Katkaise köysi!
Gerald G. Hodson, Utah, USA
Eräänä kylmänä lauantaiaamuna, kun olin 12-vuotias, isä käski minua käynnistämään traktorin, niin että voisimme viedä heinää nälkäisille hevosille. Oli niin kylmä, että traktori äännähti vain pari kertaa ja sitten akusta loppui virta. Kun kerroin sen isälle, hän käski minua satuloimaan Bluen ja sitomaan satulaan rekemme, niin että voisimme vetää pari heinäpaalia hevosille auttaaksemme niitä pärjäämään siihen asti kunnes saisimme traktorin käyntiin.
Täysverinen siitosorimme Blue oli elämänsä kunnossa. Se oli kaunis ja voimakas eläin. Muistan, kuinka se sinä aamuna tanssahteli ympäriinsä odottaen kunnon ratsastusta.
Panimme rekeen kaksi 41 kilon heinäpaalia, isä nousi Bluen selkään ja lähdimme matkaan. Minä kävelin reen takana pitäen sitä tasapainossa. Pian saavuimme kujalle, joka johti talvilaitumelle.
Kaikki sujui hyvin siihen asti kunnes olimme edenneet noin kolmanneksen kujaa pitkin. Lunta oli paljon, ja näin, että sitä kasaantui reen eteen. Kun satulavyö kiristyi Bluen rinnan ympärillä, se ei enää kyennyt hengittämään. Yhtäkkiä se reagoi.
Se pyörähti ympäri pari kolme kertaa yrittäen helpottaa rintaansa kohdistuvaa painetta. Isä yritti nopeasti päästä alas satulasta, mutta jäi sitä yrittäessään roikkumaan köydestä hevosen toiselle kyljelle. Tilannetta pahensi vielä se, että Blue menetti tasapainonsa lumen alla olevalla jäällä paiskautuen kyljelleen ja rusentaen isäni alleen.
Tajuntansa menettämäisillään isä huusi, että minun piti juosta hakemaan apua Carl-sedän kotoa. Se merkitsi sitä, että minun olisi ryömittävä kahden aidan läpi ja juostava suuren laitumen poikki ennen kuin pääsisin avun luo.
Kun käännyin lähtemään, kuulin äänen sanovan: ”Älä mene. Katkaise köysi!”
Tottelin nopeasti vetäen taskustani partioveitseni. Yritin jonkin aikaa viiltää liekaköyttä poikki, kun Blue äkkiä ampaisi pystyyn ja ryntäsi tiehensä. Köysi katkesi, ja isä kierähti pois sen mutkasta sen sijaan että olisi mahdollisesti raahautunut köyden mukana ja päässyt hengestään. Kiiruhdin hänen luokseen.
Isä tuli tajuihinsa, nousi pystyyn ja vakuutti minulle olevansa kunnossa. Sitten kävimme etsimässä Bluen, raivasimme lumen reen edestä, sidoimme köyden uudelleen ja suuntasimme jälleen hevoslaitumelle. Ruokimme hevoset ja palasimme kotiin.
Yleensä tottelin isää kyselemättä ja olin valmis juoksemaan kymmenen minuutin matkan setäni luo hakemaan apua. Hänen apunsa olisi kuitenkin tullut liian myöhään. Sinä päivänä Hengen ääni tuli kuitenkin juuri ajoissa.