen ulottuvilla, joka haluaa olla onnellinen. Ja opin lähetystyössäni, että paras tapa olla onnellinen on tehdä sitä, mitä taivaallinen Isä haluaa meidän tekevän. Lähetystyöni oli paras valinta, minkä olen ikinä elämässäni tehnyt. Se opetti minulle, että kaikki, jotka etsivät ensin Jumalan valtakuntaa, kuuluvat Herran joukkueeseen (ks. Matt. 6:33).