Kotejamme, perheitämme
Perhe ensimmäiseksi
Tiesin, ettemme kykenisi pysymään kiireisessä aikataulussamme enää pitkään. Mitä voisimme muuttaa?
Oli uusi viikko, ja katsoin huolissani perheen kalenteria. Kuinka pystyisimme mitenkään hoitamaan kaikki velvoitteet, joista olimme sopineet?
Ryhdyin toimeen yrittäen parhaani mukaan olla vapaaehtoistyössä kouluissa, saada lapset eri urheiluharrastuksiin ja kerhoihin, ruokkia kaikki jossakin välissä yhä tiukempaa aikataulua ja ehtiä joka päivä valmistaa oppiaiheeni aamuseminaariin. Mieheni piti kiirettä ehtiäkseen töihin ja kirkon kokouksiin, käymään seurakunnan jäsenten luona ja valmentamaan jalkapallojoukkuetta. Yritimme tehdä innokkaasti työtä hyvien asioiden puolesta ja olla aktiivisia kirkossa, mutta jotakin puuttui. Vaikka monissa perheissä kyetään hoitamaan lukuisia toimintoja, meillä se ei toiminut: kuumeinen aikataulu alkoi vaatia veronsa perheeltämme.
Pohtiessani tätä ongelmaa aloin panna merkille, kuinka usein meidän oli sanottava lapsillemme ei asioissa, joissa he halusivat tai tarvitsivat meiltä jotakin. Se vaivasi minua, ja aloin miettiä, mitä voisimme tehdä.
Käännyin pyhien kirjoitusten puoleen. Lukiessani Mormonin kirjaa eteeni tuli kuningas Benjaminin saarna, jossa hän sanoi: ”Ja katsokaa, että tämä kaikki tehdään viisaasti ja järjestyksessä, sillä ihmistä ei vaadita juoksemaan nopeammin kuin hänellä on voimaa. Ja vielä, on tarpeen, että hän on uuttera, jotta hän siten voisi voittaa palkinnon; sen tähden kaikki on tehtävä järjestyksessä.” (Moosia 4:27.)
Palkinto, jonka halusimme, oli onnellisempi, yhtenäisempi perhe. Halusimme vähemmän stressiä ja enemmän iloa, mutta vaikutti siltä, ettemme selvästikään olleet polulla, joka johtaisi noihin palkintoihin.
Olimme uutteria, mutta juoksimme oravanpyörässä. Valmistimme kaiken sen sijaan että olisimme valmistaneet kaiken tarpeellisen. Rukoilin tilanteestamme, mutta en saanut ensin mitään vastausta.
Elämä jatkui entiseen tapaan. Tehtävät kaipasivat huomiota, minun mielestäni tiskit oli tiskattava ja jokainen vaati kyytiä toimintoihinsa. Kun valmistauduin opettamaan joka päivä seminaaria, aloin löytää etsimiäni vastauksia nykyajan profeettojemme ja johtajiemme viisaudesta. Eteeni tuli presidentti Spencer W. Kimballin (1895–1985) puhe, jossa hän kannusti pyhiä pitämään perheiltoja. Hän sanoi: ”Meidän ajallemme Herra on tarjonnut ajattoman ohjelman uudessa asussa, ja se lupaa palauttaa maailman tervejärkiseen elämänmuotoon, todelliseen perhe-elämään, perheen keskinäiseen riippuvuuteen. Sen on määrä palauttaa isä hänen oikeutetulle paikalleen perheenpäänä, tuoda äiti kotiin työstä ja kodin ulkopuolisista riennoista, lapset pois rajoittamattomasta huvittelusta.”1
Tajusin, että perheiltojen säännöllisyys oli joutunut yhdeksi kiireisen elämäntapamme ensimmäisistä uhreista. Pian sen jälkeen piispamme luki sakramenttikokouksessa ensimmäisen presidenttikunnan kirjeen, jossa meitä muistutettiin valitsemaan toimintamme viisaasti ja toimimaan niin, etteivät tekemämme hyvät asiat vie perheillan paikkaa.
Kun keskustelimme mieheni kanssa tästä neuvosta, tajusimme, että monet toiminnoistamme olivat hauskoja mutta eivät tarpeellisia ja että meille voisi olla hyötyä löysien karsimisesta. Laadimme luettelon toiminnoistamme ja sijoitimme ne luokkiin ”tarpeellinen”, ”tarpeeton” ja ”tarvitsee kohentamista”.
Kun tutkimme luetteloitamme, olimme huolissamme siitä, mitä lapsemme ajattelisivat. Monet toiminnoista, jotka harkitsimme jättävämme, olivat sellaisia, joissa he olivat mukana, kuten urheilu ja kerhotoiminta. Päätimme pitää perheillan ja puhua tästä lastemme kanssa. Kun keskustelimme ongelmasta lasten kanssa, hämmästyimme saadessamme selville, että he viettäisivät paljon mieluummin aikaa meidän kanssamme kuin saisivat meidät valmentajiksi joukkueisiinsa tai kerhojensa vetäjiksi.
Siitä oivalluksesta syntyi ”perhekerhomme”.
Kun olimme hoitaneet velvoitteemme silloisiin toimintoihin, emme ilmoittautuneet mihinkään uuteen. Niinä iltoina, jolloin meillä ei ole kirkon tehtäviä, mieheni tulee kotiin töistä ja ilmoittaa: ”Tänä iltana on perhekerho!” ja lapsemme kiiruhtavat tekemään läksynsä ja kotiaskareensa, niin että voimme viettää aikaa yhdessä.
Lapsemme ovat mielellään mukana erityisprojekteissa etenkin isänsä kanssa. Yhtenä iltana he rakensivat jäämäpaloista tietokoneen. Joskus jokainen pukee ylleen työkaluvyön ja korjaa jotakin talossa. Asian ydin on siinä, että meillä on aikaa, tarmoa ja halua olla yhdessä.
Minullakin on enemmän aikaa olla lasten kanssa ja valmistaa perheelle ravitsevampia aterioita. Perhekerho ei edellytä juoksemista ympäriinsä, perheen jakamista eri harrastuksiin tai ulkona syömistä. Kukaan ei tunnu kaipaavan kiireistä ja pikaruoan täyttämää elämäämme. Nautimme yhdessä viettämästämme ajasta niin paljon, etteivät lapsemme halua enää olla niin paljon mukana kouluajan ulkopuolisissa harrastuksissa.
Olemme ottaneet perheillan ja päivittäisen perherukouksen jälleen ohjelmaan. Me myös siivoamme, tutkimme pyhiä kirjoituksia kukin tahollamme ja järjestämme perheen virkistystoimintaa. Ymmärrämme, että kun lapset varttuvat, heillä on luonnostaan enemmän harrastuksia. Lisäämme niitä sitä mukaa kuin ne käyvät tarpeellisiksi, mutta siihen asti nautimme perhekerhon jokaisesta minuutista.
Del Parsonin teos Perheilta